Kuukausi: elokuu 2018

Johdatus Star Warsiin

Lempeä satu pienille

Disney: Chevie pelastaa porgit, alkuteos Star Wars: Cewie And The Porgs ( Kevin Shinick/ Fiona Hsich) Sanoma Media Finland 2018

Kulttitarinaa aletaan kääntää pienten lasten kielelle. Tässä kirjassa esiintyy perusystävällisiä Porgeja, jotka ovat asuttaneet kaukaisen planeetan. Porgit ovat elelleet planeetallaan kuin herran kukkarossa. Niiden pesimäpaikkoja ei ole kukaan koskaan uhannut. Tai siis pian on, kun Millenium Falcon laskeutuu planeetan pinnalle ja sieltä marssii esille kaksi henkilöä, joista toinen on turkin peitossa ja toinen on tyttö, joka näköjään on kaksikon pomo.

Kirjassa vilahtelevat nimet ja tapahtumat, jotka vievät lukijan Star Warsin klassiseen maailmaan. Teksteissä on ehkä liikaakin viittauksia em. tarinaan ja henkilöihin. Lapset oletettavasti kiinnostuvat tällaisesta jutusta, ovathan heidän vanhempansa olleet myös lätkässä Star Wars – mielikuvitusseikkailuun.

No jutun juoni on siinä, että avaruusalus rikkoo laskeutuessaan porgien ruokavaraston käyttökelvottomaksi ja Chewien pitää käyttää Millenium Falconin luotaimia löytääkseen sopivan kalaisan lammen planeetan pinnalta. Pikkujännitteitä riittää tarinassa, joka kuitenkin etenee lapsille sopivasti, vähemmillä vihamielisyyksillä.

Tähtien sodan tarinoissa oletettavasti riittää aineistoa vaikka kymmeniin kuvakirjoihin, joten oivallus on kustannuspoliittisestikin nerokas. Kun perustarinaa varioidaan ja siihen lisätään uusia mausteita ja kuvallisia kikkoja, niin juttu saa uudet siivet alleen.

Tietysti on hyvä, että aihetta hyödynnetään pala kerrallaan ja lapsenomaisesti. Kenties lapset sitten innostuvat kasvettuaan tutustumaan koko kertomukseen.

Disney-tuotannolla on kiva tapa viritellä tuttujen klassikkosatujen teemoja ja juonia, kuitenkaan puuttumatta itse tarinan perusrakenteeseen. Teksti on tässä kirjassa sopivaa pienimmillekin, jos nyt Chewien pörröinen hahmo ei saa huulta väpättämään. Niinpä onkin parasta lukea kirjaa vanhemman kanssa.

Jouko Varonen

 

 

Tyylikästä kuvakieltä

Mestarin sarjakuvaa

Boucq/Jodorowsky: Bouncer, Osa 5 – susinaaraiden saalis

Eipä päästä helpolla perussovinnaista lukijaa tämä maineikkaan Jodorowskyn albumi. Verta, suolenpätkiä ja paljon vielä inhottavampaa.

Homman nimi on sellainen, että intiaanien viimeisten asuinalueiden raiskaajat saavat ansionsa mukaan, kun Bouncer ystävineen pistää tuulemaan. Vahinko vain että Bouncerille rakas nainen, joka tykkää väkivaltaisesta rakastelusta, on päättänyt tappaa Bouncerin intiaani-isän, kun taas Bouncer suojelee rakasta isäänsä kuin silmäterää, mutta on silti lätkässä tappajanaiseen ja myös toiseen vähemmän brutaaliin tapaukseen.

Siinäpä sitä on jutun juurta tällaiselle albumille, jota joku voi vaikka pitää korkeakulturellina taiteena. Itse, niinkuin sanoin, en paljon arvosta väkivaltaviihdettä, oikeammin en pätkän vertaa. Väkivaltaa tulvii nykyisin joka tuutista ja vaikka monet fanit vannovat Jodorowskyn nimeen, sanoisin että jokainen väkivaltaa levittävä julkaisu olisi nyky-yhteiskunnassa laitettava kirjaroviolle kirkon eteen.

