Huikeita kuvia ja ilmavaa tilankäyttöä

Lintuja makrokuvina

Roine Magnusson/Mats Ottosson/Åsa Ottosson: Linnut lähellä, Docendo – kustannus

” Tiklillä on aivan oma kulttuurinen biotooppinsa keskiajan ja renessanssin madonnaa esittävissä maalauksissa. Niissä- usein yhdellä madonnan sormista tai pikku Jeesus-lapsen kätösellä – istuu näyttävä tikli.”

” On melko typerää verrata harakanpesää sotkuiseen kampaukseen. Se on loukkaus harakoita kohtaan. Pesä voi näyttää vähän sotkuiselta, mutta on erittäin harkittu ja taidokas luomus.”

Kiinnostuin kirjan lintujutuista ensimmäiseksi. Ne tarjoavat kulttuurihistoriaa, luontotietoa, huumorimausteitakin tekstin lomassa. Tällainen jutustelu on tullut tutuksi mm. radion luontoilloissa ja niihin olen todella koukussa.

Lintujen kuvat, joita kirjassa on esitteillä, vaikuttavat makrotyyppisinä hivenen oudoilta pelkästään valkoisella tai mustalla pohjalla. Tietysti on pyritty taiteelliseen esitystapaan. Joltakin linnulta on katkaisty pää pois ja joltakin alaruumis. Nämä torsot eivät minua, willamo-tyyppisten lintukuvien fania, saaneet lämpimäksi. Toki on herkullisiakin otoksia, joissa ei lintua ole pilkottu.

Mitä siis? Asialla ovat olleet alan taitajat, joilla on silmää lintujen eri asennoille ja kuvauksellisille potreteille. Vain harvoin tarjotaan pelkkää maalitaulua. Parasta on, kun lintujen väritystä ja sulka-/ höyhenpeitettä voi tarkkaila läheltä ja nähdä miten taidokasta työtä yläkerran ukko tai evoluutio on tehnyt värejä jakaessaan.

Taiton suhteen pidin kirjaa tuhlailevana ja vähän outona. Lintuja on pilkottu mielin määrin. Mutta sydämeni lintutarkkailulle ja -kuvaukselle antaneena nautin tietysti kirjan esitystavastakin.

Lapsille lienee tämäntyylinen, taiteellisuuteen tähtäävä teos omiaan ja stimuloi luonnon sekä lintujen pariin. Nykynuoret kun etsivät mieluummin örkkejä kännyköistä kuin lähtevät vaikkapa maastopuvussa, kameroineen ja kiikareineen lintutornille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Uhri, Tim Weaver, Minerva Kustannus

Mikko Haaksluodon novelleja

Jarkin rakkaus ja muita juttuja

Mikko Haaksluoto: Laseista läpi, Atrain & Nord Kustannus 2018

Jarkki, jolla on opettajan paperit yhdeksän vuoden yliopistossa notkumisen jälkeen, on päättänyt elellä kämpässään ja välttää menestyvän yhteiskunnan haasteita, niin kuin tilipussia ja vaimoa lapsineen. Niinpä tulee otettua viinaa, polteltua tupakkaa ja viivähdettyä kapakassa arkioloa helpottamassa. Ahdistustahan se pukkaa päälle, mutta sitä saa mitä tilaa. Toki Jarkki haaveilee kirjailijan ammatista, mutta mutta…

Pelastava enkeli ilmestyy kuvioihin, kun koulukaveri Jouko, perinnöillä elävä, rehvasteleva, äveriäs mies, pyytää Jarkkia asunnolleen vanhan ystävyyden merkeissä. Aluksi jutellaan niitä näitä. Sitten homman luonne alkaa paljastua. Jokke nimittäin osoittautuu homppelimieheksi, joka tarvitsee seuraa. Rahasta ja viinasta ei ole puutetta, ja sehän Jarkille riittää. Jospa sitä vaikka alkaisi noihin himppeli homppeli – hommiin, kun iäkkäiltä vanhemmiltä ei ilkeä aina kinuta rahaa.

Rotinat-juttu kuvailee nuoren naisen kurimusta, eikä vähiten sitä, että psykologin papereilla ei välttämättä pärjää ihmissuhteissa ja miesmarkkinoilla. Valoa kuitenkin alkaa näkyä synkän arkiputken päässä.

