Ville Pohjalainen: Vihreän viinan runoja

Ville Pohjalaisen maailmat

Runoilija, jota ei ole löydetty

Ville Pohjalainen, Vihreän viinan runoja, BoD Books 2020

Aina kun luen yksityisiä runoja, jotka aukeavat jokaiselle eri tavalla, tukeudun tunne-efektien karttaan, joka välittyy kuvastosta kaikille aistittavaksi. Kas kun lukija peilaa runoja oman henkilöhistoriansa kautta, etsii yhtymäkohtia, napsii kuvastosta mieluusti lohtua tai liennytystä arjen tuskaansa.

No, Villellä on tapana katsella akkunasta ohikulkevia, aistia yksinäisyydessään rakkauden ja kaipuun jälkiä, humaltua intohimoon mielikuviensa kanssa.

Olen sen verran jyvällä runojen teosta, että en ihmettele, kun suurilta kustantajilta on lipsahtanut tällainenkin aarre pinon pohjalle happanemaan. Tai lieneekö Ville edes tarjonnut kristallisia oivalluksiaan ns. kaupallisille. Kustannuspolitiikka vaatii populaaria kamaa, jota ostetaan ja joka on yksiselitteistä.

Eihän sitä kiireisillä ihmisillä ole aikaa lukea yhtä kirjaa viiteen kertaan. Villen runot sen kestäisivät ja paranisivat joka kerralla, syvenisivät, saisivat värejä, hohtoa.

Hivenen runoilijan maailmankuva vaikuttaa harmaasävyiseltä, mutta valokuvaajana tiedän, että harmaasävyistä saa aikaan sitä parasta ja kuolematonta taidetta. Siihen eivät kirjavat viihdehemmot pysty. Ville on arvokas runoilija, niin arvokas, että kun join kahvikupposta hänen kanssaan, huomasin arasta ja tutkivasta katseesta, että hän lokeroi minut pieteetillä varsin keveäksi.

Miehellä näyttävät olevan helvetinmoiset karkelot pään sisällä. Siihen ei joka jätkä pysty. Runoilija on siitä kumma lintu, että hän analysoi pienintäkin yksityiskohtaa ympärillään, nivoo sen hetkessä symbolikuvaksi.

Mutta, että mitä?

Runokirja avasi minulle Ville Pohjalaisen maailmaa. Se on arvokas ja toivon, että sitä ei häneltä murskata. Siksi sanoin erotessamme, että kasvata hyvä mies kuori ympärillesi, ettei sinua poljeta maan rakoon.

Maailma on herkälle runoilijalle kova. Joku Lassi Sinkkonen ( kukahan hänet muistaakaan paitsi minä) sai murska-arvion pääteokseksi aikomastaan Sirkkelisirkus-romaanista. Otti pistoolin mukaan ruotsinlaivalle ja that was it.

Tämän sanoin kun Villestä tuli mieleen nuori runoilija, Jouko, jonka mietteitä luettiin kolme kertaa keskipäivän mietelauseena pääkanavalla ja joka meni runokirja kainalossa armeijaan, siis suden suuhun. Loppu oli suvun vaiettua historiaa.

Pidä pintasi Ville. Olet nuori nero. Älä pelkästään katsele ihmisiä ikkunasta, mene lenkille ja juttusille. He ovat aarteita jokainen. Niin se vain on, voi halavattu. Olispa entinen aika ja nykyinen mieli – mutta eipä ole. Helppohan se on, hölöttäjäksi lannistetun, neuvoa.

Kiitos ja anteeksi. Olen runoilijakollegasi. Nostan peukkua.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen