Kuukausi: tammikuu 2017

Piispa ja lähimmäinen

John Vikströmin työsarkaa

Pappi on profeetallinen johtaja

Gustav Björkstrand: Elämä on joukkuepeliä, John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana, Kirjapaja 2016

Lähimmät työtoverit kutsuivat Vikstömiä demokraattiseksi piispaksi, joka näki vaivaa, että kaikkien ääntä kuultaisiin ja jokainen voisi vaikuttaa kehitykseen. Jossakin asioissa Vikström näki todella vaivaa ja pysyi nuoruutensa ihannekuvassa papista profeetallisena johtajana henkien taistelussa.

Vikströmin piispakaudelle sattuivat myös spekulaatiot ja päätökset naispappeudesta. Hän kävi koko virkakautensa ajan taistelua patriarkaalista näkemystä vastaan, koska katsoi sen olevan esteenä naispappeudelle.

Vikström halusi myös purkaa menneiden aikojen siteet kirkon ja valtion väliltä. Vikströmin mielestä kirkon olisi hyvä osallistua keskusteluun tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Myös heikkoja ja turvattomia tuli auttaa ja pakolaisia sekä kehitysapua pitäisi puolustaa. Porvoon piispana toiminut Björsktrand on toiminut myös Åbo Akademin rehtorina ja teologian professorina. Tämä kirja on järkäle, joka tietysti pyrkii seikkaperäiseen kartoitukseen Vikströmin elämäntyöstä, mutta on toisaalta massiivisena ja teoreettisena vaikeahko luettava. Joskus kirjoittaja kuitenkin kiteyttää Vikströmin elämäntyötä ja tuo selvästi esille sen kuvan, joka itsellenikin on Vikströmistä hahmottunut. Hän on yhteiskunnallisen toimintansa ohella lämmin ja ihmisläheinen isähahmo, jonka elämäntavasta kielii jo leppoisa ja hymyilevä olemus.

Uskonasioissa Vikström suosi uskonpuhdistuksen perusajatusta siitä, että Raamatun keskipiste on Kristus ja sitä on lähestyttävä tästä näkökulmasta. Kristus vapautti ihmisen synnin orjuudesta , tarkoituksettomuudesta, yksinäisyydestä, epätoivosta ja synkkyydestä.

Jouko Varonen

Ollako vai eikö olla eläin?

Hulluja nuo ihmiset.

Eläinmaailmaa parilla tapaa

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Kettujahti, Arktinen Banaani 2016

Carnovsky&Rachel Williams: Yön ja päivän eläimet, Nemo-kustannus 2016

Jarkko Vehniäinen ( s. 1973) tunnetaan mm. sarjakuvistaan: Selviytyvätkö julkimot ( 2004), IsoVelli ( 2005), Pelkotehdas ( 2006) ja Julkimoes ( 2008). Kamala luonto-albumit tekivät hänestä itsestään julkimon ja monien eri lehtien strippimaakarin.

Kamala Luonto on elänyt monta vaihetta. Pieruhuumoristahan se alkoi. On jotenkin vapauttavaa nähdä sarjakuvia Suomen saloilta, joissa ilves, kettu ja näätä pierevät estottomasti ja nauravat päälle. Niinhän se lienee, että eläimen elämä on joskus kivempaa ja vähemmän rajoitettua kuin ihmisen.

Tässä uusimmassa ihminen saa eläimet toteamaan: ”Hulluja nuo ihmiset”. Eläinkaverukset nimittäin näkevät Duudsonit metsässä niinsanotusti munasillaan odottamassa vuoroa, kun Jarppi ensin istuu ilkosillaan muurahaispesässä.

Itselleni tuli vahva ”takaisin luontoon” tunne noistakin uusista stripeistä, joissa vilahtaa vielä masennusteema, joka johdatteli Kamalan luonnon uusiin ulottuvuuksiin. Toki eläimilläkin saa olla masennusta ja kun kaveri päästää oikein riehakkaan pierun tai kettu juoksee iloissaan ohi, on masennuskin menneen talven lumia. Mielestäni Vehniäinen löytää tälläkin kertaa eläinstrippeihinsä aforistista syvyyttä.