Niminovellissa tavataan antabuskapseleita napsiva Jaakko. Hän on kuukausien sairaslomalla ja pitää sitä onnenpotkuna. Kas kun pomo on varsinainen kyylä. Terveyskeskuksen väki ei juurikaan inspiroi Jaakkoa enempää. Eronnut vaimo haluaa pitää heidän yhteisen lapsensa ja jättää Jaakon ilman tapaamisoikeutta. Viinanpiru tekee tuhojaan ja entisen anopin myötätuntokaan ei asiassa auta. Mitäs muuta kuin laitetaan Tojota tulille ja tehdään se viimeinen temppu. Saikkua ja mielenrauhaa tulee varmasti.

Mielenkiintoinen kertojahan Haaksluoto on. Toki on sanottava, että aivan tehokasta kieltä hän ei käytä. Syventelykin jää toisarvoiseksi ja henkilöt stereotyyppisiksi. Totuuspohjaa näissä tummissa jutuissa sensijaan on, nykyihmisen, pohjilla elävän tuskaa, jota päättäjät eivät yleensä ymmärrä. Näillä kertojanlahjoilla varustetusta kirjailijasta kehkeytyy arvioni mukaan melkoinen kansansuosikki ja kassakoneet kilkattavat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Teatterimies ja gentleman

Jack Witikan elämänkerta

Maria-Liisa Nevala: Jack Witikka, Suomalaisen teatterin suurmies, Minerva-kustannus 2018

Witikka oli ilmiö 1950 – luvulla oopperan, teatterin ja elokuvan ohjaajana. Hänet koettiin omaperäisenä lupauksena ja rajoja rikkovana uudistajana. Siirtyminen pelkistettyyn ja tyyliteltyyn visuaaliseen kieleen merkitsi suurta muutosta suomalaisessa esittävässä taiteessa. Witikka haki oppinsa brittiläisestä ja ranskalaisesta elokuvasta ja teatterista.”

Witikka oli suomenruotsalaisen juristiperheen lapsi. Hän haaveili taidemaalarin urasta ja harrasti kuvataiteita intohimoisesti koulupojasta lähtien. Myöhemmin alkoi ura Paramount Filmissä apulaisvuokraajana. Sodan jälkeen ura jatkui Paramountissa mainospäällikkönä. Kuvataide kiinnosti yhä. Witikka oli jopa Helene Schjerfbeckin yksityisoppilaana. Työt päätyivät kuitenkin myöhemmin lähinnä ullakolle.

Elokuva-alan hallinnolliset tehtävät vaihtuivat taiteellisiksi haasteiksi. Witikan ensimmäinen pitkä elokuva oli Aila-Pohjolan tytär. Elokuva liikkui Lapin maisemissa. Sitä ei pidetty erityisen onnistuneena, mutta Lapin miljöiden, ihmisten, porojen ja saamen kielen osalta tuli kiitosta. Myyttisestä Valkoisesta peurastapa tuli jo kansainvälinen menestys ja Cannesista napsahti Golden Globe – palkinto parhaana taruaiheisena elokuvana (1953).

Witikka suuntautui myös suomalaisen oopperan suuntaan. Matka johti kohta Suomen kansallisteatteriin teatterinohjaajaksi. Kohta Witikalla riitti kysyntää elokuvan ja teatterin parissa. Myös yksityiselämässä tapahtui muutoksia, kun Witikka ihastui oppilaaseensa Tea Istaan ja meni uuteen avioliittoon.

Menestys seurasi toistaan, kunnes kriitikot kyllästyivät Witikan maneereihin ja alkoivat haukuskella. Mutta aallonpohjan jälkeenkin löytyi vielä nousu Ruotsalaisen teatterin riveissä.

