Jere, WSOY

Melkoinen sälli

Karalahden nousut ja laskut

Aki Linnanahde: Jere, WSOY 2017

Se oli kovaa kyytiä jo pojankoltiaisesta lähtien. Mutta Jere oli kuin mato-ongen korkki, pulpahti aina pintaan syvän laskunkin jälkeen. Kirja on melkoinen stoori siitä, miten lupaava jääkiekkoilija sortui pössyttelyyn, juopotteluun ja koviinkin huumeisiin ja oli välillä ambulanssikunnossa, mutta selvisi sitten kun miestä lämäreineen tarvittiin vaikkapa maajoukkueen riveihin tähtipuolustajaksi.

Tuli kutsu maajoukkueeseen ja Jere luuli sitä elämänsä parhaaksi päiväksi, kunnes huumepoliisit tulivat vastaan ja nousukausi päättyi putkayöhön. Mutta kukapa nyt Suomen jääkiekon ikonia alkaisi rankaisemaan, pitäähän monimiljoonaisella tv:n katsojajoukolla olla mitä katsoa ja millä nostaa suomalaisen urheilumaan imagoa.

Kirja on tehty melkoisen varmalla tyylillä. Jere on antanut kirjan kirjoittajalle suhteellisen vapaat kädet kertoa myös arimmat muistelmat. Niinpä lukijalle esitellään melkoisen tarkasti Karalahden karut vaiheet aina lapsuudesta lähtien. Itse mies pääsi onnelliseen parisuhteeseen ja olikin vuosikausia onnellinen, kunnes…

Olemme saaneet lukea skandaalinkäryisiä juttuja Karalahdesta, mutta harva lukija voi arvata, että MM-kisojen mainetekoja tehnyt mies lämäreineen taisteli samaan aikaan huume- ja viinakoukussa. Oikeastaan Karalahti oli luonnon oikku, fyysinen ihme. Joku toinen olisi ollut sairaalassa tiputuksessa tai huumevieroituksessa, mutta ei teräkunnossa pelikentällä.

Kirja tarjoaa tietysti rajua viihdettä melkoisen määrän, mutta sen eduksi on laskettava se, että se ei ole ns. ”tavanomainen elämänkerta”, jossa asioita kaunistellaan ja jätetään kertomatta. Omat sympatiani kääntyivät Jeren puolelle vähintään jo siinä vaiheessa, kun luin kirjan raflaavan prologin. Käsitys suomalaisesta ihmemiehestä vahvistui ja tietysti samalla myötätunto addiktioistaan kärsivän suomalaisen pelimiehen puolesta. Tarina ei ole kaunis, mutta vaikuttava se on.

Jouko Varonen

 

 

Vallaton varsa ja Unilehmän joulutarina

Kaksi kuvakirjaa pienimmille

Vallaton varsa ja Unilehmä

Disney: Vallaton varsa, Sanoma Media Finland 2017

Merja Mäki/Kristiina Mäkimattila: Unilehmän joulutarina, Lector kustannus 2017

Joulupukin maassa on vaikeuksia. Sinne on tullut noita kaukaa pohjoisesta ja se aikoo estää joululahjojen jakamisen. Niinpä pukki lähettää poro-Kiteisen hakemaan apua unilehmältä, joka on pikku-Einon unikaveri. Unilehmällä on taito laulaa niin hyvin nuotin vierestä, että lapset ja kaikki muutkin nukahtavat sen lauluun. Mitäs muuta kuin matkustamaan poro-Kiteisen mukana kauas pohjolaan.

Pohjolassa on todella vaikeuksia, sillä noita aikoo toteuttaa aikomuksensa ja estää lahjojen jakamisen. Mutta noidallakin on omat vaikeutensa, hän nimittäin ei haluaisi olla paha. Kun asiat selvitetään, lähtee noita takaisin ikilumen maahan.

Satu on laadittu joulukalenterin muotoon ja jokaiselle päivälle on tehty annos satua, jonka tietysti joku aikuinen voi lukea lapselle. Hyvä idea, sillä ainaiset suklaakalenterit ovat joskus vähän liian helppo keino viehättää lasta. Tärkeintä on aikuisen läheisyys nukahtamisen hetkellä.