On tietysti semmoinenkin käsite kuin väkivallan kauneus. Itse olin Hemingway-fani nuorena ja yritin änkyttää että hänen tekstinsä ei ole rumaa, vaan välittää väkivallan kauneutta, joka on eri asia kuin väkivalta.

Jos käsittelen albumia muuten kuin väkivallan kannalta, niin se etenee vähin ja vaikuttavin tekstein kuin konsanaan Aki Kaurismäen filmit. Kuvakieli on myös lähtöisin mestarin kynästä. Helppolukuisuus on etu tälle koosteelle. Vaikuttava kokemus on kerrassaan tämä albumi, jossa kosto on suloista ja paha saa palkkansa. Asetelma on tietysti tuttu. Viimeinen intiaani kostaa leegiolle herroja, jotka rakensivat kaupunkeja ja rautateitä intiaanien asuinmaille. Samaa maata on hänen poikansa Bouncer. Rakkausjuonnekin on albumissa melkoinen. Toinen naisista tykkää rajusta rakkaudesta ja toinen on sovinnaisempaa sorttia. Jodorowskyn ystävät ovat taas saaneet teoksen, joka ”hipoo neroutta”.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kenellä on puhtaita jauhoja pussissaan?

Oikeuskin suojelee itseään

Matts Dumell: Valheiden helminauha, Teos-kustannus 2018

Kun puhutaan todella vaikeista jutuista, joutuu kirjan päähenkilön mukaan oikeuskin suojelemaan itseään. Päähenkilön idänkaupan kuviot ja kiinteistökaupat poikivat jutun, jossa aluksi rapsautetaan vuosien ehdottomat tuomiot, jotka sitten lievennetään ehdonalaisiksi. En ole asiantuntija, kuten Dumell, joka on monialainen toimittaja ja tutustunut lähdeaineistoon. Dumell on saanut myös mediajulkisuutta tekemisillään. Häneltä on ilmestynyt noin viisikymmentä dokumenttielokuvaa ja useita kirjoja.

Voi vain kuvitella, millaisia paperipinoja on kirjoitettu oikeuskäsittelyistä esim. keisari Aarnion tapauksessa. Tämän kirjan päähenkilö on aloittanut idänkaupasta ja hänelle on tietysti kertynyt vihamiehiä ja ystäviä. Kiinteistökauppa, joka ei oikeuden mielestä ollut laillinen, mustasi hänen perheensä maineen, vaikka tuomio muuttuikin ehdollisesta ehdonalaiseksi.

Jutun yhteydessä vilahtaa esille myös julkisuutta saanut Win Capita Kailajärvineen. Loppuidylli potretteineen osoittaa, että päähenkilö on saanut asiat hoidettua ja ne, joilla ei ole puhtaita jauhoja pussissa ovat saaneet ansioidensa mukaan.

Ei tämä kirja kuuluisi erityisesti kaunokirjallisuuden piiriin. Paremminkin jutussa on niin monta mutkaa, että ei siitä saisi kunnon dekkariakaan, vaikka jossakin vaiheessa vilahtaa jo väkivallalla pelottelu rahojen perimiskeinona.

Kirjan päähenkilö, liikemies Tuomo Partanen on ollut monessa mukana, mutta bisnesmiehen kuviot eivät oikeuta syyllistämään vaikka moni niin haluaisi. Isäni antoi itselleni elämänohjeeksi, että pitää olla suora ja sanansa takana on pysyttävä. Samantapaisia ohjeita lienee annettu lapsuudessa myös Partaselle, jonka kuvioissa sadat tuhannet ja miljoonat vilahtelevat kuin pikkurahat.

