Kuukausi: huhtikuu 2018

Aura Koiviston exodus

Luontokirja minun mieleen

Aura Koivisto & Risto Sauso: Maisemat puhuvat, Nordbooks

Aura Koivisto oli helsinkiläistyttö, kuulun luontomiehen Ilkka Koiviston tytär. Hän muutti asumaan Pohjois-Karjalaan etsiessään luontoidylliä elämänkumppaninsa, luontokuvaaja Risto Sauson kanssa. Nyt heistä tuntuu siltä, että joka paikassa on rakennettu ja tehty metsätöitä, niin että uutta idylliä pitää lähteä etsimään, jopa Norjasta asti. Käydään läpi Länsi-Suomi ja Itä-Suomi, Norjan kalasatamat, jne… . Kuvataan mitä mieleen juohtuu, etupäässä luontoa. Aura kirjoittelee päiväkirjanomaista tekstiä, joka tietysti löytää kustantajan, joka tietää kirjailijan taustat.

”Tietty ulkopuolisuuden tunne on kyllä kehittynyt. Vai onko se ollut aina? Ehkä ulkopuolisuus on osa meitä, ja sen vuoksi olemme voineet tulla ja mennä. Kun niitä juuria ei ole. Kertooko se myös tunteiden, kiintymisen kyvyn ja ihmissuhteiden pinnallisuudesta?” ….

Olen samaa mieltä Auran ja Riston tilanteesta. Nyky-yhteiskunnassa kehittyy helposti ilmiö, että on pettynyt kaikkeen, politiikkaan, luonnonsuojeluun, sosiaalisen kanssakäymisen pinnallisuuteen.

Kirja on yksinkertainen ja hyvä. Teksti on tavallista päiväkirjatekstiä ja kuvat eivät mitään huippuotoksia. Kirjassa kaksi ihmistä haluaa taas uuden pesäpaikan, kun P-Karjala huskyajeluineen ja susirajan pakkasyön tähtitaivaineen ei enää kiinnosta. Itsekin läksin sieltä niin pian kuin kynnelle kykenin ja löysin paikkani kaupungista, jota kehä-kolmosen sisällä ei pidetä edes kaupunkina, mutta jossa on maaseutu lähellä ja luontokuvaajalle yllin kyllin luontopaikkoja, jos niistä on kiinnostunut, niin kuin olen.

Kyse lienee siitä maailmaa syleilevästä tunteesta, joka ei tyydy vähään. Pitää olla luonto ympärillä, koskematon luonto, ”aarteineen”. Kirja on kivasti kirjoitettu, ja yleisilmeeltään vaatimaton kannanotto luonnon puolesta. Itse antaisin Auralle ja kumppanille neuvon, että ei  tarvita suuria erämaita. Kuulu luontokuvaaja tuumi minulle, että oma puutarha ja mm. sen makromaailmat ovat hänelle yhtä tärkeitä kuin suuret erämaat.

Jouko Varonen

 

 

 

Kauhutarinoita, yliluonnollisia juttuja

Mielenkiintoinen fantasiamaailma

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli ikuisuus, kauhutarinoita, Haamu-kustannus

Perhe saa ”tartunnan” sudentaljasta, jonka isä osti. Heistä kaikista alkaa vähitellen tulla raa´alla lihalla herkuttelevia ja karvaisia ihmissusia.

Liftarille pysähtyy auto, jossa on oudot ja yliluonnolliset siskokset kuljettajana ja ”pelkääjän” paikalla. Siitäkös kehkeytyy unenomainen seikkailu.

Toimittaja eksyy matkallaan tuntemattomaan metsään ja kohtaa oudon naisen oudossa talossa. Kun toimittajan kuvia kehitetään, ei naista eikä vanhaa mökkiä näy missään, vaikka toimittaja olisi voinut vannoa kuvanneensa ne.

Metsätyömaalla on suuri metsäkone, jota vain yksi mies osaa käsitellä. Hänelle annetaan suuria urakoita, puolta suurempia kuin muille. Ja sehän tietää suuria palkkoja. Kunnes yliluonnolliset voimat puuttuvat asiaan, ensin unessa ja sitten todellisuudessa.

Kirjan kummitustarinoissa on yleensä jatkumoa seuraaviin tarinoihin. En kyllä tiedä millaisena ”tiimityönä” jutut on tehty. Yleensä ne ovat kiinnostavia ja toden totta, joskus iho on kananlihalla niitä lukiessa.