___

Vallaton varsa on Disney-tuotantoa ja tietysti nykylasten hyvä ystävä, prinsessa Sofia on mukana. On nimittäin odotettavissa kuningasperheen vierailu ja lapsille on tulossa oma yllätys.

Pian selviääkin, että kuningasperheellä on mukana  lemmikkinsä, pieni yksisarvinen Polly. Lasten tulisi pitää sille seuraa vierailun ajan. Mutta yksisarvinen on luonteltaan sellainen, että se ei tykkää välttämättä kaikista leikeistä. Niinpä lapset ovat kohta aivan kauhuissaan, kun yksisarvinen pilaa kaiken. Jopa Joakimin keksinnön, hevosenkengän heiton yksisarvinen pilaa ottamalla kengän ilmasta kiinni. Mutta sitten Sofia, jolla on salainen keino kuunnella eläinten ääntä, saa tietää, että yksisarvinen tykkää musiikista. Mitäs muuta kuin hovimuusikot paikalle ja tanssit pystyyn.

Kirjassa on hyvä opetus siitä, että kaikki lapset ovat erilaisia ja tietysti lemmikitkin. Niitä ei voi saada välttämättä omaan muottiin vaikka olisi prinsessa. Semmoisiahan yksisarvisetkin ovat perinteisesti.

Jouko Varonen

 

 

Minä taikaviitta

Kääk, taikaviitta!!!

Taikaviitta-juttuja

Walt Disney: Minä taikaviitta, Sanoma Media Finland 2017

Taikaviitan tarinahan alkoi vanhasta huvilasta, jonka Aku voitti arpajaisissa. Tai ei voittanut, vaan Hannu Hanhelle tarkoitettu kirje tuli väärään osoitteeseen. Mutta Aku ei halunnut antaa huvilaa aina onnekkaalle Hannulle. Hän piti avaimen, jonka sai kirjeen mukana ja meni katsomaan huvilaa. Matkalla hän mokasi, kun karkotti rikkaan rouvan koiran, kun taas Hannu malttoi lukea koiran kaulapannassa olevan lapun ja sai mm. hienon auton palkkioksi. Huvilasta Aku löysi vanhan Fantom Ankan asun ja päätti esiintyä Taikaviittana, joka kostaa rikkaille. Taikaviitta-hahmon toteuttamisessa Akua auttoi aina avulias ja kekseliäs Pelle Peloton. Taikaviitan aloitussarja löytyy myös Minä Taikaviitta-kirjan alusta.

Tuotantotiimi oli miettinyt pulmaa, josta heille oli valitettu, nimittäin Akun ainaista huonoa onnea. Taikaviitta-hahmon piti olla vastaus tähän pulmaan. Mutta kostaja-Aku oli liian synkkä toteutus, joten Taikaviitan tehtävänkuvaa muutettiin. Hän taistelikin rikollisia, kuten Karhu-koplaa, Milla-Magiaa ja Kroisos-Pennosta vastaan. Taikaviitan kohteina oli myös suuri joukko kertakäyttöhahmoja superkonnia ja rikollisneroja.

Pelle Peloton auttoi Aku-Taikaviittaa tietyillä keksinnöillä, kuten pomppusaappailla, muistinmenetyksen aiheuttavilla unohduspillereillä, auton lisävarusteilla, jne…

Taikaviitta-hahmo on saanut tietysti filmi- ja sarjakuvasankareilta monia ominaisuuksia, aina Bondista, Hämähäkkimiehestä ja Batmanista lähtien. Ja kaiken kukkuraksi Iines Ankasta tuli naistaikaviitta.