Mitäs siis? Monipuolinen ja kiinnostava teos on kysymyksessä. Toki Witikan opit ovat jo vanhentuneet ja uudet tuulet alkavat puhaltaa. Kirja toimii anekdootteineen hyvin myös viime vuosisadan teatteri- ja elokuva-alan ansiokkaana kartoituksena.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Suomi elää metsästä ja on metsä

Poliittista vääntöä metsäteollisuudesta

Sakari Siltala: Oksalla ylimmällä, Metsäteollisuus poliittisena voimana 1918 – 2018, Siltala Kustannus 2018

” Metsäteollisuus on sadan vuoden ajan valjastettu kansantalouden moottoriksi, polttoaineeksi ja vääntövoimaksi. Useimmiten Suomi on noussut sodista, lamoista ja muista aallonpohjista metsäteollisuuden avulla” …

Suomen metsäteollisuutta on kadehdittu ja se on yritetty saada muiden valtioiden lypsylehmäksi, viimeksi EU:n. Niinpä satavuotinen taival sisältää paljon tutkiskeltavaa, sekä mielenkiintoisia poliittisia kuvioita ja anekdootteja.

Maalaisliitto ja metsäteollisuus ovat olleet lähes aina sotajalalla. Kas kun kumpikaan ei tahtoisi olla pelkääjän paikalla valtakunnanpolitiikassa. Kekkosen kaudella oli ohjaksissa punamulta, mikä ei miellyttänyt metsäteollisuutta. Tarvittiin poliittista lobbausta ja Urkkikin kutsuttiin usein saunomaan metsäteollisuusherrojen kanssa. Jonkinlaista konsensusta hierottiin lähes eskaloituneeseen tilanteeseen. Metsäteollisuudelle olisivat hyvät suhteet valtakunnan poliittiseen johtoon olleet elintärkeät. Saivatkin edustajansa ministeriksi, mutta Kekkosen maalaisliittolaista taustaa se ei horjuttanut. Myös työväen intressit oli huomioitava.

Kirja on oivallinen teos metsäteollisuudesta poliittisena vaikuttajana. Mikään metsäteollisuuden historiikki se ei ole, paremminkin subjektiivinen mielipideteos poliittisista ja kansainvälisistä väännöistä, lobbausyrityksistä, jne…

Aika on muuttunut. Entisten metsureiden tilalle ovat tulleet järeät metsätyökoneet ja parturointia on tapahtunut myös valtakunnan politiikassa sitten Kekkosen aikojen.  Metsäteollisuus on ollut Suomen tärkein poliittinen voima. Kirja kuvastelee myös anekdoottien avulla metsäteollisuuteen liittyvää bisnestä ja lobbausta. Jatkuvasti Suomelta kadehditaan sen metsien ylivertaista arvoa. Nykyisinä aikoina on myös ymmärretty metsiemme kasvava viihdyttävä ja henkinen merkitys suomalaisille ja turisteille. Kansallispuistoja perustaan ja Eu puhuu kateellisena hiilijalanjäljistä.

Mitä siis? Mielenkiintoinen ja lukijan tietämystä avaava kirja, joka osoittaa, että mikään ei muutu aikojen olossa kovin paljon, ainakaan Suomen metsien arvon suhteen.  Kirja sisältää lähdemateriaalin lisäksi myös henkilökohtaisia painotuksia, mitä tulee poliittisiin aihepiireihin? Sehän lisää toisaalta teoksen merkitystä mielipidekirjana.

Jouko Varonen

 

 

 

Mies monena

Kirjakaupasta vientiyhtiön johtoon

Meijerimies, Raino Kukkosen ja Kaslink Foodsin tarina, Docendo-kustannus 2019

Raino Kukkonen syntyi vuonna 1951 Pohjois-Karjalan Valtimolla. Lapsena hän haaveili liikemiehen ammatista, mutta syrjäkylällä ihmiset pudistelivat päätään pojan puheille. Luulivat Raino-poikaa vähän hurahtaneeksi. Mutta kuinka ollakaan, nyt 72 – ikävuoden paikkeilla hän on miljoonamies ja suuren vientiyhtiön pomo. Lapset jatkavat hommaa yhtiössä, kun Raino haluaa siirtyä eläkepäiville.

Raino toimi nuorena myös tiskijukkana. Kuopiossa, armeijan jälkeen hän sai jo työpaikan Kuopion Osuusmeijeristä. Kukkosesta tuli meijeriauton ajajan apulainen ja myöhemmin pakkauskoneen käyttäjä. Syttyi myös työpaikkaromanssi ja mentiin naimisiin Mairen kanssa. Meijerin pomomiehestä tuli Rainon hyvä ystävä.