Dumell ottaa selvää, kenellä on puhtaita jauhoja pussissa ja voiko oikeuslaitoskin toimia virheellisesti. Kirjaan tuli tutustuttua ja muisteltua sekin, että jo pienissäkin ympyröissä, jopa opettajan toimessani sain tutustua rehtorimafian väärinkäytöksiin. Jos joku ymmärtämättömyyttään puhui ohi suunsa esim. rehtorin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta jopa lapsia kohtaan, niin siinä koulutoimenjohtajan ja rehtoreiden rinki  alkoi tehdä kaverista entistä opettajaa. Ei auttanut sanoa, että minähän olin lasten puolella.

Jouko Varonen

 

Luovuudesta puhuminen on tärkeää

Luovuuden ja innovoinnin salat

Nando Malmelin/Petro Poutanen: Luovuuden idea, Gaudeamus-kustannus 2018

Tältä kirjalta odotin käytännön esimerkkejä luovuuden toteuttamisesta, mutta ikävä kyllä, asialla taisivat olla tekijät, joille luovuus liikkuu tuolla kapulakielen, gradutöiden ja tohtorinväitteiden teoreettisella tasolla.

Itse olen opettajana ja vararehtorina opettanut lapsille luovuutta jo 70 – luvulla. Pidin useita iltapäiväkerhoja, mm. ”luovan toiminnan kerhoa”, joiden yleisömenestys oli valtava. Joskus pieneen luokkaan oli ahtautunut yli sata oppilasta. Teimme askarteluja, retkeilimme luonnossa, annoin pianotunteja, piirsimme, kirjoittelimme maakuntalehtiin, jopa radioon.

Koulutoimenjohtajana oli lakimies, joka ymmärsi vain rahan päälle, niinpä kerhot lopetettiin, kuten myös oppimateriaalikeskus, joka oli luovan toiminnan paikka.

Mutta asiaan. Tämän teoksen ensimmäisessa luvussa tarkastellaan mm. sitä mitä luovuus on ja miten luovuus on ymmärretty. Perehdytään erilaisiin tapoihin lähestyä luovuuden käsitettä ja ilmiötä.

Itse olisin kapulakielen lisäksi toivonut semmoisia lähestymistapoja, kuten juttujen kirjoittelu elämän ilmiöistä, lintukiikarin käyttö, jäkälä- ja sammalretkien toteuttaminen, pianonsoiton alkeisopetus, laulujen sanoittaminen ja säveltäminen, riimirunojen ja vapaamuotoisten tekeminen, jne…

Toisessa luvussa tarkastellaan sitä mitä luovuudesta tiedetään ja millaista ymmärrystä luovuudesta tulevaisuudessa tarvitsemme. Analysoidaan luovuuden tutkimuksen koulukuntia jne…

Itse olisin analysoinyt luokka-akvaarion hankkimista kiireellisenä opettajan omalla rahoituksella ja mitkä ovat kalojen ruokinta-ajat, pidetäänkö Heurekan matkaa tärkeänä, tehdäänkön malmikivien keruuretki heti vai huomenna, tutustutaanko vesilintujen elämään aamulla vai keskipäivällä, pidetäänkö lasten pianokonsertti koulun myyjäistapahtuman aikana, vai ihan muuten vain, tulevatko lapset seurakunnan kirjoituskerhoon, kun rehtorit ja koulutoimenjohtaja ovat kieltäneet kerhot kouluissa toistaiseksi.

Teoriat ovat asia sikseen. Niiden avulla tehdään tohtoreita ja maistereita. Kaikki kunnia kirjan tekijöille. Semmoisia kirjoja kaivattaisiin, joissa lähestyttäisiin luovuuden ruohonjuuritasoa.

Monesta oppilaastani tuli kirjailijoita ja luovia innovoijia, Kaukaan tehtaiden kirjailija-johtajia, Euroopassa rankattuja taiteilijoita, suomalaisen elokuvan päätähtiä, lauluntekijä-huippuartisteja, jne… . Tällaiset kapulakieliset kirjat he laittaisivat ö-mappiin, haukottelisivat jos niitä heille luettaisiin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Tutun turvallinen Taipale

Mestarin parhaat paketissa

Reijo Taipale, Elämän parketeilla, 48 levytystä matkan varrelta, Valitut Palat 2018

Satumaa, Aila, Tähdet meren yllä, Monika Monika Monika, Satu ruskeista silmistä, Vanhan vaahteran laulu, Ethän minua unoita, Hopeinen kuu, Niittykukaset, Elämän parketeilla, Odotin pitkän illan, Ruusu joka vuodesta, Kun pappa rokkaa ja mitä niitä onkaan. Kaikki on koottu tähän boxiin, joka taatusti viehättää niitä, joille rap-musiikki ei istu alkuunkaan. Itse kuulun Taipaleen musiikin ystäviin.

Muistan miten lapsena kitkin ja harvensin mittaamattoman suurta lanttupeltoaarniota aamusta iltaan ja vielä oli pellon laidalla vaunussa pikkuveli kitisemässä. Mitä enemmän pikkuveli äänteli, sitä suuremmalla volyymilla lauloin tulemaan nuoren Reijo Taipaleen levyttämää Satumaata. En ollut tietysti niiden armoitettujen joukossa, jolle olisi auennut ura iskelmälaulajana, vaikka naapurin pirtsakka tyttö Katri Helena onnistuikin.

Reijo Taipaleen ääni ja olemus on ollut kautta vuosien tanssilattialla tutun turvallinen elämys. Hänen laulunsa tahtiin on painuttu kretonkia vasten ja lauluja tulee nykyisin kuunneltua usein ja pyörähdeltyä joskus vaimon kanssa pirtin permannolla.

Itse suuntauduin lopulta kirjailijan uralle, koska pokka ei pitänyt esiintymistä, vaikka ääni olisi ollut kuulemma tosi hyvä.

Reijo Taipale ( s. 1940 Miehikkälässä) syntyi Taipaleiden kymmenlapsiseen perheeseen ja koki surun jo 3 – vuotiaana isän kuollessa. Taipaleen idoli laulamisessa oli, kuinkas muuten, Olavi Virta. Laulaminen alkoi 12-vuotiaana ja komea nuorukainen osallistui voittoisasti useisiin laulukilpailuihin. Helsinkiin muutettuaan hän sai Jaakko Salolta ( Scandia-musiikki) levytyssopimuksen ja pian soi Satumaa joka kodissa.

Keikoilla Taipale on virittänyt Satumaata jo yli 6000 kertaa. Levy on todella unohtumaton kokonaisuus, jota kuunnellessa tuntee arvonsa 50-luvulla syntyneenä vanhan iskelmämusiikin ihailijana. Taipaleen musiikin myötä tulevat mieleen myös hänen monet aikalaisensa, joiden esityksissä oli sitä jotakin.

Reiskalle toivon vielä monia antoisia keikkavuosia!

Jouko Varonen

 

 

 

Selkeää suomalaista akuankkaa

Jari Tervosta Leena Letolaiseen

Aku Ankka, suomalaiskirjoittajien parhaat tarinat, Sanoma Media Finland 2018

Johanna Sinisalo, Finlandia voittaja, keksi kertomuksen maailman suurimmasta pitsasta lomaillessaan Italiassa Gardajärvellä. Tarinassa Roope Ankka ja Kroisos Pennonen kilpailevat siitä, kumpi tekee suurimman pitsan. Siinä käytetään lopulta apuna jalkapallokenttää ja ystäväämme kuu-ukkoa. Melkoisen kekseliäs tarina, jonka on kuvittanut Maximino kunnianosoituksena mestari Carl Barksille.