Taikaviitan seikkailut toivat kaivattua uudistumista Aku Ankan sarjakuviin ja tietysti myös teemastossa päädyttiin lopulta tuttuun hyvä-paha asetelmaan, mikä oli oiva ratkaisu lapsia ajatellen. Taikaviittaa piirtävät italialaiset sarjakuvapiirtäjät ja Taikaviitta 2000 – esitteli uuden futuristisen Ankkalinnan jossa Aku joutui fiction- tyyppisiin ympäristöihin, kuten avaruuteen, tulevaisuuteen ja virtuaalitodellisuuteen.

Jouko Varonen

Paska Suomi

Suomi-kriitikko vauhdissa

Ei ole aihetta itsekehuun

Heikki Pursiainen: Paska Suomi, Tammi 2017

Sehän on tietysti selvää, että herrat pelaavat omaan pussiin, kiky ja sote ovat vain takuuvarmoja automaatteja, joilla hallituksen herrat käärivät suuret tulot pussiinsa, eivätkä haluakaan päästä mihinkään ratkaisuun. Lienee myös totta, että hallituspuolue keskusta suojelee viljelijöitä semmoisilla miljardeilla, että niillä nostettaisiin Suomi tuota pikaa Ruotsin tasolle. Suomihan oli taloudessa jo melkein Ruotsin tasolla kymmenen vuotta sitten, mutta sitten vaivuttiin itsekehuun ja saamattomuuteen, rahavallan kosiskeluun, jne… . Lienee lupaava yhden asian puolue vihreätkin ajautunut jonninjoutavaksi kaikkien mukavuuksien puolueeksi, jolta on viimeinenkin ryhdikkyys karissut. Entäs demarit, ne ovat perinteisesti auttaneet köyhimpiä, mutta nyt ovat luisuneet keskiluokan äänitorveksi. Kokoomus taas syytää rahaa minne sattuu ja tietysti ajattelee vain omaa parastaan. Pitäähän ne nyt oman herrantertun kauppaopistokulut saada valtion kukkarosta.

Kirja toki tarjoaa myös malleja, millä Suomi nostettaisiin taas joltiseenkin kurssiin. Toki brittien lehdistö rankkaa Suomen aina viiden parhaan maan joukkoon ja suomalaiset tietysti hyrisevät tyytyväisyydestä. Mutta Suomen täytyisi ryhdistäytyä, mikä tarkoittaa poliitikkoja, älymystöä ja kaikkia kansalaisia.

Kirja on tietysti terve, humoristinenkin kannanotto Suomen kansan ja politiikan suhteen. Lueksin sitä mielenkiinnolla ja totesin, että Nesteen huoltoaseman ukkorinki voisi ottaa sen käsittelyyn ”kuukauden kirjana”. Kun valtiovalta valmistautuu ryyppäämään Suomen satavuotisjuhlia, on tietysti huomattava, että täällä maassa on liian vähän ”hursteja” joiden tehtävänä on pitää kurjimpien puolta. Hursteja pitäisi löytyä myös hallituksen sisältä. Moni poliitikko kerää pisteitä seuraavia vaaleja ajatellen ja tuumii, että Helsingin yöelämästä on otettava kaikki irti. Jo Jörn Donner naureksi aikanaan maaseutukaupunkien poliitikoille, jotka lunastivat eduskuntapaikkansa ja lähtivät välittömästi katselemaan pääkaupungin houkutuksia.

Kirja on luettava huolella. Tietysti se toistaa paljon itseään ja saldoksi jää, että Suomen maassa on kärpäslätkälle töitä enemmän kuin niitä yksi ihminen voi luetella. Lieneekö totuus kuitenkin puolenvälin paikkeilla, jos sitä vertaa tähän esikoiskirjailijan hysteeriseen kritiikkiin. Noususuhdannetta kun kuitenkin eletään.

Jouko Varonen

 

Aamunkajosta iltaruskoon

Virsilaulusta instrumentaalimusiikkiin

Hiljaisiin hetkiin

Aamunkajosta iltaruskoon, Valitut Palat 2017

Kirkkomusiikki seuraa meitä elämässä aina kasteen juhlahetkestä ja konnfirmaatiosta, häihin, arkeen, pyhäpäivän hartauteen tai viimeiselle matkalle.

