Kuukausi: maaliskuu 2017

Presidentin puoliso vai enemmän?

Vaatimaton Tellervo

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämänkerta, Siltala 2017

Elämänkertakirjansa aluksi Tellervo Koivisto tekee asetelmat selviksi. ”Ilman avioliittoa Mauno Koiviston kanssa ei tätä kirjaa suunniteltaisi.” Mauno Koivistokin suhtautuu vähän huumorilla, kun kuulee tulevasta kirjasta ja toteaa: ”Ah, olen naimisissa merkittävän henkilön kanssa.”

Tellervon vähättelevät arviot omasta arvostaan toistuvat kirjassa ja tekevät sen yleisilmeestä hivenen arkisen ja melankolisen. Satakuntalaisena hän ei halua tehdä suurta numeroa itsestään. Toki saadaan jutunjuurta nuorista rakastavaisista, Tellervosta ja Maunosta, jotka elivät aluksi miehen tehtävien vuoksi etäsuhteessa. Tellervo jopa suunnitteli kirjoittavansa päiväkirjaa itsestään Maunolle, mutta kirjeet, joita hän on antanut kirjan toimittajan käyttöön, ovat jotenkin tavanomaisia. Tellervo valitteli jo silloin vaivojaan ja arkisia ongelmiaan. Kirjeet ovat paremminkin kuin sotakirjeenvaihtoa jota suurelta osin käytiin käytännön asioiden hoitamiseksi.

Toki Maunon poliittinen ura toi vaihtelua vaimonkin elämään. Varsinkin presidenttikausillaan vei ”Manu” valtakunnan ensimmäisen naisen mukanaan eri puolille maailmaa. Tellervo tuli myös valituksi eduskuntaan, suurelta osin Arvo Salon sivustatuella.

Kirja ei ole suuri rakkaus- tai paljastuskirja. Parin elämä, josta kirjassa on pyritty karsimaan Maunon osuus mahdollisimman vähiin, oli aika arkista. Ei ollut kohujuttuja. Ruokaostoksillakin käytiin Elannon ruokaliikkeessä. Ja Manun sukkien parsimisesta on tullut jo vitsi. Jokaisesta ihmisestä saa hyvän elämänkerran, jos pääsee sisälle hänen sisimpäänsä. Ehkä tässä kirjassa ovat jo haittana myös Tellervon muistivaikeudet. Iltalehdet repivät otsikoita kirjan sisällöstä mm. Mauno Koiviston vanhuuden vaivojen tiimoilta. Myös Tellervo Koiviston masennuksesta, jolle on kirjassa omistettu luku, oli iltalehdistössä puhetta. Jotenkin vierastin semmoisia juttuja, joissa kerrottiin mm. parin nukkumispuuhista ja Maunon avuttomuudesta ilman vaimoaan.

Kirja on kirjoitettu. Se liittyy ansioituneen elämänkerturin Anne Mattssonin (s. 1973) ”sarjaan”, jossa ovat tätä ennen ilmestyneet elämänkerrat Sylvi Kekkosesta ja Seela Sellasta.

Jouko Varonen

 

Kekkoslovakian tarina                                                   Suomen lähihistoriaa

Petri Laukka: Pieni kansa pyristeli, Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta, Into-kustannus 2017

”YYA-sopimus toi Suomeen helposti tunnistettavan ystävyyskielen, jonka jokainen varteenotettava poliitikko joutui opettelemaan sopimuksen voimassaoloaikana 1948-1991.”

Laukka aloittaa kirjan säätilaltaan hyisissä olosuhteissa. Elettiin sitä aikaa, jolloin Suomi julistautui itsenäiseksi. Isoja ”teattereita” ei tarvittu. Suomen itsenäisyyden hyväksyminen oli kuitenkin vielä Venäjästä kiinni. Muut maat nimittäin odottivat Venäjän reaktioita.

Kirjassa edetään lähdetietoihin nojaten, joskus vähän poliittisia stereotypioita viljellen koko Suomen itsenäisyyden vuosisata. Niinpä kirjan lähdeluettelokin on varsin muhkea. En epäile Laukan kykyä omintakeiseen ajatteluun vaikka olisin valmis myöntämään sen seikan, että nämä asiat on käsitelty monissa poliittisissa elämänkerroissa ja lähihistoriaa kartoittavissa teoksissa niin tarkkaan, että vaikea on löytää uusia ja tuoreita näkökulmia kulloisiinkin tapahtumiin.

Kirja puuttuu suomalaisten aatteisiin, ajatusmaailmaan, muoti-ilmiöihin, päätöksentekomalleihin jne… . Suomi on ollut samaan aikaan idän ja lännen ideologisessa vaikutuspiirissä ja tilanne on jatkunut näihin päiviin, vaikka nykyisin itä-kriittisyys on huomattavasti räikeämpää esim. mediassa. Paljon vaikutti YYA-sopimuksen purkaminen, mutta ei niin paljon, ettei suomettumisen peikkoa enää olisi.

Kirja on hyvä ja huolella luettava. Jos ajatuskulut tuntuvat joskus tutuilta, se on tietysti lähdemateriaalin vaikutusta. Toisaalta uusia lähestymistapoja Suomen sadan vuoden politiikkaan tai kansan asenteisiin ja tottumuksiin on vaikea löytää.

Kirjaa pitää siteerata pariinkin otteeseen, onhan se merkkiteos Suomen sadan vuoden taipaleesta ja katajaisen kansamme vaiheista:

” …Iltapäivällä presidentin esittelyssä presidentti Kyösti Kallio vahvisti sotatilan ja nimitti Mannerheimin muodollisesti ylipäälliköksi. Hallitusta päätettiin vaihtaa saman tien. Entinen pois sodan jaloista ja uusi tilalle, mieluiten Rytin johtama. ”…

Odotin ulkoasun perusteella kirjalta kertomuksia suomalaisista ihmisistä ja henkilöhistorioita tavallisesta kansasta. Vähän petyin kuluneista historiallisista lähestymistavoista. Mutta varsinkin nuorelle polvelle kirja on hyvä johdatus maan lähihistorian tuntemukseen.

Jouko Varonen

 

Sinikan taival

Mönkäreen elämänvaiheet

Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi,

Sinikka Mönkäreen tarina, Art House 2017

Sinikka Mönkäre syntyi rintamamiehen perheeseen. Äiti veti johtopäätöksensä, kun mielenvikainen mies palasi sodasta ja joutui hoitoon. Heille riittäisi kaksi lasta. Mutta uusi tulokas oli alulla ja äiti arveli turvautua raskaudenkeskeyttäjään. Tähän operaatioon loppui äidin elämä. Sinikka, joka oli äidin kuollessa kolmivuotias, pääsi vanhemman veljensä kanssa hyvään kasvattiperheeseen.  Kirja vaikuttaa rehellisesti ja selkeästi kirjoitetulta. Liian syvällisiä poliittisia spekulointejakaan siitä ei löydy ja kirja sopii mattimeikäläisenkin käteen, jopa vaikuttaa sopivan lukijaystävälliseltä motivoidakseen mukaan Mönkäreen myöhempiin vaiheisiin. Tyttö lainoitti opintonsa ja oli todella lahjakas. Eräs kokemus ns. epäystävällisestä lääkäristä sai Mönkäreen suuntautumaan lääketieteen opintoihin. Opiskelijoiden railakkaista bileistä seurasi asunnon vaihtokin, mutta tinkimätön suhtautuminen opiskeluun auttoi Sinikan valmistumaan ensimmäisenä kurssiltaan.

Kirja antaa paljon palstatilaa Mönkäreen poliittiseen uraan. Vaalivoittoa seurasi kirvelevä tappio, mutta Lipponen teki uudelleen eduskuntaan nousseesta Mönkäreestä ministerin, eikä ura jäänyt keskeneräiseksi. Jossakin vaiheessa tuli myös aviokriisi, mutta ratkaisu takasi auvoisat eläkepäivät uuden kumppanin kanssa. Sitä ennen Mönkäreestä tehtiin vielä RAY:n johtaja.Todella hyvin kirjoitettu kirja, joka muistaa myös kritisoida Mönkäreen huolimattomuutta ulkoasunsa suhteen. Joskus hän sai kuulla, että kampaa nyt, ministeri edes hiuksesi.

Joku poliittisiin elämänkertoihin erikoistunut kirjoittaja voisi pitää Mönkäreen elämänkertaa, jopa liian ”helppona”. Se vaikutti minusta kuitenkin rehelliseltä ja konstailemattomalta, hivenen pikkusievältä kirjalta.

Jouko Varonen

 

 

 

Sofian vieras

Kun ystävä muuttuu hankalaksi

Disney: Sofia ensimmäinen, Apila muuttaa,

Sanoma Media Finland, 2017

Prinsessa Sofialla on pulma. Pupu, jonka hän otti omaksi lemmikikseen käyttäytyy siivottomasti ja kuorsaakin yöllä. Lisäksi pupu maala kuvan Sofiasta ja sotkee prinsessan huoneen. Mitta alkaa olla täysi, kun kuuluisa taidemaalari tulee maalaamaan kuvaa Sofiasta ja pupu saa päähänsä kutsua metsän väen juhlimaan kanssaan. Sekasotkuhan siitä tulee ja Sofia saa lintuystävältään vinkin, että pupulle on tehtävä säännöt. Mitäs muuta kuin huone kuntoon ja pupu tiehensä. Tai ei nyt ihan. Pupu saa muuttaa pihalla olevaan koirankoppiin.

Sofia-sadut ovat ilahduttaneet lapsia jo kauan aikaa. Jopa niin, että niihin liitetyt oheismateriaalit: nuket, pyyhkeet, tyynyliinat, lakanat, ym. ovat tehneet kauppansa. Ei Sofian seikkailuissa ole moitteen sijaa. Niissä on se lämmin pohjavire, jota lapset tarvitsevat satuihinsa. Nykyisin ei enää tarjota lapsille väkivaltaisia satuja, kuten Jörö-jukka, jossa taidettiin leikata pitkäkyntiseltä pojalta sormet. Myös muut sadut ja Grimmin viritykset kuuluvat jo menneisyyteen. Nyt on tapana viehättää pieniä tyttösiä rakkauden ja ystävyyden säännöillä.

Kun taidemaalari näkee pupun maalaaman kuvan Sofiasta, hän ihastuu ikihyviksi. Sofian ilmeessä on juuri sitä ystävyyden ja rakkauden vivahdetta, jota kuvassa tarvitaan. Sofiakin alkaa muistaa ystävänsä pupun, joka on ollut hänelle myös rakas, vaikka on tuottanut huolta. No pupu löytyy koirankopista ja tarina päättyy onnelliseen sovintoon. Sekä pupu, että Sofia päättävät parantaa tapansa.

Tällaisia lämpöisiä satuja pikku tytöt tarvitsevat, vaikka ne joskus muovaavat tytöistä pieniä prinsessoja. Ei puhettakaan, että nykytytöt leikkisivät autoilla ja muilla poikien leluilla.

Jouko Varonen

 

 

Kun lintu joi vahvaa kahvia

Nokkelia lintuvitsejä

Eeva-Liisa Sepponen: Böödismit, Karisto 2017

Eeva-Liisa Sepponen on lintujen ystävä. Niinpä linnut tulevat hänelle syliin ja viihtyvät lähitienoolla, kun kuvaaja viettää mökkilomaa. Aikanaan lahjaksi saatu kamera on vaihtunut pari kertaa laadukkaampaan ja face bookille on kertynyt humoristisia otoksia ryyditettyinä mukavilla teksteillä.

Niinpä tukkakoskelon tukka on noussut pystyyn, kun se on nauttinut tavallista vahvempaa kahvia, talitintti on piilottanut päänsä ja tuumii, että on tämä päätöntä menoa, västäräkki viisastelee ötökkä nokassaan, että tällä elät vaikka se maistuu paskalta, punatulkku laulelee oksalla ”rati riti ralla”…, rantasipi sukeltaa ja huutaa pärskeiden keskeltä ”täältä pesee”, mustarastas sanoo näyttävänsä hoikemmalta mustassa asussa, jne…

Joskus on tullut minullakin julkaistua ns. puhekuplakuvia linnuista lehtien palstoilla. Kun kuvaa humoristisia otoksia linnuista, on hyvä kuva usein onnenkantamoinen, niin että tuhannesta kuvasta pari voi olla julkaistavia kuvia. Olen aina sanonut, että huumorin saaminen luontokuviin on todellista taituruutta. Näissäkin kuvissa on suuri osuus verbaalinokkeluudella.

Sepposella on kyky kohdata lintuja. Meriharakan hän kuvaa mökkiterassilla ja pesästään pudonnut merikotkan poikanen saa kuvaajasta keinoemon. Muistan itsekin joskus syöttäneeni lintuja kädeltäni ja useilla luontoretkillä on sattunut huvittaviakin tilanteita. Niinpä sain otoksen västäräkistä, joka tappeli auton peilistä näkyvän peilikuvansa kanssa ja lehdethän tykkäsivät tuollaisesta kuvasta.

Sepposen böödismejä on julkaistu mm. face bookilla, jossa ne ovat saaneet tykkääjiä. Ihmismäisen ja humoristisen ajattelun ymppääminen lintukuviin on tietysti sattuman kauppaa ja ajatukset paremminkin vitsin tekijän käsialaa kuin lintujen ajatuksia. Joskus kuitenkin voi lintujen käytöksessä havaita ”ihan oikeaa” humoristisuutta. Ne sellaiset kuvat ovat tosi arvokkaita.

Lueskelin kirjaa ja tulin hyvälle mielelle. Se kai lienee ollut kirjan tekijänkin ajatus, tuottaa iloa ja huumorin lämpöä lukijoiden mieliin vaikka lintujen kustannuksella irvailemalla.

Jouko Varonen

Hyvää mieltä kaikille

Disney opettaa

Disney Prinsessat: Avuliaat ystävät, Sanoma Media Finland 2017

Tuhkimo miettii, miten voisi ilahduttaa ystäviään. Niinpä hänen mieleensä tulee kolme tyttöstä, joille voisi tehdä puvut sadonkorjuujuhliin. Mitäs muuta kuin tuumasta toimeen. Tuhkimoa auttavat hänen ystävänsä hiiret, Huli ja Vili. Mutta kun tulee kauniiden tanssiaispukujen luovutuksen aika, huomaa Tuhkimo, että tyttöjä onkin viisi. Tytöillä on uusi ystävä. Tuota pikaa Tuhkimo keksii keinon. Jos jokainen antaa puvustaan kankaanpalan tai röyhelön, saadaan puku viidennellekin. Niin myös tehdään ja kaikki ovat iloisia

Sadussa on tärkeä opetus. Jokaisen pitää antaa omastaan. Ei saa olla omanpitävä. Toisessa sadussa Lumikki eksyy metsässä jättiläisten majalle. Kääpiöt ovat pitäneet jättiläisiä pahoina jo suuren kokonsa vuoksi, mutta Lumikki huomaa, että jättiläiset ovat tosi ystävällisiä. Satu opettaa lasta siitä, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja ihonvärin tai muun erilaisuuden vuoksi ei kannata karsastaa toisia.

Viimeisessä sadussa opitaan laittamaan ystäville ystävällisiä viestejä. Hyvä viesti saa jokaisen iloiseksi ja näiden tekee mieli jakaa jotain hyvästä mielestään myös muille. Syntyykin hyvän mielen ketju.

Disneyn sadut opettavat tärkeitä asioita. Tyttösten suosikkiprinsessat ovat hyväsydämisiä ja tahtovat muille hyvää. Tämä on tärkeä opetus ja yleensä lasten saduilla pitäisikin olla loppuidylli, varsinkin kaikkein pienimpien tarinoilla.

Jouko Varonen

Punaryssät perkeleet

Kertomus valkoisista

Anneli Kanto: Lahtarit, Gummerus 2017

”Punaryssät perkeleet pääsivät yllättämähän, vaikka tiedustelupartio oli mennyt erellä. Jääkäri komensi, että tästä ylitte, ei tuossa puskassa ole kuin muutama mies. Ne perääntyy, kun näköö meirän. Mentiin mutta saatiin vastaamme ristuksen kauhia kuulasaret. Enemmän niitä oli kuin meitä ja leviäätte. Ketju meni hajalle kuin varpusparvi. ” …

Anneli Kanto ( s. 1950) on yhteiskuntatieteiden maisteri ja käsikirjoittaja sekä toimittaja ja päätoimittaja. Vuoden freelancer-journalistiksi hänet valittiin vuonna 2007. Sisällissodastamme hän on kirjoittanut ennenkin. Romaani Veriruusut ilmestyi vuonna 2008. Kirjassaan hän valotti mm. punakaartissa taistelleiden naisten kohtaloita.

Lahtarit kertoo ilmajokelaisten poikien tarinan. He osallistuivat valkoisten sotaretkeen Vaasasta Viipuriin. Kirja kuvaa kansalaissodan raakuuksia monesta näkökulmasta. Nuorukaisten lisäksi ovat äänessä jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, jopa suomenhevonenkin.

Anneli Kannon teksiä on mainittu, esim. kirjassa Veriruusut jopa hivenen viihteelliseksi. Tämä kirja on suurelta osin dokumenttia ja erilaisia lähteitä hyödyntävä teos. Silti täytyy sanoa, että Kannon tyyli on kuvata monipuolisesti sodan kauhuja ja näkökulma on tietysti punaisten puolella, jos nyt semmoisia asioita voi arvioida. Kanto tuumiikin, että punaisten uhrien tiedot on tarkkaan rekisteröity, mutta valkoisista ”lahtareista” ei ole juuri säilynyt tietoja, vaikka he olisivat syyllistyneet pahoihinkin hirmutekoihin ja telotuksiin.

Kansalaissodan ajoista alkaa olla 100 vuotta, joten tällainen teos on tietysti sopiva muistelus asioista, jotka kalvavat vieläkin vanhemman väestön mieliä. Toisaalta sodan muistojen nostaminen esille ei ainakaan sisällä viihdearvoja, pikemminkin on lähdemateriaaliakin hyödyntävän kirjailijan näyttö taidoistaan henkilöhistorioiden tulkkina.

Tulee mieleen ihan mestari Väinö Linna työläiskuvauksineen. Linna suuntasi lukijan sympatiat punaisiin ja samantapaisia rakenteluja on Kannonkin teemastossa.

Jouko Varonen

Maaliskuu maata näyttää

Kevätkuukausien tarinoita

Heli Hottinen-Puukko: Suomen kevät, Päivästä päivään, SKS 2017

Maaliskuu on kuukausista se, jolloin kevään tulon merkit ilmaantuvat luontoon. Lumet alkavat sulaa, lämpötila vaihtelee vuorokauden aikana paljon ja yöpakkaset keskeyttävät lumen sulamisen. Ensimmäiset muuttolinnut, kuten kiurut, joutsenet ja töyhtöhyypät tulevat maisemiin. Variskin on maaliskuun lintuja ja niitä näkyy esim. järven selillä, pilkkiavantojen liepeillä, napsimassa pilkkimiehen hylkäämiä kiiskiä ja särkiä. Tämä kirja aloittaa päiväkohtaisten tietojen käsittelyn maaliskuusta ja päätyy toukokuun loppuun. Jokaiselle päivälle on ladattu perinnetietoa ja sananlaskuja sekä ajankohtaista puhetta säästä ja luonnosta tai kodin töistä. Niinpä maaliskuussa käsitellään termistä kevättä, joka alkaa kun vuorokauden keskilämpötila on nollan ja kymmenen plusasteen välillä ja kestää kuudesta yhdeksään viikkoa.