Kuokkanen kiinnostui myös siitepölybisneksestä. Hänen onnistui kehittää mehiläisille sopiva Superpoll- mehiläisrehu. Se oli valkuaisjauheseos, jota valmistettiin maitoproteiinista, oluthiivajauheesta ja tomusokerista. Ternimaidosta valmistettu tuote oli seuraava innovaatio. Se auttoi huippu-urheilijoiden palautumista treenin jälkeen. Lehdet hehkuttivat miljardipottia Suomeen. Kohta tie johti yrittäjäksi ja Venäjän kauppakin aukeni metsäkemianteollisuudelle suunnitellun kaseiinijauheen avulla. Kaslink valittiin myöhemmin vuoden valtakunnalliseksi yritykseksi.

Mitäs siis. Kirja on kiva ja anekdoottipitoinen teos miehestä, jolla on tietotaitoa ja pelihuumoria. Niinpä hän on menestynyt vaikka on asustellut Sotkamon syrjäkylällä eikä esim. suurissa taajamissa.

Jukka Behm, kirjan kirjoittaja, ei ole vastaantulija myöskään kirjantekijänä. Hän on pohjoismaisen romaanikilpailun voittaja ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

Niinpä kirja on tietysti taattua tavaraa myös jokamiehelle. Lieneekö niin, että Kukkosen elämä on sujunut suhteellisen onnellisten tähtien alla, sillä sitä kuuluisaa särmää joskus puuttuu teoksesta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Hyppy pahuuden ytimeen

Murhamysteeri Kroatiassa

Max Seeck: Haadeksen kutsu, Tammi Kustannus 2018

” Niin. Ne hemmetin ressukat. Vanha englantilainen sanonta kuuluu: – voit ohjata hevosen veden luo muttet pakottaa sitä juomaan, Mary sanoi nyt vakavana ja kohensi ryhtiään. -Tässä on kyse juuri siitä, hyvät herrat. Teimme parhaamme auttaaksemme niitä ihmisiä. Mutta he eivät kuunnelleet.”

Kroatian, Zagrebissa murhataan neljä nuorukaista joiden henkillöllisyys ei ole heti selvillä. Myös heidän puuhailunsa asunnossa on hämrän peitossa. Asunto on Brittannian valtion omistama. Daniel Kuisma, Seeckin sarjan päähenkilö, alkaa ounastella jotain ikävää. Hänellä nimittäin on omat taustansa ja mm. sotarikosoikeudenkäynti, josta sai kuitenkin vapauttavan tuomion.

Tuotapikaa Kuisma joutuu selvittelemään mm. yhdeksäntoistavuotiaan, korkealla älykkyysosamäärällä varustetun massamurhaajan toimia. Murhaajan viesti antaa ymmärtää, että seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan ” Lontoo on polvillaan”.

On siis pidettävä kiirettä. Oletettavasti on odotettavissa vakavia terroritekoja. Poika tahtoo kuitenkin tavata vain Kuisman, sillä Kuisman edesmenneen vaimon veljellä on kytköksiä tähän sarjamurhaajahakkeriin.

Hommassa tuntuu olevan myös tiivistymistä sekuntikellon lukemiin kuten parhaissa Bond-elokuvissa. Myös sairas ja yliälykäs massamurhaaja haiskahtaa tutulta. Mutta kirjan juoni on todella mutkikas ja efektiivinen. Se ei päästä lukijaa helpolla.

Mitä siis? Haadeksen kutsu on ehkä Seeckin viimeinen dekkari tätä lajia. Seuraavan sarjan on kerrottu sisältävän mm. naispäähenkilön, joka selvittelee rikoksia.

Mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Kirjaa lukiessa tuli mieleeni anekdootti, kun Hannu Tarmio tuumasi Agatha-tädille, että vähän pitkästyttäviä ovat juonenkulut kirjoissasi. Johon Agatha napsautti: – Mutta eikös loppu olekin aina jännittävä. Jotkut dekkarit vain ovat vain sellaisia, että huolimatta trilleriaineksista materiaalia ja spekulointia olisi vaikka viiteen kirjaan.

Tämä mainio teos sopii niille, jotka haluavat käyttää hoksottimiaan ja tykkäävät älyllisistä ja haasteellisista lukukokemuksista.

