Vuoden luontokuvat 2020, Suomen luonnonvalokuvaajat Kustannus

Nyt ovat kameroiden säädöt kohillaan

Impressionismista maalitauluotoksiin

Vuoden Luontokuvat 2020, Suomen luonnonvalokuvaajat Kustannus

Niinhän se entinen valokuvausopas, olikohan Hedgecoen, tuumi, että räpsitpä mimmoisella browniella hyvänsä tai vaikka peräti camera obscuralla, jossa on vain reikä pahvilaatikossa, niin yhdentekevää. Tunnelma ratkaisee. Digiaikana on tapahtunut harppauksia uusille leveleille, mitä tulee kameroihin ja alan innovaatioihin. Kännykälläkin voi jo ottaa huippuotoksia.

Kuuluin aikanaan Suomen Luonnonvalokuvaajiin. Oikein piti lähettää pino kirjoja, joissa oli luontokuviani, ennenkuin hyväksyivät tarkan syynin jälkeen porukkaan. Siinä suhteessa ajat ovat muuttuneet. Mutta tämä Vuoden Luontokuvat – kirja on muuttunut edukseen. Ison kokonsa vuoksi sen sivuille mahtuu tosi laadukasta antia.

Eikä tämä kirja lataa sillisalaattia, vaan tyyliin kuva ja suuri sivu. Taitto on siis rauhallinen ja antaa oikeutta upeille kuville, joista osassa on jo siirrytty impressioiden puolelle. Siinä leikissä taas ratkaisevat värisävyt, valot ja kokonaisuuden harmonia. Jokainen katsoja voi tulkita näkemänsä oman sielunmaisemansa mukaisesti. Niinhän se on myös yksityisissä runokirjoissa tai modernissa kuvataiteessa.

Mutta asiaan. Voittajakuva on tarkka ”maalitaulukuva” pääskysestä, joka tapansa mukaan kantaa rakennusaineita pesäänsä. Olen kyllä kuullut, että sylkensä turvin jotkut pääskyt rakentelevat pesiään. Eipä tuo kuva ihan willamolainenkaan ole. Pirhosen koskikara on kokonaan monta napsua ylemmällä levelillä kuin voittaja. Diggasin. Jarmo Mannisen elokuun aamu sai pysähtymään. Mälkönen maalailee willamolaiseen tyyliin tunturisopulista ja voittaa heti minun suosioni, Sarenin jänikset herättävät hymynhäivän, mutta tappelevathan ne kuulemma eivätkä pelehdi, Björkstenin tilannekuva on aito ja karhut herättävät aina luontomiehen sympatiat.

No, kyllä se on niin, että kun tuommoisia katselee rahan vuoksi kuvaaja, niin ne tonnit, jotka rahana saa, menettää kuviensa aitoudessa. Ei pitäisi koskaan tehdä sitä mitä käsketään. Ei taiteessa, kirjoittaessa, kuvatessa, jne… Tärkeintä on, että pysyy rehellisenä itselleen, eikä plagioi ennen nähtyjä ideoita.

Hyvä oli kirja. Ihan piti keittää turauttaa kahvit ja panna sauna lämpiämään, sanoa eukkokullalle, että mitähän jos haisteltais 300 euron konjakkipullosta miltä hyvä konjakki tuoksuu.

Se on luontokuvien ansio korona-aikana, että ne antavat positiivisia ajatuksia luontomiehelle, kukaties saavat lähtemään lintupaikoille 750 millisen hutjan kanssa. Muuten, eilen kuvasin vuorihempon kun olin rämpinyt lumessa puoli päivää. Vein vaimolle kukkakaupan tytön mittatilaustyönä tekemän kukkakimpun, jättigerberoita ja vaaleanpunaisia ruusuja mm. . Että minkä tähdenkö. No sen viiden tähden – ja hempon.

Suomen luonnonvalokuvaajille suurkiitos tästä kirjasta. Siinäpä sitä tulee oppia ja hyvää mieltä. Mutta alkaakohan se tarkkojen lähikuvien aika jo olla vähän ”passe” niin kuin ranskalaiset sanovat.

Kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen