Kuukausi: tammikuu 2021

Kokander pisti kirjan

Vakavaakin pohdintaa komediennelta

Jenni Kokander: Sukupuuttoon kuolleiden planeetta, Tammi Kustannus, 2021

Kokander vaikuttui lapsena mammutinpoikasesta joka oli tuotu näytteille. Jostakin haikeus vain tuli. Nyt piti kirjoittaa kirja, jonka kannessa komeilee mammutti.

Kokander tunnetaan monista viihdeprojekteista televisiossa ja lastenelokuvissa. Mutta niin ne vain sanovat, että klovni joskus kyynelehtii. Kokakanderin silmät kostuivat jopa hänen lukiessaan kirjaa äänikirjaksi. Hän liikuttui kauniista sanoista. Elämänkokemuksella kirjailija juttelee, esim. parisuhteista:

” Minä kyllä luulen, ettei mummi ole päästänyt isää ihan helpolla. Koska minun pappani on päättänyt ratkaista kaikki maailman arvoitukset eikä olla perheensä kanssa, niin mummilla ei ollut kenen kanssa tapella.

Paitsi tietysti isä. Oli muuten hyvä, että mummi joutui sairaalaan, koska isä lopetti heti sen vihaamisen. On outoa, miten aikuiset huutaa toisilleen niin kauan kun kaikki on hyvin”…

Kokander on kirjoittajanoppinsa saanut. Itse opetin aloittelijoita, että lähtekää omista kokemuksista, niin hyvää tulee. Joku täräytti, että Mika Waltarikin kirjoitti Sinuhen, vaikka ei ollut koskaan käynyt Egyptissä. Eipä siihen voinut paljon sanoa. Tuumin, että toisilla on poikkeuksellinen fiktion heittämisen lahja. Lienee Mika kuitenkin lueskellut lähdekirjoja, ettei laskettele ihan puuta-heinää.

Kirjassa kuvataan usein karuja kohtaloita. Semmoistahan se on että menneet traumat varsinkin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat vaiheet tekevät ihmisistä taiteilijoita ja kirjailijoita.

Pidin kirjasta. Siinä on tietty huumorin silaus, jonka paikoin laskisin jopa ns. stressihuumoriksi. Saattaapa Kokanderista tulla melkoisen varteenotettava kirjailijakin. Huumori on hyvä lääke jos teksti painuu ahdistuneeksi jorinaksi.

Tsemppiä. Helevata.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Mestarien kattaus

Finlandia hymnistä Viipurin Vihtoriin

Estradilla Viipurin lauluveikot, 2 CD, Valitut Palat 2021

Jopas nyt jotakin ja voi hyvänen aika. Johan tenorien äänet leikkasivat ilmaa kuin hyvin hiottu sotakirves. Ihan tuossa menossa nousi kansallistunto uhoon uskomattomaan. Hienon koosteen on arvostettu mieskuoro pistänyt ilmoille.

Itse kuuluin opettajakoulutusaikoinani mieskuoroon ja tietysti myös sekakuoroihin. Sielläpä tapasi niitä sairaanhoitajatyttöjä, tai opiskelijoita. Kovin olivat kauniita ja kirkasäänisiä.

Yksi tenori oli miesporukassamme ylitse muiden ja sai laulaa sooloja minkä jaksoi. Kuoronjohtaja oli hulivilipappa ja kun joskus homma ei luistanut, niin nappasi taskustaan pastillirasian ja otti rohkaisua. Eihän sitä nyt saa toisille näyttää, että itsellä on joskus henkisiä vaikeuksia ja oikein lääkärin määräämiä rohtoja pitää jännitykseen ottaa.

Meidän porukan edellämainitulle tenorille hän tuumi, että tenorin ääni saa viimeisen voitelun, jos ennen konserttia tekee temput, niin sanoakseni.

Mitähän mie höpisen. On arvokkaat laulajat mahduttaneet muuten mahtipontiseen konserttiin Viipurin Vihtorin. Semmoinen se friskaa noiden koti-uskonto-isänmaa-Viipuri – Teosten välillä.

Tuli kuunneltua molemmat levyt keskittymiskyvyn herpoamatta. Wanhalle vaatimattomalle mieskuorolaiselle se oli näytös mihin kuorolaulu parhaimmillaan yltää.

