Kuukausi: marraskuu 2017

Kuvalla on monia ulottuvuuksia

Onko ruma kaunis?

Liisa Väisänen. Kuvan tuhat sanaa, Kuinka ymmärtää kuvan kieltä, Kirjapaja 2017

Ensimmäiseksi minua kiinnosti luku, jossa käsiteltiin kuvan kauneutta ja rumuutta. Kas, kun kauneus on katsojan silmässä ja sisimmässä. Jollekin päätön torso voi olla tosi kaunis ja toinen näkee siinä vain irvokkaita ja rumia piirteitä.

” Kauneus tarjoaa mielihyvää. Se on kuitenkin yksilökohtainen ja ehdottoman kulttuuririippuvainen asia. Kauneus on jotain sellaista, mitä monet haluavat itselleen.”…

Kauneus on toisaalta sielumme tila. 1800-1900 – lukujen taitteessa syntyi lähes uskonnollinen suhde kauneuteen. Kauneudesta tuli primääri arvo, jota piti hankkia hinnalla millä hyvänsä.

Toisaalla kirjan tekijä kertoo myös värien merkityksestä kuvan katsojalle. Yleensä taiteilijat käyttävät teoksissaan sellaisia värimaailmoita, jotka ovat vallalla hänen aikanaan. Jotkut taiteilijat kuitenkin kehittävät omat väriteoriansa. Aristoteles sanoi, että valoa emme voi nähdä. Voimme nähdä vain värit, joiden näkemisen valo mahdollistaa.

Kirja on monipuolinen, joskus myös tieteellisen tuntuinen lähestymistavoiltaan. Lukijan pitää mieluusti olla myös tekemisissä kuvataiteen kanssa tai hänellä täytyy olla tuhti annos kirjaviisautta. Itselleni kirja alkoi avautua vähitellen, kun tutkiskelin kuvia ja kirjan analyyseja niistä.

Lieneekin tarpeellista, että tämäntyylinen teos perustuu kuva – analyysiin enemmän kuin teorioihin. Kun tavallinen mattimeikäläinen menee taidenäyttelyyn, hän paneutuu kuvien antiin sisimmällään. Kysymyksessä on sama sama ilmiö kuin yksityistä ja vaikeaa runoteosta lukiessa. Kuvan värit ja valot, sommittelu ja sen välittämä tunnelma ovat tärkeitä. Niinpä runoteoksessakin usein kiinnitän huomiota kuvastoon ja symbolikieleen. Tosiasia on, että kuvan ja runon näkee jokainen omalla tavallaan, oman sielunmaisemansa ja kokemushistoriansa kautta.

Jouko Varonen

 

 

 

Oskari Katajiston taipaleelta

Nousuja ja laskuja

Arto Leivo: Oskari Katajisto, Tunnustuksia Minerva-kustannus 2017

Oskari Katajisto on kokenut kovan lapsuuden. Hän kertoo isän väkivallasta äitiä kohtaan ja jengipuuhista. Joskus oli vaikeuksia myös koulukiusaamisen vuoksi.

Jouko Turkka otti Oskarin teatterikorkeakouluun, vaikka myöhemmin tuumi, että sinun olisi valittava joku toinen ala. Kun Turkka sitten tuli kadulla vastaan ja kehui vuolaasti oppilastaan, nappasi Oskari häntä nyrkillä, niin että Turkka putosi ottamaan lukua.

Seiska-lehti laittoi Katajiston ympärivuorokautiseen tarkkailuun. Erään improvisoidun ikkunanpesu-urakan jälkeen lähti Oskari autolla paluumatkalle. Tietysti mies oli maistissa. Ja kun Seiskan agentti antoi vinkin poliisille, päästiin hehkuttamaan näyttelijän putkareissua ja rattikäryä lehdessä.

Katajiston tie on ollut täynnä nousuja ja laskuja. Kuningas alkoholi on tullut tutuksi. Mies, jota on nimitetty Suomen Marlon Brandoksi tuumii, että viisikymppisenä aikaa on tuhdisti edessäpäin ja tämä kirja on eräänlainen välitilinpäätös.

Kirja eroaa elämänkertakirjoista siinä, että asioita ei kaunistella ja lukijalle tarjotaan koko värisuora päähenkilön vaiheista. Siinä mielessä kirjan nimi voi olla todella onnistunut valinta. Olen tavannut elämänkertakirjoja ja muisteluksia, joissa ainut rehellinen kannanotto on kirjan raflaava ulkoasu, jolla kosiskellaan lukijoita.