Jouko Varonen

 

 

 

Passiivisesta vastarinnasta hävittäjäostoihin  

Mielenkiintoihen historiikki

Sten Ekman: Pohjolan salainen liitto, Ruotsi ja Suomi kylmässä sodassa, Docendo Kustannus 2018

Tämänhän me kaikki tiedämme:

– Ruotsi ja Suomi olivat lähet 700 vuotta yksi maa.

– Haminan rauhassa ( 1809) Suomesta tuli Venäjään kuuluva suuriruhtinaskunta.

– Aluksi Suomi olikin melkoisen itsenäinen maa, mutta 1800 – luvun lopulla Venäjän vaikutus alkoi kasvaa.

– Tulivat passiivisen vastarinnan ajat kun mm. venäjän kieli otettiin käyttöön Suomessa virkakielenä.

– Suomen oma sotaväki lakkautettiin.

– Alkoivat aktiivisen vastarinna ajat ja jääkärikoulutus Saksassa.

– Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917.

Mitä tulee Ruotsin ja Suomen puolustukselliseen yhteistyöhön, siitä on toki näyttöjä. Sodan aikana maassamme oli taistelemassa paljon myös ruotsalaisia vapaaehtoisia. Muutakin apua saatiin. Jossakin vaiheessa Ruotsi suunnitteli pysäyttävänsä venäläisten mahdollisen hyökkäyksen jo Suomen alueella, Pohjois-Suomen teillä. Tieduteluyhteistyötäkin tehtiin.

Nykypäivinä Suomi on ollut aktiivinen Ruotsin ja Suomen sotilaallisen yhteistyön suhteen. Ruotsi on paremminkin tyynnytellyt, että katsotaan nyt. Samalla ruotsalaiset ovat pitäneet mielessä taloudelliset intressinsä hävittäjäkauppojen suhteen. Niinpä on pitänyt tarjota Suomelle välillä myös porkkanaa mahdollisen sotilaallisen yhteistyön suhteen.

Jos haluaa kuulla totuuden saunan lauteilta, ukkoporukasta, niin se kuuluu suunnilleen näin: –Ainahan ne ruotsalaiset ovat lymyilleet Suomen selän takana, liittoutumattomina, ja säästyneet sodan kiroilta.

Niin tai näin, kirja on tärkeä selonteko, jota lukee mieluusti. Eri asia, jääkö nyky-Suomessakaan puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa muuta käteen kuin varovaista spekulointia. On tietysti myös ”kaveria ei jätetä” – henkeä, mutta sitä tulee esille, ikävä kyllä, eniten merkittävien asehankintojen yhteydessä.

Haulit himaan – ajattelulta se vaikuttaa, etenkin niissä saunakeskusteluissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Laatuisa dekkari

Laine osaa asiansa

Matti Laine: Tappajan vaisto, Bazar Kustannus 2018

” Elias punnitsi hetken sanojaan. Hänen virittämänsä valheiden verkko alkoi olla jo niin monisyinen, että hetkittäin tuntui kuin jokainen lause olisi ollut uusi mahdollinen suo johon upota. Ainoastaan rauhoittavat napit pitivät hänen ylikierroksilla käyvät hermonsa kurissa. Lääkkeiden huono puoli oli se, että hänen olonsa oli muuttunut niiden ansiosta ärsyttävän utuiseksi.”

Laine tuo dekkarissaan näyttämölle uudenlaisen päähenkilötyypin, joka ratkoo ongelmia, auttelee, mutta liikkuu itsekin hämärissä puuhissa. Toki tämä suuntaus on tullut tutuksi niin maailmalla kuin myös koti-Suomessamme. Sehän antaa särmää vanhakantaiselle lässynlässyn puuhastelulle poliisien ja rikosten oikeudenmukaisten selvittämisten maailmassa.

Laine on kirjoittanut jo kolme aiempaa Elias Vitikka – dekkaria. Sama analyyttinenkin tyyli jatkuu. On tosi hyvä, että päähenkilö on ajatteleva ihminen ja paha saa palkkansa, jos on saadakseen. Vitikka puuhailee mm. hämärissä luksusvenebisneksissä ja muutenkin usein lain väärällä puolella. Kun itsellä ei ole puhtaat paperit, voi joutua vaikeuksiin. Tämähän on tuttu juttu myös suomalaisen poliisin kuvioissa.

