Suomen vuosisata

Menestystarina

Sadan vuoden aikamatka

Suomen vuosisata, toim. Reino Rasilainen ja Soili Jääskeläinen, Valitut Palat 2016

Itsenäisen Suomen taival on ollut kaikkea muuta kuin mielenkiinnoton. Tämä kirja etenee jääkäriliikkeestä ja itsenäistymisestä 1930 – luvun kriiseihin, talvi- ja jatkosodan koettelemuksiin ja jälleenrakennuksen vuosiin.

Kirja on laadittu ns. ”sillisalaatti” tyylillä. On pidempiä katsauksia, vuotuisia uutistapahtumia, ulkomaisia ykkösuutisia, mielenkiintoisia uutisia joka vuodelta, aukeaman mittaisia artikkeleja kansakunnan historiasta, syventävää tietoa yllättävistä ja tärkeistä tapahtumista.

Lueskelin kirjaa iltapäivän ajan ja tietysti mieleen tulivat oman elämänkaareni aikaiset tapahtumat päällimmäisinä. Urheilu-uutiset on raportoitu aina Paavo Nurmesta Marja-Liisa Hämäläiseen ja

Lasse Vireniin vain muutamia mainitakseni. Missiuutisiakin mahtuu ajanjaksoon, kun Armi Kuusela nappasi maailman kauneimman naisen arvon ja Ester Toivonen Euroopan kauneimman tittelin.

Tärkeällä sijalla ovat poliittiset asiat. Mukana on kuvadokumentteja Raatteen tieltä, presidenteistä, poliittisista tapahtumista, joista Ety-kokous oli aika kova juttu Kekkosen uralle, kun suurvaltojen edustajat viettivät aikaa Suomessa ja allekirjoittivat Ety-asiakirjan.

Tiettyjä pikku-uutisiakin on mukana kirjassa. Ruokolahti on päässyt mukaan kuvitellun leijonansa ansiosta, Muumimaailma on myös rekisteröity ja thaimaalaiset marjanpoimijat. Kirja vaatii vielä lukukertoja ja syventymistä, sillä esim. poliittiset kuviot ennen ja nykyisin ovat mielenkiintoisia.

Pidän tällaisista kirjoista, vaikka niiden esitystapa ja taitto on vähän levotonta. Kirja tarjoaa aikamatkan niihin puheenaiheisiin, joista vanhempani puhuivat ja jotka jäivät lapsen mieleen. Kun tullaan 50-luvulle, jolloin elin lapsuuttani, alkavat omat mielikuvat sekoittua teksteihin, otsikoihin ja kuvamateriaaliin. Suomen ”menestystarina” on tässä kirjassa saanut arvoisensa ilmiasun. Kirja sopisi hyvin lahjakirjaksikin, sillä lähihistoria sadan vuoden ajalta näyttäytyy siinä koko kirjossaan ja kaunistelematta.

Jouko Varonen

Talvisodan aika

Porvariselämää talvisodan aikana

Eeva Kilpi muistelee

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, lapsuusmuistelma. WSOY

…Hän oli hakenut sanomalehden postilaatikosta, työntänyt samalla korkeissa lastenvaunuissa pientä veljeään, perheen kahdeksatta lasta, jota hänen piti ”likottaa”. Hän avaa lehden ison koivun alla ja näkee, kuinka etusivun yli on painettu korkein mustin kirjaimin: Suuri maailmansota on alkanut. – Minä aloin itkeä kauheasti, sanoo äiti. – Minä heittäydyin nurmikolle ja itkin ja rukoilin.”

Eeva Kilpi muistelee sota-aikaa ja lapsuuttaan suurperheen tyttönä. Isä on liikemies, joka tekee puukauppoja. Sodasta tultuaan, hän on heti kaupanteossa. Lähelle rajaa jääneet metsät ovat halvalla myynnissä.

Kilven tapa kuvata porvarillisen perheen elämää on samalla runollinen ja myötäelävä. Hän muistaa itsensä tyttönä, jolle äiti antoi uskonnollisen kasvatuksen ja joka luuli pystyvänsä estämään sodan rukoilemalla.

Kilven kerronnan sävy on surumielinen, mutta siinä on jotakin positiivista. Paneutuminen 11-vuotiaan tytön kokemuksiin kotirintamalla on joskus viiltävää. Pommitusten kokeminen ja lähteminen kotiseudulta evakkoon tuntuvat pienen tytön tajunnassa asioilta, jotka hän kestää omalla tavallaan, mutta pelkää ja ahdistuu niin kuin vain pieni tyttö voi, muuttamalla joskus mielikuvituksen avulla tilanteita valoisammiksi.

Kilven kirja on dokumentti ajalta, jolta ei enää ole paljon muistelijoita. Kotirintaman kurjuus pyritään tässä perheessä kestämään omilla keinoilla. Nuori tyttö ajattelee paljon, mutta hänet viedään mukana tapahtumiin, jotka jättävät arpia. Onneksi kirjailija on tallentanut muistonsa jälkipolville. Sodan raakuuksia ei kirjassa korosteta. Se on pikemminkin selviytymistarina, jossa monilapsinen perhe kestää paineet yhteisvoimin ilman isää, joka on rintamalla.

Kyllä tytöllä käyvät mielessä jopa itsetuhon ajatukset mahdollisessa tilanteessa, jossa perhe joutuisi vankileirille. Häneltä riittää myötätuntoa myös sodassa heitteille jääviä eläimiä kohtaan. Armottoman sodan kuvajaiset saavat Kilven avulla kaunistelemattoman kuvauksen. Erityisesti varakkaan perheen kotirintaman sodan kuvauksena kirja on ansiokas ja koskettava. Ehkä lukija olisi toivonut tähän muistelmatekstiin lisää jäntevyyttä.

Jouko Varonen

Tuntematon uhka

Dekkarineron uusin

Mystiset räjäytykset

Anne Holt: Tuntematon uhka, Gummerus kustannus

Poliisilla ei edelleenkään ollut tietoa siitä, kuka oli surmannut kaksikymmentäkolme ihmistä Gimle terrassella 8. huhtikuuta räjäyttämällä maltillisen ja aatteiltaan demokraattisen norjalaisen muslimijärjestön toimitilat kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Vaikka kaikki viittasi siihen, että sama tekijä oli jättänyt Grunelokkassa räjähteitä täynnä olevan matkalaukun täpötäyteen ravintolaan reilut kaksi vuorokautta myöhemmin, siitäkään ei voitu olla ihan varmoja. …”

Kyseessä on Anne Holtin, norjalaisen dekkarigurun, uusi Hanne Wilhelmsen – dekkari, jossa puututaan terroritekojen, tässä tapauksessa ihmishenkiä vaatineiden räjäytysten problematiikkaan. Tutkijana on tuttu tutkija Hanne Wilhelmsen. Ja tietysti juttuun liittyy sivujuonteita, kun Hannen ystävä pelkää poikansa radikalisoituneen ja pyytää Hannelta apua asiassa.

Anne Holt ( s. 1958) on koulutukseltaan asianajaja. Hänellä on myös kokemusta Norjan oikeusministerin toimesta ja Norjan poliisin – , sekä toimittajan töistä. Dekkarien tekeminen vei kuitenkin voiton muista puuhista ja hänet tunnetaan pohjoismaiden kärkinimenä tällä saralla.

Holt kuvaa tapahtumia selkeästi ja lukijaa houkuttelevasti. Tällä kertaa ongelmat ovat kuitenkin niin syvässä, että helposti ei päästä ongelmien ytimeen. Lukijaltakin vaatii viitseliäisyyttä kahlata yli 400 – sivuinen dekkari läpi, etenkin, kun rikosten selvittelyssä ei edetä juuri ollenkaan. Mutta tietysti täytyy todeta niin kuin dekkarin mestari Agatha – täti totesi Hannu Tarmiolle, joka syytteli Christien dekkareita vähän pitkäveteisiksi: – Eikös loppu sitten olekin jännittävä?