Katajisto puhuu myös ns. Jumalan teatterin kohunäytöksestä, jossa yleisön päälle heiteltiin sianlantaa ja tehtiin muutakin häväistystä. Putkaanhan poikien tie johti. Katajisto suhtautuu kuitenkin niin Jouko Turkkaan kuin Jussi Parviaiseen melkoisella myötätunnolla. Osaltaan heidän ansiotaan oli näyttelijän kyky heittäytyä kulloiseenkin rooliinsa koko sielullaan. Taiteilijan tie johtokin huikeisiin suorituksiin näyttämöllä.

Viiltävän koskettava ja rehellinen kirja.

 

Jouko Varonen

 

 

 

Baarimestarin muistelmat

Luovuudella ja tuurilla

Antto Terras: Pilkkuun asti, baarimestarin muistelmat,

WSOY 2017

Antto Terras on stand up – koomikko ja kirjoittelee myös kirjoja ja näytelmiä. Stockmannin tavaratalossa myymäläetsivänä toimiessaan hän kirjoitti myymäläetsivän muistelmat. Terraksen idea perustuu siihen, että sinänsä mielenkiintoa herättävistä muistelmista tehdäänkin kuiva historiikki, jota markkinoidaan paljastuksilla ”asiakkaista”. Mutta kas, siinä on se seikka, että myymäläetsivä ja baarimestari eivät saa ronkkia muistelmissaan ihmisten asioita. Niinpä kirjasta tulee yllättäen kuivaa ja nukuttavaa lukemista.

Kun Tikkurilassa yli neljäkymmentä vuotta asiakkaita palvellut monitoimiravintola Calypso haettiin konkurssiin, heräsi  siellä maansuru. Monia legendaarisia työntekijöitä ja asiakkaita muisteltiin kuin sankareita ja tietysti kirjantekijälle heräsi ajatus kirjoittaa ravintolasta kirja.

”Hiljaisimpia juomapäiviä ovat maanantait ja tiistait. Silloin vielä puhalletaan ja märehditään edellistä viikonloppua. Iki – kantiksia tämä ei tietenkään koske, sillä heidän kalenterissaan ei ole viikonpäiviä laisinkaan. Jokainen päivä on ottopäivä. Keskiviikon koittaessa alkaa pahempi puistatus olla jo takanapäin ja päättäväisimmät ilmestyvät muina miehinä tiskille. … ”

Kirjaa on mainostettu ns. paljastuskirjana. Sitä se ei suinkaan ole. Baarimestarin suu kun on suljettu asiakkaiden toilailuista ja kosteista illanvietoista voi korkeintaan puhua yleistyksien kautta. Mutta kirjaa tietysti mainostetaan lukevalle yleisölle tosi makeana paljastuskirjana ja kannesta tehdään raflaava.

Muistui tuosta kirjasta mieleen nuoruuteni kokemukset portsareista, joista jotkut olivat ajan hermolla ja antoivat rivien välissä ohjeita nuorelle miehelle tanssiravintolan vaaroista. Semmoista lähestymistapaa arvostan, sillä pienessä sievässä monella tulee muuten tehtyä semmoisia temppuja, joita saa katua ikänsä.

Jouko Varonen

 

Lastenrunon aarteita

Larin Kyöstistä Jukka Itkoseen

Leijona se venytteli, 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta, toim. Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto, kuvittanut Maija Hurme, Lasten Keskus 2017

Lapset leikeissä, leikkituvassa, saunassa, lemmikin kanssa, nukkeja hoitamassa, tietokoneen kimpussa, koulutiellä, jne…

Runoissa näyttää olevan sekä vanhoja klassikoita, että uusimpien runoilijoiden tuotoksia. Riimistä heti huomaa, että onko se riimityksen vuoksi keksitty, vai sisältääkö se asiaa. Jotkut runoilijat, kuten Kirsi Kunnas, ovat luonnollisen riimin taitajia. Samaa on sanottava vaikka Kaija Pakkasesta ja Aale Tynnistä. Uuden polven runoilijoilla lipsuu joskus lapanen. Jukka Itkonen harhautuu kertomaan räkärunoja, mikä ei tietysti sovi lastenrunoon. Marja-Leena Mikkolan Hirvi-runosta tykkäsin:

”On syksy-yö. On taivas tummana.