Laineen eduksi on laskettava, että hän ei hehkuttele liikaa verellä ja suolenpätkillä. Kirjaan mahtuu ihmissuhteita ja henkilökuvausta sekä napakkaa analyysia – huumoriakin.

Matti Laineen ansioihin kuuluu mm. Kirka-musikaalin käsikirjoitus, Sorjosen ja Bullets – sarjan käsikirjoittajatiimi, poliisimiehenä näytteleminen Sorjosessa , jne… . Monilahjakkuus on siis kysymyksessä. Kirjan verbaalit ansiot ovat nekin hyvää keskitasoa, tosin varsinaisille tykittäjille, kuten vaikkapa Reijo Mäelle hän ei pärjää, mutta ajaa ohi reippaasti esim. edesmenneen gurun Mauri Sariolan stereotypioita vilisevästä tyylistä. Nykydekkarin pitää nimittän porautua henkilöidensä sielunelämään. Kansa alkaa vaatia jo laatua.

Jouko Varonen SARV:n jäsen

 

 

 

 

Murhaviihdettä ruotsalaisittain

Letkeää maalaiskuvausta ja dekkarin tuntua

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä, Bazar Kustannus 2018

Hannah Lönn ajelee Tukholmasta Smoolantiin, Enebyn kylään auttelemaan jalkavaivoista kärsivää Lilly-tätiään. Perillä hän kohtaa todellisen 50-luvun aarreaitan mitä tulee ihmisiin, jotka pitävät huolta jokaisesta kyläyhteisöön kuuluvasta, niinkuin maalla on tapana. Myös Hannah suljetaan kyläläisten suosioon, mutta on niitäkin, jotka eivät tykkää siitä että Hannah alkaa penkoa murhamysteeriä. Kas kun kun kylän niinsanottu tietotoimisto ja juoruämmä, löydetään pötköttelemästä kuolleena, sakset rintaansa upotettuna.

Lukuromaanityyppisen kirjan etuna on tietysti se, että kansansuosio on taattu. Varsinkin naisenpuolet tarttuvat tällaisiin aihepiireihin mieluusti. Ei niinkään murhaan, vaan maalaisidyllissä uinuvan kylän ja kyläläisten kuvaukseen. Romantiikkaakin on haussa, tottakai.

No Hannah, joka haaveilee urasta muodin parissa, puuttuu murhan selvittelyyn, jopa asioihin, jotka kuuluisivat poliisin tehtäviin. Lieneekö Hannah nähnyt murhaa edeltävänä iltana jotakin, joka stimuloi hänestä esiin uinumassa olevan salapoliisin.

Kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi. Hannah saa piankin huomata, että kyläläisillä on omia salaisuuksiaan, jopa kauan vaiettuja mustia sellaisia. Niihin jos puuttuu, niin pitää olla hyvin hyvin varovainen, varsinkin kun taustalla on tuore murha, jossa kyläläisten asioiden juorulija napattiin hengiltä.

Mitä siis. Letkeä ja humoristinen lukuromaani, johon yhdistyy myös murhan selvittelyjuoni. Ajankohta on 50 – luku. Joskus tulevat mieleen myös Agatha-tädin lähestymistavat, kun lukee näitä uuden ruotsalaiskyvyn jutusteluja, miksei myös Astrid Lindgrenin lämpimät ja humoristiset maalaiskuvaukset.

Tällaisia kirjoja kansa tarvitsee. Kriitikot oletettavasti sijoittavat kirjan omaan turvalliseen lukuromaanigenreensä ja that´s it.

Kiva ja lämmin kirja on kysymyksessä. Suomalaisetkin naiskirjailijat ovat turvautuneet tähän maalaisidylli – nuori kaupunkilaistyttö – niksiin ja lukijoita riittää. Kas kun tarvitaan vähän lämmintä viihdettäkin tähän maailmaan, joka on täynnä terroritekoja ja raakuuksia. Samalla tarjoillaan lukijalle annos sitä kuuluisaa maalaisjärkeä joskin myös mitalin toista puolta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen