Rehellisyys maan perii, Tutkimus hyvästä hallinnosta ja korruption torjunnasta, Edita kustannus 2018

Korruptio, onko sitä Suomessa?

Aina joskus paljastuu.

Ari Salminen: Rehellisyys maan perii, Tutkimus hyvästä hallinnosta ja korruption torjunnasta, Edita kustannus 2018

Ari Salminen on hallintotieteen emeritusprofessori Vaasan yliopistossa. Hänen tutkimusalaansa on erityisesti hallintotieteen oppihistoria ja vertailumenetelmät. Hän on perehtynyt myös hyvinvointivaltion analyyseihin sekä hallinnon ja johtamisen etiikkaan.

Näyttääpä siltä heti ensilukemalla, että kirja on kuivaa proffakieltä, ellei kopioita väitöskirjasta. Jos nyt haluaisi sanoa kansan kannan, mitä tällaisen kirjan kirjoittaja ei missään tapauksessa halua sanoa, niin aina putkahtelee esimerkkejä korruptiosta, jopa räikeästä, ja jopa kansanedustuslaitoksessa.

Valtionjohdosta en minäkään uskalla enempää sanoa, muuten minua odottaisi piankin tuppeen sahatuista laudoista tehty ruumiskirstu.

No kirjan kirjoittaja kiertelee korruptiokäsitettäkin kuin se kuuluisa kissa kuumaa puuroa, ettei polttaisi kieltään:

Eri tyyppiset väärinkäytökset leimataan vähän kepeinkin perustein korruptioksi. Mutta ilmiön syyt ja seuraukset ovat usein hämärän peitossa. Kun sanotaan, että valtaa käytetään väärin oman edun tavoitteluun, voidaan kysyä korruption määritelmän selventämiseksi, mitä vallalla tarkoitetaan ja mistä muodostuu oma etu. Yksinkertaisia vastauksia ei ole.”

Liturgian merkeissä menee tämä kirja. Salminen lasettelee norsunluutornistaan sellaista kieltä, että sitä ei se kuuluisa maalaismies-erkkikään tajua. Toisaalta ymmärrän kirjan tekijää. Mitäpä sitä menemään syyhyttä sotaan, niinkuin vanha kansa sanoi. Eri asia ovat kohujulkaisut ja iltapäivälehdet, joiden lööpeistä putkahtelee joskus ihan selkeää kritiikkiä isolla fontilla nimetyille henkilöille.

Jos oli lukukokemus vähän puiseva ja kapulakielinen, niin toisaalta taas turvaudun vanhan kansan viisauteen: Työ tehty ja vaiva nähty.

On proffalta jo uskalias teko sinänsä tarttua näihin arkaluontoisiin aihepiireihin vaikka vähätellen. Korruptio ja hyväveliverkostot kun taitavat olla maassamme jo instituutio aina ruohonjuuritasolta lähtien.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa, Gaudeamus kustannus

Raamatun tekstimuutokset

Tekstit ja traditiot muuttuvat

Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa, toim. Martti Nissinen & Leena Vähäkylä, Gaudeamus kustannus 2018

Pyhien tekstien ja perinteiden ajatellaan usein olevan muuttumattomia. Erityisesti ortodoksinen kirkkokunta maassamme on luottanut vanhoihin teksteihin ja kirkollisen perinteen muuttumattomuuteen. Luterilainen kirkko yleensä muuttaa muotoaan kuin kameleontti, muuttuvan ajan, ihmisten toiveiden ja mukavuudenhalujen siivittämänä.

Tähän ajaa usein myös se, että jumalanpalveluksissa käy yhä vähemmän väkeä ja kansa on vieraantunut kirkonmenoista.

Historian lähteet osoittavat, että pyhät tekstitkin muuttuvat. Muutoksia perustellaan sillä, että pyhät tekstit ja perinteet ovat tärkeitä ja niiden halutaan säilyvän. Raamatun tekstit ovat kyllä säilyttäneet perussisältönsä läpi vuosituhansien. Ramattua on käännetty lähes kaikille kielille, mutta teksti näissä versioissa ei ole täsmälleen sama.

Maailmalla kiertää huhuja siitä, miten kirkkoisät ovat sensuroineet Raamatusta itselleen sopimattomia kohtia, kuten jälleensyntymisopin. Niin tai näin, mutta Raamattu on elänyt jatkuvassa muutosprosessissa aina Kuolleenmeren käsikirjoituksia käyttäneiden yhteisöjen ajoista asti. Joskus jopa väitetään, että poliittiset seikatkin ovat vaikuttaneet raamatunkäännösten uusiutumiseen.

Muutoksia Raamatun teksteissä on tehty aina pienistä kopiointivirheistä kokonaisten tekstijaksojen poistamiseen asti. Kreikankielinen Septuaginta on laadittu aikaisemmin kuin meille säilyneet hepreankieliset käsikirjoitukset on edes kirjoitettu.

Tämä Teos on toteutukseltaan monipuolinen ja selkeä. Niinpä sen parissa viihtyy, vaikka joskus hiipii mieleen ajatus, että kyseessä on tietynlainen kiistakirjoitus, jolla pyritään vähättelemään Pyhän Raamattumme arvoa ja todenperäisyyttä.