Taas hirvi puhuu revontulista,

sen ääni on kuin hopeoitu kieli.

Kaviot seisahtaneet polunmutkaan,

vaan talvitielle hirvellä on mieli…

Ei tänään vielä lunta satanutkaan… .”

Lueskelin kokoelmaa iltapuhteina ja totesin, että taitajia löytyy uudemmissakin runoilijoissa. Onnistuneen riimin tunnusmerkit ovat sellaiset, että se ei ole tehdyn makuinen vaan luonnollinen ja tarinaa eteenpäin vievä. Joskus uudet runoilijat luulevat, että mikä hyvänsä sana vie runoa eteenpäin, kunhan siinä on kaivattu riimi. Mutta niin ei ole. Runossa pitää olla jäntevyyttä ja sanomaa. Usein vanhat runot puhuvat isänmaasta ja suomalaisuudesta. Uudet runon taitajat intouvat joskus myös ns. verbaaliin leikittelyyn. Se on tietysti laji sinänsä, mutta enemmän pidän kunnollisista vuosisadan alun runoista. Ehkä se on ikäkysymys.

Jouko Varonen

 

Vielä kerran Horna

Ilkka Remes on Venäjä-kriitikko

Ilkka Remes: Vapauden risti, WSOY 2017

Ilkka Remes ( oikealta nimeltään Petri Pykälä) on syntynyt vuonna 1962 Luumäellä. Remes tuumii, että itärajalla hän näki venäläisten ohjusten valojuovia ja arveli, että kirjoittaisi kansainvälisen trillerin, jota kukaan ei voisi laskea kädestään.

No, Venäjä kritiikillä ja sotahysterialla Remes kyllä ratsastelee aika ronskisti ja sehän on tietysti nykymaailmassa varma tae siitä, että kirjat menevät kaupaksi. Jo Sofi Oksanen aikanaan ymmärsi tämän asian ja Puhdistus upposi Suomen ja Viron lisäksi myös Amerikoissa kuin veitsi voihin. Mutta kun Venäjä oli kaluttu, Alkoi Sofillakin alamäki myyntiluvuissa ja hänestä tuli keskinkertaisuus, joka kirjoittelee häväistyskirjeitä USA:n presidenttiparille sosiaaliseen mediaan, että edes joku ne lukisi tai Ilta-Sanomat kommentoisi.

Mutta asiaan. Remeksen lyhytajoinen kirja alkaa terroriteosta Suomessa, kun joukkomurhaaja ajaa väkijoukkoon. Ajot kirjassa ovat lyhyitä ja pian siirrytäänkin vainoharhaisiin maailmankuviin tai visioihin Suomi-Venäjä suhteista.

Remes on tajunnut, että lukija on tempaistava mukaan ja sen asian hän taitaa. Jo parin kolmen sivun mittaiset luvut takaavat, että lukija ei pitkästy. Nyt Remes visioi, että Venäjä ”luukuttaa” Suomea lähettämällä pakolaisvirrat itärajalta sekoittamaan Suomen poliittisen tilanteen ja saamaan maan sekaannustilaan.

Tarkoitus on tietysti ottaa Suomi pikimmiten ”holhoukseen” kukaties Venäjän maakunnaksi.

Kirjan loppuun sijoittuu suomalaisten vastaisku, jota en käy esittelemään, kun kirjailija itse on kieltänyt kriitikkoja kertomasta kirjojensa loppuratkaisuja.

Remeksen uusin on mielestäni Venäjä-vastaisia henkilöitä kosiskelevaa tekstiä ja niitähän Suomessa ja maailmalla riittää.

Joskus vähän ihmettelen suuren lukijakunnan puuttuvaa kriittisyyttä. Tietysti Remeksen eduksi on mainittava se, että hän kirjoittaa raflaavasti ja saa jopa fanaattisia ystäviä teksteilleen. Taiteellista arvoa ei näillä teksteillä ole.

Jouko Varonen

 

Huikea boxi

Rakkauslauluja vanhoille ja nuorille

Sydän lauluja täynnä, Valitut Palat

Kuuntelin kokoelmaa viikon päivät ja nautin suuresti kuulemastani. Seurailin laulujen aikana sanoittajia, sovittajia, säveltäjiä ja esittäjiä. Joskus on hyvä kuunnella tuttu hittikappale, jonkun muun kuin sen tietyn artistin esittämänä. Myös sovittajat, ja sanoittajat voivat vaihdella niistä vanhoista tutuista uusiin ja kuuntelemisen arvoisiin.