Markku Parestskoi kirjoitti ja Tarmo- ja Topi Koivisto kuvittivat tarinan Kännykkäkultaa. Kuinka ollakaan, tämäkin tarina on kunnianosoitus Carl Barksille ja kertoo siitä, miten Roope Ankka saa idean käyttettyjen kännyköiden keräämisestä koska niissä on enemmän kultaa kuin konsanaan malmikivissä. Toteutus on upea niin kuviltaan kuin tarinaltaan.

J.Karjalaisen käsialaa on juttu Kokkikahakka, jossa irvaillan myös television ruokaohjelmille ja ruokakulttuurille. Kuvituksessa auttoivat monet henkilöt, mm. Miguel, joka sai lopputuloksen soimaan

Muina Aku-juttujen tekijöinä esiintyvät mm. Karita Tuominen, Laura Honkasalo, Ville Tietäväinen, Jari ja Kalle Tervo, Mauri Kunnas, Tarmo ja Topi Koivisto, sekä Anssi Kela. Kuvituksista vastasivat mm. Maximino, Rodriguez, Tarmo ja Topi Koivisto, Ferioli, Mauri Kunnas, Wande Gattino, Miguel, Ville Tietäväinen ja Kari Korhonen.

Tykkäsin erityisesti juttujen helppolukuisuudesta ja ilmavasta taitosta. Suomalaisilla käsikirjoittajilla on myös tapana käyttää jutuissaan supisuomalaista verbalistiikkaa, julkkisten nimiä, osallistumista mm. luonnonsuojeluun ja ajankohtaisiin teemoihin. Ehkä Aku Ankka-kirjatkin saisivat paremmin kassakoneet kilkattamaan, jos teksti ja kuvat olisivat suuria ja selkeitä. Vanhemmalle väelle, nämä toisivat mahdollisuuden tutustua Aku Ankan ja kumppaneiden seikkailuihin ilman suurennuslasia, ”niin kuin silloin ennen”. Itsekin luin jokaisen jutun ja nautin niistä. Mukaan mahtuu myös suomalaisten tekijöiden haastatteluja. Ehdottomasti tärkeä kirja Aku Ankka kirjojen ja – lehtien ystäville.

Jouko Varonen

 

 

Kaksi kivaa kuvakirjaa

Kun äkäinen pomo muuttui koiraksi

 

Heiki Vilep/Ott Vallik: Tahtoisin olla, Lector-kustannus

Annie M. G. Schmidth/ Philip Hopman: Wiplalan paluu, Lector -kustannus

”koulussa minulle opetettiin

kunnolla katso eteen

jos ranta sinulle on tuntematon

älä suin päin hyppää veteen

hyppäsin mä veteen

mulle tutulla rannalla

suoraan päälle sedän

joka uhkasi selkäsaunalla”

Heiki Vilep (s.1960) on vapaa kirjailija, runoilija ja muusikko. Vilepin runosuomennoksissa on jotain epämääräistä, yhden kirjaimen loppusointuja sekoitettuna vähän täydellisempiin riimeihin tai riimittömyyteen. Ehkä suomentajat ovat ottaneet tiettyjä vapauksia riimien suhteen, mutta ne todella toimivat, ovat iloisia, opettavaisia, humoristisia ja hassunkurisia. Kuvittajan osuudeksi on laskettava vähintään puolet kirjan hulvattomasta hauskuudesta. Todella lasten ja aikuisten kirja. Opitkin menevät perille kuville ja runoille nauraa hihitellessä.

Vilep kertoo äidin joutumisesta tietokonepelikoukkuun, rahanpesusta, kouluelämästä, sukupuolettomuudesta, lasten sottaisista mutta luovista touhuista, jne… Pidin kirjasta. Se todella nappasi minut.

Wiplala on pieni olento, joka osaa tiu´uttaa eli taikoa. Niinpä kun isän työpaikalla on äkäinen pomo, Wiplala tiu´uttaa hänet koiraksi joka tietysti ärhentelee kaikille, kunnes kesyyntyy. Kun isän tehtaan luumusoppa-idea on tyssätä, niin Wiplala taikoo suuren keon luumuja, joiden avulla tuhansien luumusoppapurkkien tilaukset saadaan toimitettua.