Nykyisin Raamattua siirretään myös sähköisiin tietokantoihin ja se avaa uusia näkökulmia Raamatun käytölle, jopa vääristymille, joilta ei voi välttyä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

Ihan pähkinöinä, Anneli Kanto, Karisto Kustannus 2018

Kiva viihdejuttu

Anneli Kanto pistää parastaan

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä, Karisto kustannus 2018

Nuortenkirjoistaankin tuttu Anneli Kanto on pistänyt tyypillisen naisten viihdekirjan, jossa helsinkiläispuuma Mirjami muuttaa maaseudulle, Pohjanmaalle, hoitamaan mummaansa ja siskonsa lasta. Sisko on muuttanut tuonilmaisiin ja tytär Usva on varsin energinen ja omapäinen pakkaus, joten puuhaa riittää.

Vähäinen vastus ei ole etelän juppielämän muuttuminen rahvaanomaiseksi maalaisoloksi. Niin kuin asiaan kuuluu, entinen kaveri jää rannalle ruikuttamaan, kun Mirjami pistää homman haisemaan myös maaseudun miesrintamalla.

Sinänsä tuttu kaava tuntuu kirjailijalla olevan ja profiilikin matala, mutta humoristisen viihdyttävä. Näitä tarinoita on kerrottu ennenkin, aina Anni Polvasta hiljavaltosiin. Ja kassakone kilkattaa lupaavasti, sillä valtaosa Suomen naisista jättää arvoklassikot pölyttymään kirjastojen hyllyihin ja turvautuu vanhaan kunnon kioskikirjallisuudesta tuttuun valmiiksipureskeltuun.

Että mitä? Kirja vaikuttaa iloisen letkeältä ja sisältää myös problematiikkaa, joka kuitenkin on sivuseikka ja enemmän hidaste kuin este Mirjamin vaiherikkaassa keikassa Seinäjoelle. Itse olen tarttunut joskus tämmöisiin arveluttaviin viihdekirjoihin siinä mielessä, että oppisin niistä nykynaisen pinnallista tapaa suhtautua elämään ja miehiin. Se kun sisältää aina muuttuvia tekijöitä, joita mies tuskin ymmärtää koskaan.

Kanto on kirjoittanut draamatekstejä teattereille ja televisioon, joten hänelle lienee tuttu sanonta, että ”kyllä kansa tietää”. Siihenhän ovat luottaneet monet jymymestykseen yltäneet kirjailijat aina Laila Hirvisaaresta Kalle Päätaloon ja Kaari Utrioon, vain muutaman mainitakseni. Tietysti tällaisen proosan tekeminen on vähän halpahintaista, kun kirjailijalla olisi ehkä varaa myös vaativampiin haasteisiin. Jospa naisenpuolet saavat Kannon esikoisromaanista viihdettä ankaraan arkeen. Aina kotimainen viihdeproosa voittaa kaiken maailman sydneysheldonit.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

Ei mikään yhden illan juttu, Journalistien järjestäytymisen vuosisata, Edita Publishing ja Suomen journalistien liitto

Journalistien ansaittu historiikki

Valtamediasta mobiiliaikaan

Pirkko Leino-Kaukiainen/Leena Riska- Campbell: Ei mikään yhden illan juttu, Journalistien järjestäytymisen vuosisata, Suomen Journalistiliitto ja Edita Publishing Oy 2018

Sen verran tiedän journalistin työstä, että olen itse toiminut kymmenissä valt ja maak – lehdissä toimittajana, senttarina ja kriitikkona. Suurin työsarka on ollut taidekriitikon homma, jota on kestänyt 40 vuotta. Töihin mahtuu myös luontotoimittajan puuha ja tietysti verbaalisti noheva kun olen, on tullut tehtyä myös 25 kirjaa kaupallisilta kustantajilta. Vielä eläkepäivillä olen ottanut vastaan haasteita, kuten tämän esillä olevan kirjan esittely ja kritisointi.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. FT Pirkko Leino-Kaukiainen kertoo ajasta, jolloin liitto kävi loputonta taistelua työehtosopimuksen saamiseksi. Hänen tekstinsä ulottuu vuoteen 1967. Valtiotieteiden tohtori Leena Riska-Campbell käsittelee ajanjaksoa ensimmisestä työehtosopimuksesta niihin vuosiin, jolloin Sanomalehtimiesten Liitto laajeni toimitus- ja ohjelmatyöntekijöiden järjestöksi.

Järjestöasiaahan tämä kirja aika paljon on, joten lukukokemus on tietysti hivenen puuduttava. Mutta jospa joskus tehdään lukijaystävällisempi kooste, jossa on hersyviä anekdootteja ja puheenvuoroja kentältä. Itsellänikin olisi vaikka kuinka paljon hulvattomia kertomuksia legendaarisista päätoimittajista ja toimitustyön arjesta.

Kirja on ansiokas, vähän kuivahkolta tohtorikieleltä maistuva kooste, mutta arvokas asia tietysti vaatii tällaisen jämäkän ja todella asiallisen teoksen.

Nykyisin sanomalehti on vaihtumassa vähitellen mobiiliavusteiseksi. Joskus tietysti koittaa sekin päivä, kun perinteinen paperilehti on aikansa elänyt. Mutta aina tarvitaan napakoita toimittajia jotka panevat itsensä ja uransa likoon tarpeentullen.

Kirja on arvokas monumentti mm. journalistien järjestäytymisen vuosisadasta ja edunvalvonnasta.

Jouko Varonen