Rakkaus on suurin tunteista ja siihen sisältyy koko ihmismielen tuntemusten kirjo aina läheisyyden lämmöstä ja onnen tunteesta vellovaan vihaan ja katkeruuteen. Mielestäni tässä kokoelmassa olevat laulut tulkitsevat hyvin näitä tuntemuksia, mutta painottuvat kuitenkin rakkauden ja läheisyyden ihanimpiin sävyihin.

Anna Eriksson on vahva tulkitsija ja tuo Kun katsoit minuun – laulussa esille naisnäkökulmaa rakastumisesta ja rakkauden tunteen ylivertaisuudesta. Samaan kategoriaan liittyy iki-ihana Sua vasten aina painautuisin Paula Koivuniemen esittämänä.

Koko avauslevy on täynnä esityksiä ”herkkusuille” ja kun siirrytään toiseen ja kolmanteen levyyn, on edelleen mukana ”namipaloja” joskys yllättävästi tulkittuna. Tykkäsin kokoelman tekijän tavasta tuoda vanhoihin kalassikoihin uutta näkökulmaa.

Neljäs ja viides levy ottavat mukaan yhä enemmän nuorison rakastamia lauluja. Nuorten sanoittajien ja säveljätien anti antaa aavistuksen siitä, mihin iskelmä on menossa. Tulkinnoissa on enemmän särmää ja uskallusta.

Minulla tämä rakkauslaulukokoelma oli todella ”viikon paras asia”. Sain tutustua suureen määrään nuorison ja ikääntyvänkin väestön suosikkeja. Parhaan kokemuksen saa, kun pitää esillä ”ohjelmaa”, jossa on mainuttu laulun tekijät ja tietysti myös joskus uudet ja tuoreet esittäjät. Nuorison musiikkimaku on menossa oikeaan suuntaan. Vanhan kansan rakastama herkkä ja tunteikas tapa lähestyä rakkautta on vaihtumassa särmäiseen ja joskus rouheaankin tapaan puhua tunteista.

Jouko Varonen

 

 

 

Kielen seitsemäs funktio

Faktaa vai fiktiota?

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus 2017

Francois Mitterrand pyrkii Ranskan presidentiksi. Hän on saanut vihiä, että Roland Barthesilla on käsikirjoitus, joka avaa kielen seitsemännen funktion, jonka avulla puhuja saa kuulijat valtaansa.

Barthes on tullut lounaalta Mitterrandin luota, kun sattuu onnettomuus. Barthes jää pakettiauton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, oliko onnettomuus salamurha.

Binet yhdistää romaaniinsa koko Ranskan älymystön omilla nimillään ja tietysti tällainen kirja kiinnostaa kansaa, olipa sitten faktaa tai fiktiota. Barthesiin lisätään ominaisuuksia, jotka palvelevat romaanin rakenteita, tosia tai keksittyjä:

” Kyllä, hän tapasi Roland Barthesin muutama päivä sitten. Ei, heillä ei oikeastaan ollus seksisuhdetta. Barthes kutsui sitä ”veneilyksi”. Mutta hän ei ollut kovin aktiivinen. Pikemminkin sentimentaalinen. Tarjosi Hamedille munakkaan La Coupolessa ja halusi sen jälkeen viedä hänet piianhuoneeseensa. … Ennen kuin he erosivat, Barthes oli kysynyt: – Mitä sinä tekisit jos olisit maailman valtias? Gigolo oli vastannus, että hän kumoaisi kaikki lait. Barthes oli sanonut: – Kieliopinkin?”

Kirja on herättänyt paljon keskustelua, ei vähiten ranskan älykköjen keskuudessa. Joku on jopa pitänyt kirjaa ”todempana” kuin tavallista elämää. Itseäni kiinnosti romaanin kevyt älyllisyys, joskin joskus tunsin väsyttävää tunnetta ja mieli teki laittaa teos syrjään vähäksi aikaa, lukea vähän ”helpompaa” välillä.

Harvoin dekkariin yhdistetään todellisuuden henkilöitä ja alkuasetelmakin on mieltä kutkuttava, siis todellinen. Barthes todella kuoli liikenneonnettomuuden seurauksena. Totta oli myös se, että Mitterrandista tuli presidentti. Saiko hän puheeseensa mukaan sellaista salaista voimaa, joka olisi perua Barthesin käsikirjoituksesta, joka katosi mystisesti? Tämä jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Jouko Varonen

 

 

 

Rajua kerrontaa

Rikostarina pitää otteessaan

Michael Katz Kreefeld: Syvyyteen, Like 2017

”Ravn ei vastannut, meni vain katsomaan vainajaa. Kuiva, suolainen meri-ilma oli muumioinut ruumiin, luita myötäilevä kireä iho toi mieleen vanhan nahkaisen matkalaukun. Vatsa oli viilletty auki ja sisäelimet poistettu. Niiden tilalla oli kasa valkoisia simpukankuoria, jotka kiiltelivät tummassa kuopassa.”

Kaksi koulupoikaa houkuttelee karkeilla pienen tytön mukaansa ja murhaa tämän. Tarinan alku on raflaava, niin kuin koko kirjakin. Jos pelkää verta ja suolenpätkiä, ei kannata tarttua tähän tanskalaisen rikoskirjailijan Ravn-sarjan neljänteenkään osaan.

Hommahan menee niin, että menneisyyden haamut heräävät eloon ja uusia veritekoja alkaa ilmaantua. Entinen koulukaveri on tietävinään, kuka sarjamurhaaja on.

Pikkutytön murhasta on kulunut jo paljon aikaa ja Tanskassa etsitään sarjamurhaajaa. Rikosetsivä Ravn on tutkimuksissaan umpikujassa, kunnes saa apua entiseltä nuorisorikolliselta. Tämä epäilee sarjamurhaajaksi koulukaveriaan.

Lyhytajoinen kirja tempaisee lukijan matkaansa, mutta ei tarjoa helppoa nojatuolimatkaa rikoksen maailmaan. Mausteet ovat kitkerät ja verenmakuiset. Kirjailijalla on ollut tapana jo aiemmissa Ravn-sarjan teoksissa ottaa melkoisen raaka lähestymistapa aiheisiinsa. Syyttävä sormi osoittaa lopulta kotioloja ja yhteiskuntaa. Ravn sarjan oikeudet on myyty kahteenkymmeneen maahan.

Enpä ole aikoihin lukenut näin riipaisevaa tekstiä. Mutta toisaalta, jos kysytään poliisimiehiltä, tällainen voi joskus olla jopa arkista heille. Yhteiskunnan mädännäisyys ja huono-osaisten todellisuus poikii mitä karmaisevampia rikosjuttuja. Tietyissä olosuhteissa ihmiseltä menee todellisuuden taju ja psyykkinen tasapaino horjuu pahan kerran. Lapsistakin voi tulla murhaajia. Aikuiset eivät jaksa kuin raahautua pubiin ja jättävät lapset oman onnensa nojaan.

Jouko Varonen

 

 

Lappi on täynnä kulttuuria

Särestöstä saamelaismuseoon

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi, Into-kustannus 2017

Omat kokemukseni Lapista ovat kasvaneet käynti käynniltä, jopa niin, että ajattelen Lapin olevan kulttuuria täynnä. Jo juttelu saamelaisen kauppiaan tai baarinpitäjän kanssa on kulttuurikokemus. Heillä on tarjolla mm. porosta tehtyjä tuotteita, niin että joka luu on käytetty hyväksi, sarvista nahasta ja lihoista puhumattakaan. Kulttuuria oli 70- luvulla käydä hillasuolla tai löytää taimenpuro forelleineen.

Kulttuuria oli vaeltaa Enontekiössä myyrätutkija Asko Kaikusalon kanssa, nousta Iso-Mallalle tai laulella kitaran kanssa retkeilykeskuksen takan ääressä. Saamelainen ruokakulttuuri on luku sinänsä. Siihen kuuluu paljon muutakin kuin tunnetuksi tullut poronkäristys ravintolassa. Eräs oma elämykseni oli Saana-leivos kahvin kera Enontekiössä.

Kalervo Palsa – museo Kittilässä on kokemus. Pienessä pirtissä Kalervon äiti myi kulkijoille viinaa ja yösijaa. Meno oli joskus hurjaa ja näistä tunnelmista Kalervo kehitti rosoisen taiteensa. Viinaa Palsakin oppi käyttämään jo nuorena. Mutta myös lukeminen ja sivistys olivat Palsan kotona arvossaan.