Olen Haamu-kustamon myötä oppinut tykkäämään kummitustarinoista, sekä pehmo-versioista lapsille ja nuorille, että vähän railakkaammista aikuisille. Tämä kirja ehkä edustaa sitä ”railakkaampaa” linjaa, kun siinä usein tapahtuu väkivaltaisia hengenlähtöjä, jopa lasten silpomisia. Mutta niin tai näin, Näissä tarinoissa on koukuttavaa viihdettä kauhutarinoiden ystäville.

Usein lyhyet kertomukset jäävät vaille pidempää perustelua, mutta kirjoittajat paikkaavat sitä sillä, että jonkun detaljin ”matka” jatkuu useissa jutuissa. Näin on myös merimiesarkusta löytyneen woo doo – nuken tarinassa. Mitäs muuta kuin kiitellä kirjantekijöitä hienosta fantasiantaidosta.

Jouko Varonen

 

 

 

Vennamon matkassa

Periaatteen mies

Aarni Virtanen: Vennamo, Mies ja hänen puolueensa, Art House 2018

Veikko Vennomosta tulee heti mieleeni muutamia muistumia: Äidin kanssa maamiesseuran talolla kuuntelemassa Veikko Vennamon tulista puhetta ja rapulla seisomassa muuan pahoinvoiva mies jakamassa mainoksia. Äiti tuumi, että mikähän tuostakin pojasta tulee. No, hänestä tuli ministeri, Urpo Leppänen.

Vennamon puhetta kuuntelemassa, Joensuun urheilutalolla, nuorena opiskelijana. Ihmettelin miehen uhoa puhujanpöntössä ja toden totta luulin että hän ei pysy puhujanpöntössä ollenkaan.

Matkalla Iisalmesta Kuopioon poikkeamassa Alapitkän ortodoksiseen tsasounaan. Tasasounan lähelle oli pystytetty muistolaatta ja siinä oli reliefissä kuva Veikko Vennamosta, karjalaisten evakkojen asuttajasta. Ihan piti napata kuva muistomerkistä.

Mutta asiaan. Tämä positiivisesti asennoituva, poliittinen elämänkerta Veikka Vennamosta antaa oivaltaa, että hän ei suinkaan kasvanut rötösherrojen vastujaksi porvariskodissaan, vaan sai vanhemmiltaan satikutia, kun liittyi vappukulkueeseen ja huuteli vasemmistolaisia iskulauseita ilman ärrää.

Kirja on hyvä. Kun sen otin iltalukemiseksi, kävi taas ”vanhat”, eli jouduin koukkuun. Vennamo oli aluksi keskustapuolueen jäsen, mutta perusti sitten Pientalonpoikien puolueen ja sai vaaleissa puolueelleen todellisen ”jytkyn” kuten Pientalonpoikien jäljissä kulkevan Soinin Perussuomalaiset myöhemmin ja tietysti SMP ( Suomen Maaseudun Puolue) sitä ennen. Kirja kertoo Vennamon arvomaailmasta, jossa oli enemmän kuin ripaus populismiakin. Mutta milläpä puolueella ei olisi, varsinkin ennen vaaleja.

Hyvä kirja, joka perehdyttää Suomen politiikkaan Vennamon näkökulmasta. Suurimmaksi uroteoksi taisi Veikon ”tilillä” jäädä karjalaisten evakkojen asutustoiminta ja tilojen lohkominen heille suurtilallisilta. Asutettavia kun oli peräti n. 420 000 ja homma hoidettiin mallikkaasti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kaunis ja koskettava kirja

Suru on tunteista suurin

Johanna Hasu: Kurjet palaavat vielä, runoja, Reuna-kustannus 2018

Hasun runoja lukiessani tunsin kipua kurkunpäässä ja aistin jotakin tuttua, kyynel pyrki silmänurkkaan. Muistuivat mieleen erot ja menetykset, hiljaisen joukon kanssa seisomiset haudan ääressä, takeltelevan muistopuheen esittämiset saarnastuolista.

Hasun runot ovat kauniita ja koskettavia, joskin myös viiltävää surua välittäviä. Mutta jostakin kuuluu linnunlaulun säe, jostakin pilkahtaa auringonsäde, mutta vain muuttuakseen taas syysmyrskyksi. Viimein ihminen vapautuu laululle ja unohdukselle, joka ei koskaan ole lopullista, muuttuu vain rakkaiksi tai kipeiksi muistoiksi.