Yön ja päivän eläimet tutustuttaa lapsen tai miksi ei aikuisenkin sademetsän, Australian aavikon, Loch Lomondin järven, Andien vuorijonon, jäämeren, punapuumetsän, Siperian taigan, Serengetin lakeuden, Ganges-joen, Filippiinien koralliriuttojen, jne. maailmaan.

Mukana kirjassa on puna-viher-sini – linsseillä varustetut lasit, joilla kuvista voi löytää lisää yksityiskohtia. Muuten kuvat ovatkin pelkkää värien sekamelskaa. Kirjassa on haukattu mielestäni liian suuri pala kakusta, josta murto-osakin riittäisi lapselle. Lisäksi suuren kirjan tutkiminen ”taikalaseilla” on hivenen vaikeaa. Tietysti lastenkirjojen pitää ottaa vastaan ajan haasteita ja siinä on tällä kertaa onnistuttu.

Jouko Varonen

Galleristin murha

Selkeä rikoskirja

Taidegalleria murhanäyttämönä

 

Unto Katajamäki: Kuka murhasi Galleristin?, Kustannus Mäkelä Oy

”– Odota nyt hetki, Martti hätäili ja ryhtyi tekemään kehittämäänsä yhteenvetoa havainnollistaen luetteloa sormillaan.

– Yksi, molemmat olivat taiteilijapiireistä. Kaksi, Molemmilla on yhteydet venäläisiin. Kolme, molemmat on tapettu veitsellä. Neljä, molemmista tekotavoista huoikui viha.”

Unto Katajamäki on tamperelainen kirjailija, joka on toiminut lukion rehtorina ja opetustoimenjohtajana. Hän on julkaissut parikymmentä historiallista romaania, jännitysromaaneja sekä tieto- ja oppikirjoja.

Tämä teos kuuluu jännityskirjojen genreen, kun viinaan menevä ja hämäräkauppoihin syyllistyvä galleristi joutuu kasvokkain veistä pitelevän murhaajan kanssa. Huonostihan siinä galleristille käy ja kohta on ylikonstaapeli Petri pihalla yhdessä Martti Pihan kanssa visainen ongelma ratkottavanaan.

Helpommaksi ei rikosvyyhteä tee se, että galleristi on myös sekaantunut hämäriin kauppoihin venäläisten kanssa ja murha voisi olla myös heidän tekemänsä, ellei peräti mafiamurha.

Kohta keitokseen tulee lisää jännitysmausteita, kun toinenkin henkilö murhataan samantapaisilla menetelmillä kuin galleristi.

Katajamäen rikosproosan nivoisin siihen kastiin, jossa käytetään jonkin verran stereotypioita. Kieli ja juonenkulku on teoksessa selkeää, jopa mukaansa tempaavaa. Kirjailijan kokemus tekstintekijänä tulee selvästi esille. Aina ei mennä ns. helpomman kautta, vaan juttuun tulee käänteitä ja vivahteita.

” Hän oli nojannut kauhuissaan kirjoituspäytään. Hän ei ollut koskaan nähnyt näitä miehiä. Lyhyempi, kalansilmäinen oli tuijottanut häntä ilmeettömänä. Isän murhaaja, hänen mieleensä oli noussut. Hänen oli tehnyt mieli syyttää miehiä, ryhtyä kirkumaan, mutta jokin tilanteessa oli pidätellyt häntä.”

Kirja on selvästi keskitasoa parempi rikoskirja ja sopivaa lukemista niille, jotka haluavat lukiessaan ratkoa rikospähkinöitä yhdessä poliisimiesten kanssa.

Jouko Varonen

Lapin lumo

Maisemia ja luonnontietoa

Kaunis kirja

Suomalainen maisema, Lappi ja Koillismaa, päätoimittaja: Veikko Neuvonen, Docendo Oy 2016

1800- luvun lopulla kuvasi I.K.Inha suhdettaan Lappiin mm. seuraavilla korulauseilla:

” Joku sisäinen voima, en osaa sanoa itsekään mikä, vetää minua pohjolaan. Ennen kuin olin siellä käynyt, kiehtoivat ajatuksiani sen tunturit, pitkät virrat ja aavat metsät. … rinnassa herää voittamaton vapauden himo, himo päästä ympäristöön, jossa luonnon sävel vielä kaikkialla kaikuu ylinnä, ja ihminen on tämän luonnon kasvattama, puhdas lapsi”…

Itse ihastuin suurtunturien Lappiin 18 – vuotiaana liftireissulla joka päätyi Kilpisjärvelle ja sieltä Norjaan. Koin jylhän luonnon ja tietysti taimenien taistelun siiman päässä. Tuli laulettua kitaran säestyksellä takkatulen loisteessa laulukirja kannesta kanteen.

Sen jälkeen en ole päässyt Lapin lumoista eroon. Sinne johtaa tie lähes joka kesä. Mutta asiaan. Veikko Neuvonen tunnetaan luontomiehenä, joka on koutukseltaan biologi ja tehnyt myös pitkän uran Ylen palveluksessa luontoillan vetäjänä. Tämän kirjan teksti ei ole yhtä letkeää jutustelua kuin on tottunut Neuvoselta kuulemaan. Hänen biologipuolensa tulee kirjassa esille lapin pinnanmuodostuksen tarkkana kuvailuna. Jos verrataan Neuvosta esim. Inhaan, on kansaan tutustuminen jäänyt kirjassa vähemmälle. Kuvin ja tekstein kuvataan Lapin luontoa. Tietysti olisi odottanut mukaan vähän enemmän myös lintu-, eläin- ja kasvimaailmaa.

Kirja on toimitettu myös englanniksi ja tietysti se lisää tämän mainion teoksen arvoa lahjakirjana ja turistiostoksena. Itse olen kokenut Lapin luonnon monilla kala- ja hillareissuilla, jotka ulottuivat aina Norjan Lofooteille asti. Kokemusta pitkistä vaelluksista minulta puuttuu ja näyttää siltä, että kirjan tekijätkin ovat paremmin viihtyneet näköalapaikoilla.

Niin tai näin, kirja on taittuvine panoraamasivuineen huikeaa katseltavaa ja monelle voi syntyä vetovoimaa Lapin reissuihin.

Inha kulki aikanaan jalan ja porokyydissä Etelä-Lappia. Nyt tiestö johtaa vaikka Utsjoelle tai käsivarren suurtuntureille. Samalla on kuitenkin osa luonnosta joutunut kärsimään.

Jouko Varonen

Leo Jokelan matkassa

Pidetty koomikko

Palmusta Pula-Ahoon

Asko Alanen: Leo Jokela, vaatimaton sivuosien sankari, Paasilinna kustannus 2016

Jos hiihtäjille ja juoksijoille pystytetään patsaita, ovat myösteatterin klassikkonäyttelijät ansainneet omat ”monumenttinsa”. Sellainen on tämä kirja, joka on pystytetty Leo Jokelan muistolle.

Jokela oli unohtumaton luonnenäyttelijä, joka ilmeillään puhui enemmän kuin moni puheliaampi sadoilla sanoilla. Suomen kansan lempinäyttelijäksi Jokela kohosi roolisuorituksellaan Komisario Palmu – elokuvassa ( josta Jokelalletuli myös Jussi-palkinto), sekä tietysti kuolemattomana papukaija G-Pula-ahona, jonka saimme vinyylinä kuultavaksi joskus 60-luvulla ja kun kuuntelemaan alettiin, niin tietysti lopulta levy kuunneltiin puhki. Myöhemmin tervehdin ilolla CD-tallennetta Pula-Ahon parhaista jutuista. Yhteistyö Spede Pasasen kanssa oli herkullista ja saumatonta.

Jokela suuntautui aluksi junanlämmittäjän oppiin ja Valtion Rautateiden palvelukseen. Upseerikoulukin kutsui nuorta luonnenäyttelijänä jo kannuksensa saanutta veijaria. Mutta myös teatterikoulu veti Jokelaa puoleensa ja sinne hän myös meni.

Isäukko ei tietysti suhtautunut myönteisesti Jokelan teatteripyrkimyksiin. Miksi jättää hyvin alkanut ura Valtion Rautateillä. Ja miten noin hiljainen mies edes pärjäisi puhelahjoja vaativassa teatterimaailmassa. Mutta Leollapa oli oma tapansa ilmaista ihmistyyppejä ilmeillä. Niinpä huomattiin pian että Jokela sai pieneenkin sivuosaan ilmetta ja syvyyttä omilla konsteillaan.

Asko Alanen, kirjan tekijä, on kuusikymppinen elokuva- ja musiikkitoimittaja, sekä sarjakuvatoimittaja ja – kääntäjä.

Hänellä on hyvä tyyli koota kirjaan myös syvenneltyä tietoa kohteesta ja pistää väliin myös anekdootteja teatterimaailmasta.

Kirjaa lueskelin joulun pyhinä ja mikäpä olisi ollut parempaa ajankulua, kuin viivähtää suosikkinäyttelijäni parissa. Muistuivat mieleen myös Jokelan esikuvat ja urallakin vaikuttaneet näyttelijät, kuten Aku Korhonen, Leo Riuttu, Matti Ranin, Jussi Jurkka, Ismo Kallio, Siiri Angerkoski, Tapio Rautavaara, Oke Tuuri, Heikki Savolainen, jne…

Todella hieno kirja hienosta taiteilijasta. Tietysti kirjassa vältetään puuttumasta näyttelijäntyön varjopuoliin, mutta se lienee enemmän kuin tavallista elämänkerroissa.

Jouko Varonen

Maakotkasta suokukkoon

Taitavia lintuotoksia

Kuvia ja kuvaustarinoita

Markus Varesvuo/Arto Juvonen/Tomi Muukkonen/Jari Peltomäki: Lintukuvaajien matkassa, Docendo

Tykkäsin kirjan tyylistä. Siinä on sivun konaisuuksin etenevä taitto ja joka sivulla on lintukuvan lisäksi selostus kuvaustilanteesta.

Jos jotakin toivoin, oli se monipuolisuus. Nyt liikutaan pääosin pöllöjen, kotkien ja haukkojen parissa. Toki loppua kohden mukaan tulee pienempiäkin lintuja, jopa tuttuja hanhia, joutsenia, pikkutikka, kurkiparvi jne…

Vietin kivoja hetkiä luontokuvaajien kertomusten parissa ja kuvat tietysti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Vähäistä on huumorin tuominen kuviin, josta voi saada näytteitä mm. iltalehtien kuvista. Joskus humoristisen tilanteen tallentaminen vaatii työtä paljon enemmän kuin pelkkä potretti tai maalitaulu.

Tekijänelikko on viettänyt aikaa mm. saaristossa ja Pohjois-Norjassa, mm. Vardössä, jossa itsekin olen liikuskellut pitkän putken kanssa kuvauspuuhissa. Kuvien ansiot ovat suurelta osin taitavassa kuvaustekniikassa ja tietysti piilokojujen käytön, jopa kelluvien kojujen tuomia.

Jäin odottamaan myös otoksia tuiki tavallisista linnuista, joista todella taidokkaita otoksia on vähän. Lintukuvausharrastus on hienoa ajankulua. En vähättelisi harrastuksen sosiaalista luonnetta, vaikka moni todellinen tekijämies välttää seuraa ja toimii mieluummin yksin.

Itse olen viettänyt kesäisin paljon aikaa lintutornien paikkeilla. Tutuksi ovat tulleet Konnunsuon pellot hanhineen, haukkoineen, kotkineen ja pöllöineen. Etenkin kevätkuukaudet ovat lintuharrastajalle otollista aikaa. Tämän kirjan rankkaisin hyvä+ – kastiin.

Jouko Varonen

Kekkosesta kepeisiin naisiin

Nupissa vislaa ja vinksahtaa

Anekdootteja Remun elämästä

Markku Salo: Remu, Johnny Kniga 2016

Lueskelin Remun kirjaa hajanaisesti, mutta aina sattui eteen joku mielenkiintoinen juttu tai huvittava anekdootti. Niinpä päätin, mettä luen tämän kirjan tähän tapaan.

Kahden päivän luku-urakan jälkeen olin jo saanut oivan annosen Remu-tyyliä ja hänen elämänsä kirjavia sattumuksia.

Toki Remu myös tykittää muusikkokavereistaan ja vaikka valtakunnan johdosta. Välillä fanitytöt pakkautuvat samaan sänkyyn ja reippaana poikana Remu tietysti tekee sen, mitä häneltä odotetaan. Joskus skoudet nappaavat miehen miettimään tekosiaan, mutta aina Remu putoaa jaloilleen.

Joskus Remun teksti on niin huvittavaa, että siitä löytää juuri sen artistin josta on tullut suomen kansan lempilapsi:

…” Mua huvitta joskus semmonen juttu kun jotkut ihmiset laittaa ittellensä nenärenkaan. Eiks ne tajua sitä asiaa että jos ne menee vähänkin väärälle kujalle ja joku täppää siitä kiinni, se kävelet kiltisti sen perässä niinkun härkiäkin kuljetetaan. Sulla ei oo mitään saumaa, se voi tehdä sulle ihan mitä vaan kun se pitää siitä renkaasta.”…

Toki Remu ruotii tutut ja vähemmän tutut musiikin tekijät retvakkaan tyyliinsä. Myö sairaalakeikka ja sinnikäs taistelu terveiden kirjoihin käydään läpi.

Joskus Remun ihailijat tulevat vaikkapa nakkikioskilla tekemään ehdotuksia muutoksiksi laulujen tyylilajiin. Eräskin tavallinen tallaaja tuumi, että Remun pitäisi tehdä slaavilaistyylistä musiikkia ja kun Remu kotona alkoi miettiä asiaa, niin tulihan se slaavilaistyylinen hittibiisi tehtyä.

Kirja on kivaa, anekdoottityyppistä luettavaa. Tietysti pitää totutella Remun slangiin, joka on siirretty kirjan sivuille yksi yhteen tai joskus vähän mukaillen.

Taiteilija Remu Aaltonen on ansainnut oman ”kokovartalomonumentin” ja tämä kirja sopii hyvin sellaiseksi.

Joskus tietysti Remun ajatuksenlentoon väsähtää tai uupuu, mutta pääosin jutut kantavat hyvin ja vaikka ovatkin usein pieniä pätkiä ”elävästä elämästä” kuvastelevat hyvin kohteen tyyliä, joskus itseironisellakin silattuna.

Jouko Varonen

Juohevaa oppia lapsille

Miina ja Manu-kirjat jakavat tietoa

Kierrätyksestä ensiapuun

Juha Henttonen/ Tuomas Mäkelä:

Miina ja Manu kierrättävät, Satukustannus 2016

Tuula Puranen/Kristian Huitula:

Miina ja Manu, Päivä ja yö, Satukustannus 2015

Miina ja Manu ensiavussa, Satukustannus 2016

Miina ja Manu ovat touhukkaita kissoja, joiden tehtävänä näissä kirjoissa on esittää tavallisia lapsia. Kirjojen tekstiosuus on tehty juohevaksi ja erilaiset opit tulevat siinä ohessa kuin sattumalta lapsille.

Kierrätyskirjassa Nelly täti opettaa jätteiden käsittelyä ja tietysti siistiä käyttäytymistä luonnossa.

Päivä ja yö – kirjassa opettaa Erakko Hermanni lapsia ymmärtämään aurinkokunnan ihmeitä. Opetus onnistuu kun hiekkaan piirretään kiertoradat ja lapset saavat olla aurinkona, kuuna ja maana.

Lapsille on tärkeää ymmärtää aurinkokunnan rakenne. Opettaja- aikoinani näytin sitä piirtoheittimellä ja karttapallolla, kunnes kouluun hankittiin oikein veivattava pienoismalli aurinkokunnasta.

Miina ja Manu saavat myös käydä lääkärissä, kun kalareissulla tulee murtuma jalkaan. Tämmöinen kirja olisi paikallaan lukea silloin, kun lapsella on edessä lääkärikäynti. Siitä ainakin opitaan, että lääkärit eivät ole pahaa tahtovia mörköjä, vaan lasta auttavia ja hyväntahtoisia henkilöitä.

Pidin kirjoissa erityisesti tekstin juohevasta ideoimisesta. Tilanteet tulevat esille kuin sattumalta, juuri niin kuin luonnossakin tapahtuu. Kuvituksen osuus on vähän jäykkää ja kirjojen kertovuus on paljolti tekstin ansiota. Tietysti lapset tykkäävät oppia asioita eläinlasten avulla.

Suosittelen kirjoja alakouluihin ja jopa terveyskeskuksen kuvakirjahyllyyn. Vuoroa odotellessa voi tällaisen vihkosen ehtiä lukemaan kannesta kanteen.

