Elina Gustafssonin ura ja elämänvaiheet
Nyrkkeilijäsankari ja oman itsensä etsijä
Ulla-Maija Paavilainen: Rohkeudella, Elina Gustafsson, Otava Kustannus, 2021
On niitä semmoisia lapsia, jotka hakevat paikkaansa koko elämän ajan. Niitä nimitetään joskus rumiksi ankanpoikasiksi ja joskus vahvoiksi ihmisiksi, elämän kovettamiksi.
Elina Gustafssonin tuntevat urheilun ystävät hänen saavutuksistaan. Hän on ollut kovanyrkkinen tyttö myös elämässään. Joskus on tullut turpiin kaveriporukoissa ja veri on lentänyt, mutta vähällä eivät ole päässeet muutkaan. Se Elina kun voi purrakkin kipeästi, jos oikein tiukoille joutuu.
…”Heti täytettyään kahdeksantoista vuotta hän eroaa kirkosta ja kieltäytyy sisarustensa lasten kummiudesta. Kun Päivi Räsänen lausuu homovastaisia kommenttejaan, äitikin eroaa kirkosta ja kirjoittaa, että ”kirkko osoittaa tytärtäni syyttävällä sormella”…
No avautuivat kovis-Ellulle uudet mahdollisuudet nyrkkeilyn parissa. Näkeehän sen hänen kasvokuvastaan, että helpolla ei kehässä pääse jos vastassa on elämän kasvattama tyyppi. Tulee semmoisia laakeja, joissa on takana koko elämäntuska ja nuoruuden traumat. Siinä saapuu vastustajalle nopsasti ”kuuban yö” niinkuin entinen selostajalegenda Ilmo Lounasheimo muistaakseni kuubalaisten pahaa laakia luonnehti.
Kirja on vaikuttava. Se on kuvaus erilaisesta ihmisestä, jolle pitää olla paikka yhteiskunnassa, tai hän sisukkaana raivaa tiensä huipulle vaikka luuvitosilla.
Kirja kun opettaa, että hyökkäys on paras puolustus ja elämässä on pantava kova kovaa vastaan. Tykkäsin kirjasta. Pitkällä koulunjohtajan ja opettajan taipaleella on lapsikatraista erottunut monia Elinan kaltaisia, elämän murjomia sisupusseja.
Itsekin olin lapsena. Mutta kirjastonhoitaja laittoi minulle susirajalla uusia poikakirjoja jemmaan tiskin alle. Minulle kehittyi unelma. Niinpä vitriinissäni killuu vieläkin raskas mitali, Suomalaisen kirjan viisataavuotismitsku, jonka oikeuttivat 24 nuortenkirjaani. Kyllä olis kiva verkonpaino, niin kuin muutkin lätkät uraltani. Mutta tärkeimpinä mitaleina pidin kärsivien lasten hymyjä. Sydäntä piti open heidän kanssaan käytellä.
No mutta höpö höpö. Kirja oli aito ja koskettava. Jokaiselle ihmiselle on suotava ihmisarvo. Jos on naisille Me Too, niin miehille pitäisi olla samantapainen kaksinverroin ansaittuna. Sillä henkinenkin väkivalta olisi rankattava.
Kiitos kirjasta Elina ja Ulla-Maija.
Mie niin diggaan teitä, oman elämänsä sankareita.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