Kittilässä on myöskin tunnetuksi tulleen kuvataiteilijan Reidar Särestöniemen kotipaikka ja ateljee. Särestöniemi oli originelli taiteilija, joka saattoi sanoa etelän raharikkaalle ja ylpeälle pomomiehelle, joka tarjosi rahatukkua: – Siulle kun en myy taulujani millään hinnalla. Mutta asiakkaita riitti presidentti Kekkosesta lähtien.

Kittilässä on syntynyt myös kirjailija Arto Paasilinna, jonka teos Hirtettyjen kettujen metsä sijoittuu mm. Kittilään. Pellossa oli ennen hiihtäjä Eero Mäntyrannan museo, en tiedä lieneekö vieläkin. Torniojoen alueella voi syksyisin osallistua siikariehaan, kun kaloja otetaan haaveilla koskesta ja myydään savustettuna.  Orajärvellä asusteli Timo K. Mukka, pohjoisen kuulu kirjailija.

Kirja on jaotellut Lapin Saamenmaahan ja alempaan Lappiin. Mukaan on otettu pienetkin kulttuurinavetat ja legendaariset baarit. Kirja on tosi hieno opas mukaan Lapin matkalle. Usein kyllä Lapissa liikkuessaan ajautuu väkisinkin kulttuurin pariin. Tämmöisessä jutussa ei voi kuin raapaista paria kohdetta pintapuolisesti. Jo Enontekiön lapinpukuun pukeutunut tyttö on Lapin kävijälle suuri nähtävyys, tai se hetki kun Nattas-tunturit tulevat näkyville

Jouko Varonen

 

Valovoimainen poliitikko

Stubbin elämänkerta

Alexander Stubb/Karo Hämäläinen: Alex, Otava 2017

Alexander Stubb ( s. 1968) on entinen ulkomisteri, Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri, valtiovarainministeri ja pääministeri. Nykyisin hän toimii mm. Euroopan investointipankin varapääjohtajana. Lapsuus ja nuoruus olivat hänelle antoisia, koska perhe oli ns. luottavainen lasten edesottamuksien suhteen. Isän Stubb sanoo varoittaneen vain kahdesta asiasta, moottoripyöristä ja huumeista. Niinpä poika sai jo nuorena nelipyöräisen menopelin. ”Pappa betalar”, oli ajan sana heidän perheessään.

Elämänkertakirjansa lukijaa Stubb varoittaa siitä, että skandaaleita tai muuta ”mielenkiintoista” ei kirjasta löydy. Niinpä tuntuukin kirjaa lukiessa siltä, että kysymyksessä on ”luettelo” niistä valtiomiehistä ja silmäätekevistä, joita hän on kätellyt ja joiden kanssa hän on päässyt valokuvaan.

Totuushan on, että Stubb on terävä poliitikko, jolla on tohtorin arvo ulkomaisesta yliopistosta ja paljon meriittejä. Kun lähestyttiin kuuluisaa Lappeenrannan puoluekokousta, jossa Orpo otti kokoomuksen ohjat käsiinsä, varoitti Stubb uutta puheenjohtajaa, että tämä ei esiintyisi shortseissa tai verkkareissa, eikä olisi muutenkaan urheilumielinen kansan nähden. Stubbhan tunnettiin paitsi innokkaana kuntoilijana,  myös ”selfie-Stubbina” kun hän yleensä kiinnitti enemmän huomiota kännykkäkuvaamiseen ja linssiluteen rooliin kuin konsanaan valtakunnan asioihin. Stubbista on myös mainittu, että hän oli mestari puhumaan ”siansaksaa” josta kukaan ei saanut tolkkua.

Stubbin eduksi on mainittava toisaalta, että hän huolehti kunnostaan ja perheestään, eikä ”lipsunut” perhe-elämässään kaidalta polulta. Kirja antaa ymmärtää, että Eu-politiikkakin on vähän samantapaista kuin pelaileminen lätkäkaukalossa ja kommunikoiminen taukotiloissa. Sieltä löytyvät samat pellet ja hauskuttajat, samat tosikot ja samat pelimiehet.

Kirja ei ole poliittinen elämänkerta. Se on ns. ”löysää” jutustelua poliitikon elämästä ja vaiheista. Luin tietysti ”alexini” huolella, mutta suuresti petyin kirjan hampaattomuuteen.

Jouko Varonen