Lueksin Holtin kirjaa päivän ja totesin, että joskus olisi Holtinkin syytä vähän tiivistää tekstiään. Moni on tietysti mielissään siitä, kun lukukokemus jatkuu ja jatkuu… Holtin Hanne Wilhelmsen- sarjan uutuuksia nimittäin odotetaan fanien piirissä kuin kuuta nousevaa.

Jouko Varonen

Lemaitre: Rosie

Piinaavaa jännitystä

Lukijaystävällistä

Pierre Lemaitre: Rosie, Minerva kustannus 2017

Pariisin keskustassa tapahtuu räjähdys. Kohta on tapahtumapaikalla kuhinaa. Media tekee työtään. On poliiseja ja ensiapuhenkilöstöä. Pommin tekijä istuu kahvilassa ja seurailee tapahtumia. Hänen tarkoituksensa on järjestää kokonainen ajastettu pommisarja, mikäli hänen vaatimuksiinsa ei suostuttaisi. Hän ilmoittautuukin tuotapikaa poliisille ja ilmoittaa myös ehdot. Hänen vangittu äitinsä ja hänet on vapautettava ja laskettava Australiaan mukanaan neljä miljoonaa lunnasrahoja. Matkalta hän ilmoittaisi, missämuut pommit sijaitsevat.

Pierre Lemaitre ( s. 1956) on palkittu vuoden parhaasta rikosromaanista useampaan kertaan ( Crime Writers´ Association). Kirjan henkilöksi nousee pojan äiti Rosie, joka on kietonut lapsensa oidipusmaiseen suhteeseen. Mustasukkaisena hän vartioi poikaansa ja surmaa ne, jotka uhkaavat viedä pojan hänen luotaan.

Lemaitren tyyli on analyyttista ja lukijaa motivoivaa. Itse vietin kirjan kanssa muutaman tunnin ja tietysti luin sen joka sanan. Hirmuisen vaikeita rikoskiemuroita ei kirjailija harrasta, mutta pommiuhat saavat jännityksen kyllä pysymään yllä.

Pitäisin kirjaa jopa pelkistyneenä ja lukijaystävällisenä. Lemaitren kerronnassaan on kuitenkin vetovoimaa, joka pitää kiinnostuksen yllä ja vaatii ottamaan selvää, miten tässä käy. Ylikomisario Camille Verhoeven on henkilönä kuvattu melkoisen ohuesti, ellei jopa stereotyyppisesti. Kirjoittaja ei juuri puutu poliisimiehen psyykeen tai yksityiselämään. Ehkä vinkkejä Verhoevenin henkilökuvaan on liiankin vähän.

Kun päästään loppuselvittelyihin, jotka nodattavat odotettua rakennetta, on tulossa vielä loppukäännös tapahtumissa ja tietysti bond-tyylinen loppurytinä. Osoittautuu nimittäin niin, että pommimies kyllä ymmärtää, mitkä ovat poliisimiesten aivoitukset ja tekee viimeisen ratkaisunsa nurkkaan ahdistettuna.

Jouko Varonen

Kuvataidereissu

Valokuvataidetta

Juha Metsosta Jarmo Mäntykankaaseen

Värivalokuvia 1900 – luvun alkupuolelta

Minäkään en kaikkea usko Jarmo Mäntykangas

Suunnistettiin Jarmo Mäntykankaan valokuvanäyttelyyn Lappeenrannan Pihattoon. Ovensuussa tervehtivät meitä sävykkää luontokuvat, jotka antoivat oivaltaa, että valokuvaaja on ehkä myynyt osittain sielunsa luontokuvaukselle.

Näyttelyssä tapasimme Mäntykankaan ystävän Jukka Kososen, joka kertoi originellista taiteilijasta ja omien konstruktioiden rakentelijasta Mäntykankaasta. Näitä konstruktioita ovat esim. purjealus ja tykki.

Huomasin heti näyttelyyn tultuani, että pidän Mäntykankaan kuvataiteesta. Oma luontokuvaajan taustani vaikutti tietysti sympatioihin. Mäntykankaan töissä huomioin raikkaat värit ja taitavan sommittelun. Luontokuvat, kuten kahden pikkulinnun kohtaaminen ilmassa, eivät synny helposti.