Hasun runokielen tehot tulevat usein taidolla käytetystä toistosta, joskus myös hivenen kliseisistä kielikuvista, joita on käytetty harkiten.

Pidin runoista ja luin ne useaan kertaan. Kirja on todellinen ”terapiakirja” sille, joka on kohdannut rakkaan ihmisen menetyksen. Ensin on vuorossa tarttuminen detaljeihin, joita voi löytyä läheisen jäämistöstä. Sitten tulee kiukku ja halu tuhota mennyt, antautua vihalle ja sille tunteelle, että hän antoi periksi liian aikaisin, ehkä juuri minun vuokseni.

Tällaisen kirjan kun saa käteensa, tuntee yhteenkuuluvuutta runojen tekijään. Kun itsekin on kokenut läheisten poismenon, voi tuntea samat tunteet uudelleen, saman katkeruuden, samat vähittäiset valonsäteet, laulun puhkeamiseen huulilta kuin varkain.

” Eräänä aamuna sain lauluni takaisin

siinä se istui

keittiön pöydällä

kysyi, sopisiko tulla”…

Jouko Varonen

 

 

 

 

Upea nuortenkirja

Noitamytologiaa ja nykyaikaa

Mervi Heikkilä: Louhen liitto, Haamu-kustannus

Kaksi innostunutta luontokuvaajaa, tyttö ja poika, ovat tämän tarinan keskiössä. Toki on noitia ja yliluonnollisia ilmiöitä, vanhoja taikoja ja noitaperinnettä.

Vietin intensiivihetken kirjan parissa, joka venyi useammaksi tunniksi, kunnes olin saanut luetuksi joka sanan tästä lukijaa koukuttavasta ja upeasta tarinasta. Nuortenkirjaksi tämä kai luokitellaan, mutta esim. vanhan noitaperinteen kuvajaiset ja taiat kyllä kiinnostavat varmaan iäkkäämpääkin.

Juttuhan menee niin että luontokuvaajat, jotka ovat lukion aloittamisiässä viettävät yön piilokojussa. Mistään rakkaudesta ei ”tietenkään” ole kyse vaan ystävyydestä. Mutta jokin outo tunne kutkuttelee mielessä, varsinkin aamulla, kun karhu tulee näkyviin ja kaverukset raksuttelevat kuvia siitä soitimella olevan metsokukon ja koppeloitten lisäksi. Näyttää siltä että tyttö osaa lukea eläinten ajatuksia ja lähettää ajatuksen voimin näille viestejä, joihin luontokappaleet myös reagoivat. Etenkin karhut ovat tytön ”henkiystäviä”.

Varsinainen noitafiktio alkaa siitä, kun tytön äiti tunnustaa, että tytär onkin ottolapsi. Äiti vie tytön oikean äidin luo pariksi viikoksi. Pian tyttö saa huomata, että oikea äiti ja isä ovat ”wanhan liiton” noitia ja tyttökin on perinyt noitageenajä.  Meno on sen mukaista aina kauhuskenaarioihin asti.

No, hyvä nuortenkirja päättyy loppuidylliin ja niin tämäkin, joskin todellisuus ja noituus tuntuvat vaihtelevan merkillisesti tarinan aikana. Paha saa palkkansa ja noitien ”pomo” Louhi pistää pahikset järjestykseen.

Todella mainio kirja. En ole paljon perustanut fantasiakirjallisuudesta, mutta tämä teos imaisi minut mukaansa täydellisesti. Noitien nimistössä on käytetty apuna todellisuuden henkilöidenkin nimiä, jotka ovat olleet vanhoja, menneinä vuosisatoina noitina poltettuja ihmisiä. Mukaan mahtuu paljon hauskojakin taikoja ja huumorimieltä.

Jouko Varonen

 

 

Johdatus vesiurheilulajeihin

Jatkoa Urheilu-sarjaan

Terhi-Anna Tuukkanen, Tuula Nuikka, Aivo Blum: Urheilu, Vesiurheilu, Lector-kustannus

Itselleni vesiurheilu-käsite tuo heti tuoreeltaan mieleen polskimisen uimarannalla ja hallissa. Usein opettaja tuli kosketuksiin myös vakavasti otettavien uimareiden kanssa, kun vei lapset halliin kokemaan uimisen ja uimahyppyjen iloa. Valvojan piti tietysti katsoa ja kommentoida jokainen sukellus ja aloittelijan uimasuoritukset. Asiantuntijat sanovat, että jo vauva-iässä olisi aloitetta valmentautuminen vesielementtiin. Jos lapsi uskaltaa laittaa kasvot veteen, on rohkaiseva ensikosketus saatu.

Mutta kirjaan. Sen taitto on huolellisesti laadittu. Joka lajista aina melonnasta lainelautailuun ja uimahypyistä purjehdukseen on laadittu tietoisku. Niinpä kirjaa voisi toisaalta nimittään vesiurheilun ABC-kirjaksi.

Kirja käsittelee kunkin lajin yleispiirteet runsaan ja asiantuntevan kuvituksen ryydittämänä. Lisäksi puututaan mm. lajin historiaan, sääntöihin, jne… . Mukana on vielä tietoiskuja ja Tiesitkö? – osasto.

Harvinaisempia lajeja itselleni ovat leijalautailu ja suppailu. Mielistyin kirjaan, joka ei turhaa ”jaarittele”, on taitoltaan asiallinen ja antaa oivallista motivaatiota lajia aloittelevalle.

Pidemmälle ehtineen on jo sitten kuunneltava valmentajan ohjeita, että ovi raottuu kansalliselle- jopa mm- tasolle tai olympialaisiin. Suomella on ollut menestystä sekä miesten, että naisten lajeissa, aina olympiatasolle asti. Kun katselee nuorten intoa, voi aistia mikä ”palo” heillä on menestyä ja edistyä lajissaan.

Sarjassa on yhteensä 10 osaa, joten urheilun eri osa-alueet tulevat siinä käsitellyiksi asiantuntemuksella ja tarkasti. Pienten lasten kiinnostusta lisää monipuolinen ja ammattitaitoinen kuvitus. Kirjat sopivatkin kaiken ikäisille, pienimmille ehkä parhaiten jonkun aikuisen kanssa luettaviksi.

Jouko Varonen

 

 

Toimittaja tapasi Jeesuksen

”Valaistumisen” analyysi

Charlotte Rorth: Tapasin Jeesuksen, Kriittinen toimittaja selittämättömän äärellä, Minerva-Kustannus 2018

Charlotte Rorth ( s. 1962) on tanskalainen toimittaja, jolla on vankka kokemus talous- ja kulttuurijournalismista, ja joka on kotona ”rokotettu” kaikkea joutavaa haihattelua, kuten uskontoa vastaan.

Mutta niin vain käy, että umpirealisti Rorth ”hurahtaa” uskoon, nähtyään espanjalaisessa kirkossa itsensä Jeesuksen. Toiset ihmiset ja hänen ystävänsä näkevät vain ”valaistumisen” joka hohtaa naisesta. Kirjan kielestä aistii myöskin jonkinasteisen ”vapautumisen” jonka lukija huomaa lukijaystävällisyytenä ja koukuttavana tunteena jatkaa lukukokemusta.

Asian tiimoilta on monta ymmärtäjää ja olalle taputtajaa, jotka tietysti arvelevat, että on rouva-paran hormonaalinen elämä vähän huojahtanut. Mutta Rorth vähän välittää ns. takana naureskelevista ystävistään. Hän alkaa tutkia tuota tapausta ja kuinka ollakaan tapaa Jeesuksen uudelleen samassa kappelissa. Syvä rauha ja rakkaus valtaa naisen mielen ja hän tietysti olisi valmis tekemään tuon tunteen takia vaikka mitä. Kokemus kun ylittää reilusti jopa orgasmin.

Kirja on hyvin laadittu. Erityisesti tykkäsin sen selkeästä kerronnasta, joka antaa oivaltaa, että kirjoittaja ei ole mikään ”hip-hap-huraa” – nainen. Toisaalta vanhan jäärän, kuten kriitikon mieleen hiipii ajatus, että olisikohan sittenkin kysymys tietystä hormonaalisesta jutusta, tai sitten hallusinaatiosta, joita herkät henkilöt joskus kokevat. Mene ja tiedä, mutta lukukokemuksena kirja oli miellyttävä ja stimuloi minutkin ajattelemaan uskonasioita vähän syvällisemmin. Ehkäpä on sittenkin joku ”korkeampi pyhyys” jonka kanssa kosketuksiin pääsevät vain harvat ja valitut, sielullisilta ominaisuuksiltaan herkimmät.