Tässäkin kirjassa on paljon järkeä. Kun itselläni oli aikanaan hyvin äkäinen pomo, joka tarttui jopa alaistensa kraiveliin, niin olisipa tarvittu Wiplalaa. Kirjan kuvitus on hauskaa. Esim. pomokoira on kuvitettu mahtavasti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aika hyvä esikoiseksi

Sokeisto on proosaa ja rakkautta

Tapani Tolonen: Sokeisto, Otava 2018

Jätin Sokeiston lukemisen pari kertaa kesken, koska mielestäni Tolonen kuvaa liian paljon latomoa, työmiljöötä, jopa yksityiskohtaisen tarkkastikin. Pitihän kirja sitten myöhemmin lukea loppuun, että selviäisi mitä Eeetulle, Topille, Karinille ja Kaisulle käy, kestääkö Eetun ja Karinin rakkaus vaikeudet 1905 luvun murrosvaiheessa. Ajalle kun oli ominaista myös maanalainen toiminta ja kansalaisten jyrkkä kahtiajako.

Karin on vähän yläluokkainen koulujakäymättömälle Eetulle, mutta Eetun onnistuu vokotella Karin läheisempään suhteeseen. Kun Eetu alkaa kiinnostua kyseenalaisista vastarintatoimista niin tietysti se asettaa rakkaudenkin koetukselle.

Lueskelin kirjaa osittain kiinnostuneena sen näkökulman vuoksi. Liian paljon on kirjoitettu kansalaissodan ajasta kauheita tarinoita. Nyt ollaan kuitenkin aikaisemmassa ajassa, jolloin luokkajako ottaa vasta vauhtia päätyäkseen kaikkien tuntemiin verisiin vaiheisiin.

Kalle Päätalolle sanottiin aikanaan, että lopeta Kalle rakentaminen ja ala kirjoittaa romaania. Niinpä Tolonenkin turvautuu vanhaan hyvään kikkaan, että saisi romaanille lihaa luitten päälle. Hän selostaa juurta jaksaen painotyötä, kun päähenkilö Eetu toimii Työmies-lehden latojana. Siinä onkin melkoinen ero nykyiseen digitekniikkaan verrattuna.

Tapani Tolonen ( s. 1978) on tohtorismies ja lukion opettaja, joten hänellä lienee kirjasivistystä riittävästi. Tämä teos ei kuitenkaan oikein lähde plaaniin, ainakin itse koin niin. Toisaalta Otavan kirjoituskilpailussa menestynyt teos osoittaa, että Tolosessa on aineksia vaikkapa trilogiamieheksi. Hänen kerrontansa ei nimittäin ole kovin tiivistunnelmaista, paremminkin väljähköä proosaa, jolla täytetään välillä sivuja. Jäädäänpä odottamaan kirjailijalta jatkoa ihan mielenkiinnolla.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Tärkeitä elämänohjeita

Emeritusarkkipiispa neuvoo

John Vikström: Mielekästä elämää, Ajatuksia hyvinvoinnista ja elämän tarkoituksesta, Kirjapaja-kustannus 2018

– Raamatusta löytyy kantavia elementtejä maailman- ja elämänkatsomuksen muodostamiselle.

– Piispanristissä on ohje: Pidä yhteydet ylöspäin ja sivuillepäin kunnossa.

– Elä elämääsi yhdessä toisten kanssa ja toisten hyväksi.

– Löydä oma paikkasi osana menneisyyden ja tulevien sukupolvien pitkää ketjua.

– Jokaisella on tarve kuulua joukkoon, kokea yhteyttä.