Maaliskuussa on hyvä pudottaa lumet katolta, tehdä kevätsiivous, varoa heikkoja jäitä, kerätä kevään ensimmäiset kukat ja pajunkissat, harrastaa luonnon kevätseurantaa, muistaa naisväkeä naisten päivänä, laittaa istutukset ikkunalle ja tehdä pönttö linnuille.

Kirjahan vaikuttaa todelliselta aarreaitalta. Siihen on nimittäin kerätty myös kansanviisauksia ja hyödyllistä tietoa joka päivälle. Taitto on myös rauhallinen koko sivun kuvineen. Jos jotakin toivoisin, se olisi suurempi fontti, että ns. wanha kansakin voisi tutkia kirjaa ilman suurennuslasia. Kansanviisauksia pitää tietysti siteerata iloksi ja opiksi:

” Silloin kuin maaliskuussa on suvi, niin samana aikana toukukuussa on kesä.” ( Tervo 1938) ”Jos maaliskuussa varis on maantiellä, tulee kelirikko, mutta jos varis on ilmassa, pitää kaunista ilmaa.”( Pori 1924) ” Ja sitä taas vanhat sannoit, että maaliskuussa jos kukkasen löyvät ulkonta, niin se tietää katovuotta.”  ( Kuolemanjärvi 1938)

Jouko Varonen

Tarmo Uusivirran tarina

Elämä ei ollut helppoa

Simo Rantalainen: Tare, mestarinyrkkeilijän muotokuva, Johnny Kniga 2017

Tarmo Uusivirta (1957-1999) oli suomalaisen nyrkkeilyn suurnimiä, vaikka ura ei sisältänytkään todella suuria menestyksiä.

Uusivirta oli ”murheiden mies”,  jonka elämän alkutahditkin olivat vaikeita, sisältäen mm. lastenkodin ”kauhuosaston” jossa yökastelustakin sai keppiä.

Maailmanmestaruuskilpailuissa tuli kaksi kertaa hopeaa ja EM-kilpailussa Könissä kulta. Ammattilaisotteluita hänellä oli 31, joista voitettuja 24.

Simo Rantalainen, kirjan kirjoittaja, otti Uusivirran hoteisiinsa, kun mies oli jo kyllästynyt nyrkkeilijän hommiin. Vielä tuli muutama voitto, mutta sitä ”suurta menestystä” ei kuulunut. Uusivirta oli masentunut ja tuumi, että olisi ollut parempi tehdä elämäntyönsä palomiehenä kuin ammattinyrkkeilijänä. Vaikka läheiset huomasivat Uusivirran alamäen, he eivät voineet kuitenkaan auttaa. Uusivirta päätti elämänsä oman käden kautta vuonna 1999.

Kirja sisältää paljon kerrontaa mestarin vaiheista, unohtamatta anekdootteja ja tarinanpätkiä. Kirjan tyyliin kuuluu kertoa lyhyitä otoksia Uusivirran elämästä ja otteluista, sekä ryydittää kertomusta myös jutuilla ja muistoilla.

Uusivirta oli lahjakas nyrkkeilijä ja häntä on pidetty jopa parhaana suomalaisena nyrkkeilijänä. Uransa jälkeen hän pysytteli nyrkkeilyn parissa. Hän oli kuitenkin katkeroitunut ja masentunut ja tuumi, että ei valitsisi enää nyrkkeilijän uraa, jos saisi uudelleen päättää elämästään.

Uusivirta on kirjansa ansainnut. Suomen kansa muistaa hänet suurena urheilijana.

Jouko Varonen