Sympatiani kääntyivät piankin lukukokemuksen edettyä kirjailijan puolelle ja tuumin, että jokainen ihminen ja hänen sisimpänsä ovat ”laulun arvoiset”.

Jouko Varonen

 

 

 

Kivoja luontokirjoja pienimmille

Sammakosta mehiläiseen

Sammakko, suom. Maisa Tonteri, Lasten keskus 2018

Mehiläinen, suom. Maisa Tonteri, Lasten keskus 2018

Ei liene sattumaa, että pienten lasten kuvakirjojen aiheiksi on valittu juuri sammakko ja mehiläinen. Ne ovat sympaattisia kavereita ja monelle lapselle tuttuja. Lisäksi niiden elämään mahtuu yhtä ja toista ainutkertaista.

Sammakko kutee vesilätäköihin keväällä. Ensin kutupalloista kehittyvät nuijapäät, joilla on häntä  ja jotka ovat alttiita monille vaaroille, kuten sudenkorennon toukille, jotka iskevät kimppuun sumeilematta. Mutta nuijapäistä, joita on riittävästi, kehittyy vähitellen pikkusammakoita, joilla on vielä häntä ja jotka viettävät tovin vesielämämää. Viimein sammakon jälkikasvu pyrkii myös maalle, mutta tulee toimeen vedessäkin.

Mehiläisyhteisössä on sen sijaan arvojärjestys, jossa kuningatar on tärkein. Se synnyttää munat joissa uudet alut kehittyvät syöden mm. hunajaa. Mehiläisillä on myös tapana etsiä uusia kukkivia ketoja joista saa siitepölyä ja hunajaa. Ne ilmoittavat löydöksistään lentämällä taitolentoa ylös-alas. Se on merkki muille, että tännepäin.

Runoriimit ovat kivasti suomennettuja. On tärkeää, että riimi vie tarinaa eteenpäin ja on myös hauska:

”Olen meniläinen/pörrötakki yllä/kaksi tuntosarvea/ja siivetkin sain kyllä. /Nähdään lentelyllä! Siitepölykopat/kotipesään kannan./ Ruokavarastoomme/mesilastin annan.”

Tällaisista, hyvin taitetuista, värikkäistä, opettavaisista ja käsittelyä kestävistä kirjoista lapset tykkäävät. Joskus ns. luukkukirjoissa ensimmäinen katselu on kaksi katselua yhdellä kertaa, ensimmäinen ja viimeinen. Liian monimutkaiset rakentelut kun eivät kestä lapsen otteita.

Jouko Varonen

Kolmiodraama Peter Jamesin tapaan

Viihdyttävää,efektiivistä, psykologista

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään, Minerva-kustannus

Peter James ( s. 1948 Brighton) on englantilainen rikoskirjailija. Hänen tunnetuimmat dekkarinsa käsittelevät ylikomisario Roy Gracen tutkimuksia. Tämän sarjan teoksia on myyty yli 13 miljoonaa kappaletta ja käännetty 36 kielelle. Kuolema ei rakasta ketään-opuksen juoni voisi olla ns. ”tuttu juttu” jos se ei olisi kuuluisan dekkaristin kirja. James vääntelee ja kääntelee kolmiodraamaan liittyvää ongelmaa, jota ylikomisario Grace käsittelee, niin moneen solmuun, että lopultakaan lukija ei tiedä missä mennään. Ei sen puoleen Gracekaan, kunnes johtolankoja veriseen todellisuuteen alkaa napsahdella.

Viimeksi luin Jamesin teoksen ( Täydellisyyden hinta Minerva 2018), joka kertoi eräänlaisesta rodunjalostuksesta nykyaikana.   Sitähän harrastettiin jo Hitlerin kammioissa. Huonothan siitä oli seuraukset, niin Hitlerille aikanaan kuin kirjan päähenkilöille Jamesin fiktiossa. Lopulta veri roiskui joskin kirja kääntyi jopa psykologiseksi dekkariksi, joita esim. Georges Simenonin pienoisromaanit mallikkaasti edustivat.  Kauhuakin oli mausteena.

Homman nimi on se, että kurittoman miehen vaimo löytää uuden ystävän ja ystävyys kehittyy rakkaudeksi. Uusi ystävä lupaa pelastaa naisen perheväkivallalta ja lupaa ummet ja lammet muutenkin. Mutta sitten tulee kuvioihin jo kolmas nainen ja siinä on ylikomisario Gracenkin vaikea selvittää kenen kädestä kosto lähti.

Jamesin teksti on koukuttavaa ja selkeää. Osansa ”lukijaystävällisyydestä” on Jamesin tekniikassa käyttää lyhyitä, jopa päiväkirjamaisia ”ajoja” tekstissään. Tuntui tutulta tekniikalta minullekin, joka painin Jamesiin nähden mutasarjassa, kun käytin päiväkirjamuotoa osittain omissa nuorten seikkailukirjoissani, joita tuli julkaistua eri kustantajilta 24 opusta. Päiväkirjatyylissä on se hyvä puoli, että tekstin luku, jos myös tuottaminenkin tuntuu sujuvan nopsasti kuin Suomen kesäpäivät. Se tietysti tiiliskiviä suoltavalle kirjailijalle sopii.

Peter James on mestari ja voisi tietysti tässä yhteydessä sanoa myös: ”Kyllä kansa tietää!

Jouko Varonen

 

 

Karhujen kanssa silmäkkäin

Sulo Karjalainen – petoeläinten auttaja

Vesa Tuominen-Esa Silander: Karhumies, Docendo 2018

Kuusamolainen Sulo Karjalainen ei ole mikään erakko-karhumies, kuten joku voisi luulla. Hän on kansainväliset yhteydet ja suomalaiset asiantuntijat tunteva mies, joka on ottanut elämäntehtäväkseen kärsivien metsän petojen auttamisen ja hoitamisen siihen kuntoon, että ne voi ”kotiuttaa” taas omaan elämänpiiriinsä.

Petoeläinkeskuksen perustaminen vaati jo suurempia satsauksia ja paperisotaa, jossa auttoivat Sulon hyvät suhteet suomalaisiin asiantuntijoihin. Itse presidentti Niinistö siteeraili Sulo Karjalaista uudenvuoden puheessaan, kun sanaili silmästä silmään katsomisesta ja yhdisti sanomansa myös maahan tulleisiin henkilöihin, joilla on vaikeaa.

Karjalaisella on neuvoja myös niille, jotka kohtaavat karhun vaikka marjastusreissullaan. Hän tuumii, että missään tapauksessa ei pidä lähteä pötkimään karkuun ja katsekontaktia on vältettävä. Ne herättävät karhussa hyökkäysvietin. Jos metsässä kulkija joutuu emokarhun ja poikasten väliin, on tilanne vähän vaikeampi. Siitäkin on selvitty maltilla, joskin joitakin yhteenottoja on Suomessakin rekisteröity.

Hellyttäviä kuvia ja videoita miehen ja karhun ystävyydestä on levinnyt ympäri maailmaa. Petoläinkeskus ja Sulo kiinnostavat myös Hollywoodin väkeä. He tekivät vierailun paikan päälle ja tunnin vierailu venyi neljäksi tunniksi.

Pidin kirjan ”väljästä” taitosta, jossa kuvamateriaalille annettiin ansaittu arvo. Myös tekstit ovat lukijaystävällisiä ja aitoja.

Kirja esittelee karhut ja niiden luonteenpiirteet tarkkaan. Karjalainen tuumii, että karhut ovat luonteeltaan ”taiteilijoita” tai energisiä ”häslääjiä” ”juroista” puhumattakaan. Taiteilijakarhun työt ovatkin suuressa arvossa ja niitä tulee koko ajan lisää. Kirja on todella upea taltiointi karhumiehestä ja hänen ystävistään.

Sympatiat siirtyivät heti alkusivuilta sujuvasanaisen eläinten sielunelämän tuntijan Sulo Karjalaisen puolelle ja varsinkin karhun ja Sulon suudelmat kuvissa varmaan ovat lukijoiden mieleen kuten ne kohahduttivat Hollywoodin vieraitakin. Karjalaisen toive on, että hänen työlleen saataisiin hyviä jatkajia. Luulisinpa, että niitäkin ilmaantuu, vaikka Sulolla on poskiarvet merkkinä karhujen huonoimmistakin päivistä.

Jouko Varonen