Tähän kokoelmaan on koottu rakkaimpia virsiä, mutta myös vähemmän tunnettua kirkkomusiikkia kuorojen ja laulutaiteilijoiden esittämänä sekä instrumentaaliversioina.

Levyt sopivat hyvin hiljaisiin hetkiin perhepiirissä ja tietysti myös koulujen tai hartauspiirien käyttöön. Olisin tietysti odottanut myös ortodoksista osuutta, koska ortodoksinen kirkkolaulu on kaunista, jopa verrattavissa taivaallisiin tunnelmiin, kuulujen ortodoksikuorojen ohjelmistoissa. Mutta luulenpa, että sellaisen kokoelman vuoro tulee myös tulevaisuudessa.

Kristillisen kirkon hartauselämään, jonka alkuperä on juutalaisuudessa, on kautta aikain kuulunut suuri määrä kirkollista musiikkia.  Myös radiosta ja televisiosta on kuunneltu kodeissa aamuhartautta ja iltahartautta tai jumalanpalveluksia.

Tämä kokoelma ei ole pelkästään virsikooste. Mukana on aineistoa vaativammallekin kuulijalle, jopa niin, että joskus mieli kaipaisi enemmän tuttua ja ”rukihista” virrenveisuuta taiteellisten esitysten lomaan. Olisin tietysti odottanut juhlavampien esitysten rinnalle perinteistä seurakuntalaulua. Joulun tienoolla minulla on ollut tapana osallistua laulajaisiin ja konsertteihin, joissa on tutun turvallinen ohjelmisto.

Tämän kokoelman esittäjinä on joukko parhaimmistoa, aina Esa Ruuttusesta ja Martti Talvelasta Walton Grönroosiin , Raita Karpoon ja Jorma Hynniseen. Kokoelma on kunnianhimoinen kooste, joka ei päästä kuulujaa helpolla. Itse en ole erityisen innostunut oopperalaulajista virsien esittäjinä. Heillä on liian ”koulittu” ääni kansanomaisiin virsiin.

 Kokoelma antaa toisaalta myös hyville kuoroille laulun vuoron. Kuulija saa näistä esityksistä voimaa aamuun ja rauhaa iltaan.

Jouko Varonen

 

 

Nukkumatin uusimmat höpöjutut

Unisatuja

Unten maille, riemukkaille

Heiki Vilep: Nukkumatin uusimmat höpöjutut, kuvitus Heiki Ernits, Lector kustannus Oy

Unimaailmat ovat joskus täynnä tajunnanvirtaa ja tämän satukirjan sadut kyllä stimuloivat kunnon unia. Tärkeintä on, että unisatu on hauska ja siivittää lapsen positiivisiin unimaailmoihin. Kun itse nukkumatti kertoo sadun, niin siinä on kyllä mielikuvituksen lentoa riittämiin. Joskus papan kertomat sadut ovat lapsenlapsille niin pitkästyttäviä, että uni tulee tuossa tuokiossa. Sadussa pitää olla  opetus, niin kuin näissä.

Käkikellon käki Arnold haluaa joskus vähän vapaa-aikaa ja pyytää sijaiseksi oikean käen. Kävelin vain puistotietä pitkin, usko tai älä. Tämä asteli minua vastaan muina käkinä, kävelykeppi kädessään ja hattu päälaellaan. Ihka aito käkikellon käki. Hän kertoi, että pelkkä seinäkellossa istuskeleminen alkaa vähän jo risoa ja että välillä pitää käydä tuulettumassa.”

Joskus unilaulu on lapselle paras johdattaja unten maille, joskus yhdessä luettu lasten kuvakirja. Tämän tarinalippaan ansiota on tarinoiden tajunnanvirtaisuus, juuri sellainen, jota unetkin ovat. Usein lapsi tykkää sadusta, joka päättyy onnellisesti ja antaa hyvän ja levollisen mielen. Juttu Päivärosvo Petsku ja kymmenes maaliskuuta vaikuttaa sadulta, joka voi vaikka pelottaakin lasta. Sadussa kerrotaan, että päivärosvo voi varastaa jonkun päivän ja siinä tilanteessa yöt ovat todella pitkiä, jopa kahden yön mittaisia ja uni ei tule millään.