Jouko Varonen

Lintulaudalla tapahtuu

Keskitalvesta kevätmuuttoon

Juohevaa tekstiä

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää, Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, Docendo 2015

Mauri Leivo on tekijämies lintujen parissa. Hänen tekstinsä on myös vapautunutta ja joskus humoristista ja sehän tietysti innostaa lukijaa. Mutta mukana on muutakin kuin huumoria, nimittäin Leivo tuntee talvilintujemme tavat ja ruokavalion ym. seikat. Ei ole nimittäin yhdentekevää minne ruokintapaikan pykää. Linnuille pitää olla lähistöllä suojaa mm. haukkojen hyökkäyksien varalle ja lintujen ruokailutottumukset on hyvä myös tietää. Jokainen tintti ei syö yhtä paljon. On niitäkin, jotka liikkuvat ruokintapaikalla aikaisin aamulla ja illan hämärissä, kuten harmaapäätikka, joka on ruokavalionkin suhteen nirso, sille kun kelpaa vain läski.

Pikkuvarpusille ruokintapaikaksi sopii esim. orapihlaja- aidan vierus, sillä orapihlaja on niille elintärkeä piilopaikka. Kevään tullen voi ruokintapaikalla nähdä vaikkapa järripeippoja tai hyvän vaellusbuumin saaneita tundraurpiaisia. Jotkut linnut kesyyntyvät ruokintapaikalla jopa käsin syötettäviksi. Yleensä kuitenkin linnut ovat arkoja ja hypähtävät piiloon, jos vaikka verho heilahtaa ikkunassa.

Itse olen kokenut lintukuvauksen kivaksi harrasteeksi ja talvilintujen ruokinta on yleensäkin lisääntynyt niistä ajoista jolloin linnuille tarjottiin jyviä hyvän paistin toivossa. Suomessa on opittu ruokkimaan lintuja ilman taka-ajatuksia. Keski-Euroopassa pikkulinnut ovat nykyäänkin gourmet ruokaa ravintoloissa ja niitä metsästetään massiivisesti.

Tykkäsin Leivon kirjasta. Siinä on tiettyä levollisuutta ja tietämyksen antamaa rentoutta. Sitä lukija tarvitsee. On myös hyvä huomata, että lintumies ei kikkaile liikaa lintuharvinaisuuksilla vaan tyytyy repertuaariin, joka on mattimeikäläisen mahdollisuuksien rajoissa.

Jouko Varonen

Lemmy Kilmisterin tarinoita

Liian paljon liian nuorena

Kun Lemmy lentokoneesta lempattiin ja muita juttuja

Lemmy Kilmister/Janiss Garza: Lemmy, oma elämänkerta,

Like 2016

Heräsin yöllä helvetilliseen meteliin. Se tuli jostakin Lappeenrannan lentokentän suunnalta. Arvelin, että se on joku hyökkäys tai jotain. Mutta Lemmyhän se oli porukoineen tullut ilahduttamaan lappeenrantalaisnuorison kesäpäiviä.

Meteliä jatkui monta tuntia ja koiratkin reagoivat lentokentän hälyyn ulvomalla kuin sudet kuutamolla.

Mutta asiaan. Lemmyn isä oli sotilaspappi ja äiti kaunis kirjastonhoitaja. Mutta kauneus ei siinä pitkällekään auttanut, kun isä läksi litomaan jo muutaman kuukauden kuluttua Lemmyn syntymästä.

Toki Lemmy tapasi isänsä 25 vuoden kuluttua. Isä pyyteli anteeksi, mutta Lemmy tuumi, että osta minulle kunnon bändikamat, niin kaikki mennyt on poispyyhitty. Mutta isä olikin sitä mieltä, että Lemmyn pitäisi lähteä opintielle. Siihen loppui se tapaaminen ja Lemmy oli onnellinen, että isän tilaamat pitsat eivät ehtineet tulla. Isä olisi löytänyt pitsan naamastaan.

Kirja on särmäistä kerrontaa, semmoista jota on tottunut lukemaan esim. Charles Bukowskin kirjoista tai miksei kotimaistenkin rokkarien muisteluksista. Yleensä näissä kirjoissa hekumoidaan viinan, huumeiden ja naisten kustannuksella. Lemmykin muistelee kiitettävällä volyymilla naisseikkailujaan, mutta tietysti siinä sivussa hän muistaa myös kerrata musiikillisia vaiheitaan.

Luettuani juuri Remu Aaltosen omaelämänkerran, totesin Lemmyn kirjaan tartuttuani, että voi ei, taasko sitä samaa. Näyttää nimittäin siltä että rokkarien elämä on sisällöltään köyhänlaista.

Jouko Varonen