John Vikström oli arkkipiispana isällinen hahmo. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Niinpä hänen lyhyet saarnansakin, vaikka ovat joskus vähän viivähteleviä, sisältävät timantteja, kun kirjan lukee huolella. Toinen mahdollisuus olisi ohjata lukijaa arkielämästä käsin, kuten saman kustantajan pakinoitsija Heimo Lampi aikanaan teki. Tykästyin Lammekin juttuihin, joissa hän neuvoi mm. keittämään ja tarjoilemaan kahvia elämänkumppanille, viettämään rakkaudentäytteistä arkea.

Vikströmin, kirkonmiehen teksteissä on uskonnollista eetosta ja joskus myös toistoista tyyliä, jossa vilahtelee vähemmän lukijaystävällistä kirkollista fraseologiaa. Eipä tuo haitanne lukijaa, joka on tottunut kirkonpenkissä siihen, että vanhanan ajan kirkkoherrat, jotka antoivat saarnastuolista mm. ohjeita maanviljelijöille, ovat lähihistoriaa. Nykyisin pitää puhua hienommin ja yliopistossa opituin sanakääntein, joita kansa vähän vierastaa.

Kirkkoamme on moitittu siitä, että se ei tule lähelle ihmisiä. Itse olen huomannut joskus samaa. Jo kirkonmiehen kehonkieli esim. ehtoollista jakaessa, antaa vaikutelman, että ”tämä homma” on hoidettava kiireesti loppuun ja siinä ei ole aikaa edes katsekontaktiin ehtoollisvieraan kanssa.

Vikström, niinkuin sanoin, oli arkkipiispankautenaan turvallinen isähahmo. Samaa viisautta hän jakaa kirjoissaankin.

Jouko Varonen

Näkemys juutalaisvainoista

Max Mannerin uusin

Max Manner: Kadotettujen kahvila, Arktinen Banaani 2018

Juutalaistyttö pelastuu hiuksenhienosti väärän henkilöllisuustodistuksen turvin. Perheestään hänellä ei ole tietoa. Ahdistus ja pelko seuraavat varjona hänen kannoillaan. Ehkä jollakin natsilla on luoti juuri häntä varten.

Tyttö tarttuu viimeiseen oljenkorteen, nuori ja kaunis kun on. Hänestä tulee bordellin halutuin tyttö. Ja bordellissa vierailevat tietysti natsiupseerit, jopa korkea-arvoiset. Tyttö näkee mahdollisuutensa. Jos hänen kehonsa on häväisty, on järki vielä tallella.

Max Mannerilta on ilmestynyt toistakymmentä romaania. Hänen dekkareissaan seikkailee Anna Mäki. Manner on tehnyt myös interaktiivisia kokeiluja teksteillään. Kirjoittana hän vaikuttaa hivenen yksiniitiseltä. Ei ole huumoria, edes ironista. Ei löydy tästä vaikeastakaan aiheesta, juutalaisvainoista paljon valoa. Toki olen schindlerinlistani katsonut ja sekin oli niin ahdistava, että teki mieli joskus pistää silmät kiinni. Siksipä nytkin tuli mieleen, että Mannerin aihevalinta on vähän ”vanhojen asioiden” penkomista. Eiköhän holokaustia ja annefrankia ole käännelty ja väännelty ajan oloon liikaakin.

Mannerilla on kyky kuvailla ihmisiä, detaljeita, maisemia, tunteita ja tapahtumia niin todentuntuisesti, että kyseessä on todella asiansa osaava, pitkän linjan kirjailija. Tässä teoksessa ei voi puhua viihteestä, ehkä kuitenkin viivähtelevästä helppolukuisuudesta. Kirja jätti minuun kuitenkin tunteen siitä, että rakkaus, joutuipa se millaisiin vaikeuksiin tahansa, on lopulta vahva ja esteet voittava asia.

On tietysti hyvä lukea kotimaista proosaa, joka on kirjoitettu hyvin tai vähintään keskinkertaisesti. Joskus Manner viivähtelee toistoisesti samoissa ahdistavissa juonenkuluissa. Rakkauden pilkahdukset ovat suolana ja muina mausteina, joten hyvä näin.

Jouko Varonen