Näyttelystä jäi hyvä mieli ja arveltiin suunnistaa vielä Lappeenrannan taidemuseoon katsomaan Juha Metson, muutamaa sarjaa korkeammalle sijoittuvan valokuvaajan retrospektiiviseen näyttelyyn.

Tunteella ja liikkeellä – Emotion in motion. Valokuvaaja Juha Metson retrospektiivi. Lappeenrannan taidemuseo.

Metson näyttelyn avaavat upeat otokset muusikoista ja artisteista. Jotenkin mieleen hiipi ajatus, että Metso on etsinyt dramaattisia kuvakulmia ja leppoisuus on kaukana näistä töistä. Sama linja jatkuu töissä, jotka sijoittuvat ulkomaisiin miljöihin. Kun pieni poika pitää pistoolia kädessään tai sotilas suutelee pientä lasta, on kuvassa vahva lataus, vain jotakin mainitakseni.

Myös Valamon munkin aurinkolaseista heijastuva ortodoksinen kirkko, on mahtava oivallus.

Jotenkin tunteeni jäivät käymistilaan, joka tietysti lienee ollut myös valokuvaajan tarkoitus. Romanttiset ja hempeät otokset kuuluvat sitten muihin näyttelyihin. Töissä on myös eroottisia ulottuvuuksia, ja näyttelyn sävykirjoon tutustumiseen vaaditaan vielä uusia käyntejä. Erityisesti en tykännyt kotkalaisen taideyhteisön piiriin kuuluvista kuvista.

Väri on valoa, Näyttely Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa

Pietarilainen tiedemis Sergei Prokudin-Gorski ( 1863-1944) kuvasi väreissä jo ennen Lumiéren veljesten keksintöä, väriä tallentavaa lasilevyä. Prokudin lähti kuvausmatkalle Viipurista Saimaalle, Savonlinnaan ja Punkaharjulle. Osa näyttelyn kuvista on näitä otoksia.

Toki kuvat ovat haalistuneet, ajan hammas on niitä syönyt. Mutta näyttely tarjoaa elämyksen, jollaista vain harvoin voi kokea. Näyttelyssä esitellään myös Venäjän keisarikunnan suomalais-ugrilaisia alueita, kuten Tveriä, Permiä, Aunuksen – ja Vienan Karjalaa. Näyttelykierroksemme lopuksi saimme siis kokea tuulahduksen viime vuosisadan alun tunnelmia, ihmisiä, luontoa ja värejä.

Jouko Varonen

Kuvat: Balalaikansoittaja ( Jarmo Mäntykangas)

Saimaan kanava ( Sergei Prokudin-Gorski)

Lemmy ( Juha Metso)

Parannetaan kansa

Psyyken hoito tärkeää sairauksissa

Kansanparantaja ja lääkäri

Hannes Karppinen&Tapani Kiminkinen: Parannetaan kansa, Tammi 2017

Tämän kirjan keskeinen sanoma painottuu elämän ja kansanterveyden perusteisiin – siihen mikä on yhteistä parantumisen ilmapiirissä parantajasta riippumatta.”…

Hannes Karppinen on kuuluisa kansanparantaja, joka pystyy parantamaan ilman lääkehoitoa, potilasta koskettelemalla, niveliä paikalleen ”loksauttamalla”. Tärkeää hänen hoidoissaan on se, että hän suhtautuu potilaaseen kokonaisvaltaisesti, unohtamatta psyykeä ja potilaan taustoja ja kokemuksia.

Tapani Kiminkinen on perinteisen lääketieteen edustaja, joka ymmärtää myös potilaiden persoonallisuuden vaikuttavan sairauden laatuun ja kansanmiehen otteella ohjailee potilaitaan oikeaan suuntaan sairauksiensa hoidossa. Joskus tarvitaan lääkkeitä, mutta usein ei. Esim. selkävaivoihin on tehty sadoittain turhia leikkauksia.

Hanneksen työ perustuu kivun hoitoon. Potilas on saatava ”toimintakuntoon” ja erilaisten hermoreittien merkitys näissä manuaalisissa hoidoissa on tärkeää.

Toki kumpikin kirjan tekijöistä tietää, että sairaudet johtuvat usein vääristä tottumuksista. Niinpä esim. unettomuus saattaa johtua siitä, että potilas pitää tapanaan syödä rasvaisia ruokia klo 20:n jälkeen eikä harrasta terveysliikuntaa, ehkä myös ottaa parin tunnin päivänokoset, jolloin yöuni väkisinkin vähenee aamupuolelta.

Tärkeää on myös positiivisuus, jonka teeseistä mainitaan kirjassa muutamia:

– Sinä olet ainutlaatuinen. – Sinä olet paljon arvokkaampi kuin uskotkaan. – Sinä voit oppia kaiken. – Sinä olet parempi kuin moni muu. – Sinä tiedät paljon sellaista, mitä muut eivät tiedä. – Sinun on syytä olla ylpeä itsestäsi. – Sinä pystyt mihin tahansa. – Sinä voit opettaa muita. – Hymyile ja naura. – Joku välittää sinusta.

Kirja välttelee lääketieteellisiä kannanottoja. Se on kansanomainen elämäntapaohjeiden kooste. Joku voi sanoa, että turhaa jutustelua, mutta yhtä moni lukee teosta opikseen.

Jouko Varonen

Olavinlinnan tarinoita

Neidon kyynelistä kasvoi pihlaja

Musta pässi pelasti hyökkääjiltä

Tarinaa ja historiaa Olavinlinnsta

Matti Rautiainen: Neidon kyynel ja muita tarinoita Olavinlinnasta, Kustannus Aarni

Tarina kertoo, että musta-pässi – veistos, joka seisoi Olavinlinnan muurilla pelasti linnan hyökkääjiltä. Kas kun venäläiset kiipesivät ja linnan muureja pitkin valloittaakseen koko linnan, mutta samaan aikaan puhkesi rajuilma ja salaman loisteessa pässi-veistos näytti itsentään vanhalta kehnolta. Niinpä vihollinen jätti valloitusaikeet sikseen ja pakeni paikalta.

Toinen, tutumpi tarina, kertoo linnassa asustaneesta neidosta. Joku oli nimittäin avannut linnan portit viholliselle, joka saatiin suurella vaivalla ja mieshukalla ajettua tiehensä. Mutta sitten alkoi syyllisen haeskelu. Syyllinen, nuori mies, pysyi vaiti, mutta häneen rakastunut tyttö tunnusti avanneensa portit. Niinpä rangaistus oli ankara. Syytön tyttö muurattiin vankityrmään linnan muurin sisälle. Kerrotaan, että tytön kyynelistä kasvoi pihlaja, joka työnsi kukkivat oksansa linnan muurin läpi.

Matti Rautiaisen kirjassa on vankkaa historiatietoa. Ja vaikka kirjan taitto on väljähkö, jopa tuhlaileva, niin yhdessä kuvasivujen kanssa teoksesta muodostuu oiva tietoisku vanhoihin tapahtumiin ja henkilöihin. Pyhä Olavi lienee antanut nimensä linnan lisäksi sadoilletuhansille suomalaisille.

Olavinlinnasta on tehty monia runoja ja tekstejä, tunnetuimmaksi niistä on tietysti tullut Annikki Tähden esittämä, Erkki Melakosken säveltämä ja Sauvo Puhtilan sanoittama laulu Balladi Olavinlinnasta. Mutta mm. suuri runon taitaja Eino Leinokin on tarttunut Olavinlinna-aihelmaan:

Yhä huokailen, onneton, orjuuttain

oli linna ja linnassa impi –

jos huolisi joku mun huoliain,

sois kantelo kaunihimpi… ( Eino Leino 1913)

Kirja on tehty ulkoasultaan tarinakirjaksi. Hyvä niin, mutta suurelta osin tarinat jäävät kertomatta ja teos perustuu lähteiden mukaan luonnostelluksi historiankirjaksi. Silti se on kaunis kunnianosoitus oopperakaupungin komistukselle, uljaalle Olavin-linnalle.

Jouko Varonen

Valoa kohti

Armon ja rakkauden lauluja

Kari Tapion koskettavia esityksiä

Kari Tapio: Valoa kohti, Valitut Palat

Olin taanoin Kari Tapion kirkkokonsertissa. Teemana oli Joulu, mutta lauluihin mahtui mukaan myös Kari Tapion hengellisiä lauluja. Tunnelma oli käsin kosketeltava ja mestari, vaikka joskus sai yskänkohtauksia, hoiti osuutensa mainiosti. Joskus piti antaa tilaa orkesterin numeroille, kun laulaja levähti penkissä.

Vajaan vuoden kuluttua kuultiin suruviesti. Mestari oli nukkunut vaimonsa syliin. Kari Tapion taiteilijan vuosista on tehty kirjojakin ja niistä on tullut esille, että laulajan tiellä oli joskus kuoppia. Mutta hengellissävytteiset laulut kuuluivat aina hänen ohjelmistoonsa, jos nyt eivät tanssipaikoissa, niin ainakin konserteissa.

Tähän kokoelmaan on koottu 36 laulua armosta ja rakkaudesta. Kari Tapio eli elämäänsä rehellisesti, joka solullaan, eikä peitellyt ilojaan ja surujaan. Vaikeuksissa auttoi usko korkeampaan voimaan. Näitä tuntoja oli myös joululevyssä, jonka saimme konsertista muistoksi. Kun konsertti päättyi, oli vuorossa Tapion tyypillinen tervehdys, käsi lippaan. Kirkkokansan aplodeille ei meinannut tulla loppua.

Tästä levykoosteesta löytyy tuttuja lauluja, kuten. Valoon päin, Mun sydämeni tänne jää, Myrskyn jälkeen, Enkeleitä seitsemän, Anna ajan armahtaa, Maria Dolores, Kenelle kellot soi,

Syys surumielinen, Elämään suurempaan, Olen kuullut on kaupunki tuolla, Sydänpuoli säätä vasten, Kuinka voit väittää, Äiti valvoo, Äiti Maria, Lintu ja Maria, jne…

Olen Kari Tapion musiikin ystävä henkeen ja vereen. Luulisin, että hänen levytyksensä nousevat arvoasteikossa lähelle mestari Olavi Virtaa.

Näistä sävelmistä välittyy usko korkeampaan voimaan. Sävelmät tuovat uskoa ja toivoa meille suomalaisille. Täytyy lainata Ilkka Vainion sanoja: ”Nämä laulut ovat Kari Tapion testamentti viihteen kenttärovastina.”

Jouko Varonen

Sankaritenorimme

Maamme huipputenoreita

Tenori on oopperoiden sankari

Hurmaavat tenorimme, Valitut Palat 2017

Tenori on oopperoiden sankari, salskea ja hurmaava, tunteellinen, kaikkien rakastama. Itse katselin taannoin joulun tienoissa kolmen maailman huipputenorin joulukonserttia. Siinähän sitä olikin melkoisesti elämystä. Mutta Suomessakin on tosi hyviä tenoreita, onhan maamme kuuluisa esiintyjistään maailman oopperalavoilla.

Jos nyt ei ihan Pavarotteja löydy, niin kuitenkin mahtavia esiintyjiä. Jyrki Anttila ( s. 1966), Pentti Hietanen ( s. 1958), Tomi Metsäketo ( s. 1974) ovat eittämättä parhaimmistoamme ja heidän esityksiään saammekin usein ihastella televisiossa tai CD-äänityksissä, niin kuin tässäkin kokoelmassa.

Jyrki Anttila aloitti laulun opiskelunsa baritonina, mutta vaihtoi laulunopettajan kannustamana äänialaa tenoriksi. Esikuvatkin ovat melkoisia maailmantähtiä, kuten Enrico Caruso, Mario del Monaco ja Placido Domingo. Anttila tuumii, että aloitti laulun opiskelun parikymppisenä ja laulamisen kipinä syttyi roihuksi.

Tomi Metsäketo oli vuonna 2006 lähellä voittoa Suomen euroviisukarsinnassa. Lordi kuitenkin veti pidemmän korren ja kuten muistamme, ”puhdisti pöydän” esityksellään myös loppukilpailussa.

Myös Pentti Hietanen on osallistunut euroviisukarsintaan vuonna 2010. Taustakuorossa olivat tuolloin Hietasen vaimo Heini ja tytär. Hietaset ovat esiintyneet paljon laulavana perheenä, jolloin mukana ovat olleet vanhempien lisäksi molemmat tyttäret.

Levy on koostettu sopivan maukkaaksi, sillä mukana on kansan muistamia lauluja, joiden parissa mieluusti viettää enemmänkin aikaa. Oma arvostukseni Tomi Metsäkedon uraan on kehittynyt vähitellen ja hänen populaari repertuaarinsa on tietysti muun ohella nuorisoa kiinnostavaa. Hietanen ja Anttila ovat kannuksensa jo saaneet ja kysyttyjä esiintyjiä myös eurooppalaisissa ympyröissä. Kokonaisuus on tässä koosteessa harmooninen ja taitavasti valittu.

Jouko Varonen

Rytmihäiriöitä


Sujuvia esseitä
Elämää on eläkkeelläkin

Sinikka Vuento: Rytmihäiriöitä, Sinapinsiemen ry 2016

Lueskelin lehdestä, että paikkakunnalle on saatu uusi kirjailija. Jäi mieleen kirjan nimi, Rytmihäiriöitä. Jossakin vaiheessa tapasin itsensä kirjailijankin ja sain myös luettavaksi tämän kirjan. Ensilukemalla huomasin, että kyseessä on opettaja ja toimittaja sekä kriitikko, jonka tuotoksiin olen jollakin tapaa jäävi puuttumaan. Mutta löysin Vuennon esseistä myös terveesti ajattelevan ihmisen ja niinpä vietin iltapäivän kirjaan tutustuen. 

Jotenkin tunsin, että Vuento on sukulaissieluni. Hän on jäänyt ennenaikaiselle eläkkeelle, niinkuin itsekin tein. Hän on taistellut syövän kanssa, kuten itsekin olen tehnyt. Yksi asia kuitenkin jäi minulle mieleen Vuennon kirjaa lukiessa. Hän kuuluu siihen kansanosaan, joka ei välttämättä heti tykkää eläkepäivistä ja hänen sopeutumattomuutensa eläkepäiviin purkautuu päiväkirjanomaisena arjen tilittämisenä. Itse tunsin heti ensimmäisistä eläkepäivistäni lähtien eläväni elämän juhlaa. Ei ollut konstikaan päästä irti työilmapiiristä, joka opettajan työssä oli vähintään ahdistava. Vuentokin on ollut opettaja, toimittajan ja tiedottajan työn lisäksi. Hän on myös kirjailija, kuten itsekin olen.

Kirjoittaja käy läpi retriitit, eläkeläispiirit, afrikkareissut, tunturivaellukset, jumpat ja tsumbat. Toki ne ovat hyvää ajankulua ja joku tekee niistä jopa kestävän sillan läpi eläkepäivien. Niihin liittyy sosiaalista kanssakäymistäkin joka on kaiken a ja o.

Pidin Vuennon tekstistä. Se on ammattilaisen tuottamaa esseetä eläkeläisen arjesta, jossa ei välttämättä mennä henkisesti ihan ”helppoon”. Kirjoittaja on ajatteleva ja älykäs henkilö, joka ei rakasta eläkeläisen stereotypioita. Kirja sopii hyvin luettavaksi eläkeläissyndroomassa olevalle, jopa niin, että se tarjoaa ratkaisumalleja arjen paineisiin ja ongelmiin.

Kirjailijaa täytyy siteerata: ” Tärkeä vastalääke kutistuneeseen identiteettiin eläkeläisenä oli ollut teatteriarvostelujen tekeminen. Olin jo työaikanani arvostellut teatterimme näytelmiä paikallislehteen. Työssä ollessa juttujen teko oli usein stressaavaa, kun päivätyökin vei valtavasti aikaa. Eläkkeelle jäätyä kirjoittamisesta tuli mahdollisuus palata entiseen rooliin…”

Jouko Varonen