Joskus näissä saduissa on melkoisen viisasta pohdintaa, kuten esim. jutussa Pässi-silli ja Sika-lintu. Siinä puhutaan mm. siitä että ihmisillä on monenlaisia maailmoita. On työmaailma, koulumaailma, kellarimaailma, vinttimaailma, tehdasmaailma, ostosmaailma, jne… Siitähän voi lähteä punomaan kiinnostavaa satua ja päätyä siihen unimaailmaan.

Lapselle on nukkumispuuhissa kaikkein tärkeintä aikuisen läheisyys. Mikäpä olisikaan parempi johdatus unimaailmoihin kuin äidin laulama kaunis unilaulu. Isät eivät yleensä ole halukkaita laulamaan ja esim. heille voi tällainen kirja olla oiva opas saduttamiseen, jota voi kokeilla vaikka oman ”lipan alta”. Jos isä keksii sadun, se voi saada aikaan hihittelyä, mutta sellaiset jutut ovat puhdasta kultaa.

Jouko Varonen

 

Pohjolan eläimet äänessä

Lutra lutra ja Luscinia luscinia

Eläinkirja jossa on äänet

Jan Pedersen: Pohjolan eläimet äänessä, 100 eläinlajia, Tammi 2017

Tietysti piti ensiksi käydä eläinten äänet läpi. Sehän oli jo melkoinen nojatuoliluontoretki. Toki moni lintu oli tuttu juttu, mutta nisäkkäissä mm. oli jo vaikeampaa. Ehkä se johtui myös siitä, että jotkut ääninäytteet ovat tosi lyhyitä ja linnuista kaikki eivät pääse edes tunnusomaisimpaan säkeeseensä. Toki äänien ja kuvamateriaalin kokoaminen on vaatinut kovan ja vuosia kestäneen työn:

Olen kerännyt kolmenkymmenen vuoden ajan kuva- ja äänivaikutelmia Pohjolasta ja eri puolilta maailmaa, jalan, meloen, kamelin selässä ja maastoauton kyydissä. Rakkain luonnon ääni löytyy kuitenkin kotimaasta, kun taivaan sinestä kantautuu kevään ensimmäisten kiurujen riemukas liverrys.” (Jan Pedersen)

Eläinten äänissä on usein myös taustaääniä, jotka antavat hyvän vaikutelman siitä, missä ympäristössä ollaan. Niinpä voi aistia kevään tunnot, kesän tunnelmat, talven kylmyyden ja syksyn sateet. Jo tutustuminen eläinten ääniin on ainutkertainen kokemus. Kukapa olisi esim. luonnossa kuullut karhun meteliä.

Kirjan tekstiosuus auttaa tutustumaan syvemmin Suomen seitsemänkymmenen nisäkäslajin edustajiin, Suomen yli kymmenen matelija- ja sammakkoeläimen otoksiin, hyönteisten valtavan määrän edustajiin ja Suomen 240 lintulajin tutuimpiin yksilöihin.

Oma lintubongauksieni määrä ylettyy sataanneljäänkymmeneen kotimaiseen lajiin, mutta moni bongari näkee jo tornien taistossa päivän aikana lähes satalukuisen määrän lajeja. Eläin- ja lintukuvissa ratkaiseva hetki on tärkeä. Tämän kirjan otokset ovat laatuluokkaa. Mukaan valikoimaan on otettu kuriositeetin vuoksi myös muutama erikoisempi laji.

Ostin lapsenlapselleni lintukirjan, jossa ääneen on yhdistetty linnun kuva. Tämäntapaiset kirjat tarjoavat pikaopetusta, jota voi sitten maastoretkillä testata. Itselleni eläinten ja lintujen äänet ovat avautuneet vähitellen luontokuvausreissuilla, mutta kunnioitan niitä guruja, joille kesäinen luonto on täynnä tuttuja ääniä, joista minulla ei ole aavistustakaan.

Jouko Varonen

 

 

 

Rakkautta ruudun takaa

Verkkoystävyyttä

Nykyajan ”tanssilavat”

Maire Soiluva: Rakkautta ruudun takaa, kumppani verkosta, Aurinko kustannus 2017

Maire Soiluva kuuluu niihin ihmisiin, joilla on jonkinlaisia kokemuksia nettiystävyydestä, kenelläpä ei olisi. Hän  haluaakin tällä kirjallaan rohkaista yksinäisiä käymään nykyajan tanssilavoilla” eli nettiystäviä hakemassa. Itse olen viihtynyt keskustelupalstoilla lähinnä asiapohjalta. Joskus ihmisiltä saa hyviä neuvoja esim. terveyspulmiin tai tietokonevaikeuksiin. Nykyisinhän palstoilla on lukemattomia osa-alueita aina puutarhanhoidosta postimerkkeilyn nikseihin.

Mutta Soiluva on tehnyt kirjansa niitä henkilöitä varten, jotka ovat yksinäisiä ja haluaisivat seuraa. Nettiystävyyttäkin on monenmoista. Usein seuranhakupalstoille pitää laittaa oma profiili. Joskus palstan jäsenyydestä pitää maksaa. Mutta jos keskustelukumppani kääntää puheen rahantarpeeseensa, on syytä sanoa, että hyvää kesää vain, mutta en halua jatkaa keskustelua. Moni on haksahtanut jopa ns. nigerialaiskirjeisiin, jossa luvataan satumaisia summia muutaman ”tonnin” sijoituksella.

Kirja on asiallinen selonteko nettideittailun hyvistä ja huonoista puolista. Usein jo henkilön nimimerkistä voi huomata ”mistä on kysymys”. Järkevä deittailija ei julkaise nimeään tai tietojaan heti keskustelun alussa. Siitä voi olla ikäviä seurauksia.

Kirjan lopussa on myös kuluttajaneuvojan, seksologin ja treffipalvelun ylläpitäjän mielipiteitä, jotka ovat, jos mahdollista, yhteneviä kirjan kirjoittajan maltilliseen mutta positiiviseen tapaan lähestyä tätä aihepiiriä.

Kirjassa edetään jopa niin pitkälle, että olisi aika sopia konkreettinen tapaaminen ”ystävän” kanssa. Joskus siinä käy onnettomasti, mutta ehkä yksi mahdollisuus sadasta on se ihannehenkilö. Ja ainahan voi yrittää uudelleen, mutta entistä varovaisemmin.

Jouko Varonen

 

 

Peltsin Lapissa

Peltsin seurassa

Erätoimittaja Lapissa

Mikko Peltola/Mika Wickström: Peltsin Lapissa, Tammi 2017

Mikko ”Peltsi” Peltola tunnetaan lapinkävijänä, jolla on usein seuranaan kuvausryhmä ja jonka kokemuksia vanhat eräjäärät pitävät vähän pinnallisina. Eipä silti, suurin osa etelän lapinkävijöistä on niitä ”viirien keräilijöitä”, joista puhutaan naureskellen. Peltsiä auttaa Lapin väkeen tutustumisessa tv-julkisuus ja tietysti se kuvausryhmä.

Katselin kirjan ensiksi kuvakirjana ja totesin, että kuvien tekninen toteutus on laatuluokkaa. Ei siis mitään keltaisia värikuvia turistikameroilla, vaan ammattimiesten peleillä ja vehkeillä napsittuja, harkittuja taidekuvia.

Tekstiä lukiessani huomasin, että Peltola ei ole mikään guru tekstintekijänä. Kuitenkin kalastustilanteet, kullanhuuhdonta ja tutustuminen moniin paikallisiin henkilöihin onnistuu ja heistä on saatu aivan kunnon henkilökuvat. Vetsijoen taimenet kunnioittavat etelän julkkista ja nappaavat kerronnan mukaan jopa liian helposti.

Kun lueskelin kirjaa, huomasin, että siinä on sekä luonnonkuvausta, että faktatietoa, puhumattakaan henkilökuvista. Lapin kaipuuhan se iski kriitikolle, joka on tottunut jokakesäisiin Lapin retkiin, taimenjuhliin ja herkutteluun laattakivillä paistuneisiin taimenensiivuihin nuotion hehkussa.

Onhan se niinkin, että jokainen kokee Lapin omalla tavallaan. Erätoimittaja tv-sarjojen tekijä ehkä menettää jotakin tunnelmasta, mutta varmaan aistii Lapista joskus paljon enemmän kuin mattimeikäläinen. Hänen kun pitää analysoida näkemänsä ja tehdä siitä ryhmän kanssa myös visuaalinen esitys. Apuna ovat tietysti modernit kulkupelit ja viimeistä huutoa olevat välineet asusteista puhumattakaan.

Sympatiani kääntyivät kolmannella lukukerralla Peltsin puolelle. Hänen kunniakseen on sanottava, että jollekin etelän jupille voi Lappi hänen ansiostaan avautua ja kukaties lapinlumo iskeä. Itse innostuin ensimmäiselle Lapin liftireissulle nuorukaisena, kun näin turistioppaan kannessa Saana-tunturin kuvan. Päätin, että tuonne on päästävä ja pääsin myös. Oppaani myyrätutkija Asko Kaikusalon kanssa nostimme melkoisen ropakon taimeniakin, joita sitten illan hämärtyessä hiillostimme.

Tämä juttu taisi mennä subjektiiselle puolelle. Mutta pitää toivoskella toimittajalle hyviä Lapin reissuja jatkossakin. Ja kiitos kirjasta!

Jouko Varonen

Viimeiset kertojat

Veteraanit kertovat

Muisteluita sotatanterilta

Seppo Maukonen: Viimeiset kertojat, JR2 Kannaksella ja Syvärillä, Kustannus HD 2017

Tunnen Seppo Maukosen innokkaana sotahistorian tutkijana. Aiemmin hän kirjoitti kirjan mm. partisaanien tuhotöistä Kainuussa.

Nyt Maukonen on haastatellut miehiä, jotka ajautuivat JR kakkosen riveissä Saimaan rannoilta Aunuksen ääriin. Kirja on koostettu ja taitettu hyvin. Valokuva-antiakin on mukana. Joskus veteraanit intoutuvat semmoisiinkin taistelukuvauksiin ja kertomuksiin, joita ei yleensä kotioloissa kuultu. Isäni piti sota-ajan kauhut visusti omana tietonaan, mutta kun kylään tuli muita sodan käyneitä ja sotakavereita, aukenivat puhehanat, tietysti kamarin suljettujen ovien takana ja fingerporillisten tehostamana.

Maukosen kirjassa kerrotaan myös ikävistä sattumuksista, kuten kaverin rintaan osuneesta tarkka-ampujan luodista tai harhaluodin osumisesta. Joskus kerrontaan tulee efektiivisiäkin tehoja, kuten kertomuksessa luutnantti Matti Rantasilan haavoittumisesta:

…Tulivat taisteluhautaan. Siinä juoksuhaudassa kaatui ensin venäläinen vääpeli. Taisteluhaudan pohjalla oli räjähtävä ammus, mitä me sanottiin korsupommiksi. Luutnantti otti sen käteensä ja sanoi, että tää on vaarallinen. Kävi heittämään pommia välimaastoon mutta sehän räjähti jo käsissä. Toinen käsi meni irtipoikki.”

Seppo Maukonen on peruskoulunopettaja, joka on kiinnostunut mm. sotakirjallisuudesta. Tämä teos on Maukoselta todella ansiokas tallenne. Kirjassa kerrotaan myös sotilaiden vapaa-ajan harrastuksista, kuten urheilukilpailuista. Kirja kertoo myös lupaavasta runoilijasta Unto Lehtosesta, jonka kohtaloksi tuli kaatuminen taistelukentällä. JR kakkosen kentälle jääneistä sankarivainajista on kirjassa oma osastonsa.

Jouko Varonen