Tuttuja, iki-ihania löytyi kosolti: Karjalaisten laulu, Vartiossa, Porilaisten marssi, Suomalainen rukous, Soi kunniaksi Luojan, Muistatko Monrepos´n, Pois meni merehen päivä, Finlandia hymni, Kotimaani onpi Suomi, Karjalan kunnailla, Oi kallis Suomenmaa, Ljuuli ljuuli, Sydämeni laulu, Pieni kansanlaulu, Suomen laulu, jne jne…

Upea oli kuunteluelämys, kun panin levyt soimaan varsin korkeista ämyreistä. Eipä virheisiin vinksahduttu, vaikka miten tarkkasin.

Meillä opettajien mieskuorossa oli paras se keväinen ” Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö…

Kertakaikkiaan

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Kirjoittajan lytproosapäiväkirjaa

Teatterikoulu, interrail, Pariisi ja Neva

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen, WSOY 2020

Jussista leivottiin jo kovien sarjaan kuuluvaa kirjailijaa, kun listalle napsahtivat ehdokkuudet Runeberg-palkinnosta, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta ja ja Vuoden urheilukirjasta. No häntä alettiin muistaakseni nimitellä sen jälkeen hopea-Jussiksi ja sivuosa-Jussiksi.

Kivasti Seppänen tässä kirjoittelee lyhytproosanomaista päiväkirjaa. Onhan kirjassa haikeaa huumorin häivääkin. Välillä ollaan Lyhytelokuvafestivaaleilla Sodankylässä.

Toisen kerran on tilitystä kirjailijan tielle lähteneestä kirjoitustaidon opettajasta. Erotiikkaakin vilautellaan ja leiskuvaa lempeä.

” Muistatko kun tavattiin Polvijärvellä Navettadiscon jälkeen. Istuit nurmikolla aamupalalla ja kuulit mystistä surinaa. Kävelit navettaan ja löysit minut pyörimässä. Patteri jaksoi vielä. Kylmä navetta, suljetut kaiuttimet ja ikkunasta loistava aamuaurinko. … Näytinkö yksinäiseltä, lyödyltä tai siltä, että jotain puuttuu? En näyttänyt! Minä iskin sinulle silmää.”…

Seppäsen lyhytproosa on kivaa luettavaa, joskin odotin enemmän särmää ja jänteen kaarta. Seppänen päästättelee tässä kirjassaan melkoisen vapautuneesti ja harmittomsti. Joskus on tekstissä runollista hehkua, joskus arkitapahtumien kirjaamista. No hopea-Jussi on tehnyt nosteessaan teoksen, vähän niinkuin vasemmalla kädellä, niinkuin entinen apurahoitettu kuvataiteilija postmodernin maalauksen.

Kun lueskelin, niin videolla pyöri Alaksis Kiven Nummisuutarit – elokuva, ja kun sitten siirryin työhuoneeseen miettimään, niin ajattelin niinkin, että on vaikeaa kirjoittaa omaelämänkerrallista tekstiä sortumatta kohtalon murjaisuihin taipaleellaan.

Seppänen on potentiaalinen kyky. Hänellä kynä tai tekstinkäsittely pysyy hallinassa, kunhan vain muistaa, että päiväkirja ei sinällään ole vielä teos. Pitäisi yhdistellä ja liimailla osasia, pistää fiktiota ja sitä rataa. Taisin jo miettiä, että tämä toinen teos kirjoitustaidon opettajalta toimii luettaessa kuin entisen sonnin hyppy piikkilanka – aidan yli. Palit jäivät tästäkin tekstistä roikkumaan aitaan.

Odotan aina alkusärmää, kirjoittajaopettaja minäkin, ja sen ympärille kietaistua tarinaa.

Kaikkea kivaa Jussi. Vielä se sulla napsahtaa kohilleen. Silloin olet kulta-Jussi ja juhlittu sankari, apurahasieppari.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Työelämän tehokuuri

Jaakkola puhuu asiaa

Joni Jaakkola: Väkevä työelämä, Tammi Kustannus 2020

” Väkevän työelämän tärkein taito on tuloksien tuottaminen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että saat aikaiseksi vähintään sen mitä on sovittu, viimeistään siinä aikataulussa kuin on sovittu. Jos tämä onnistuu vieläpä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, sinulla on hallussasi jotain, joka luo tukevan pohjan väkevän työelämän ja menestyksekkään uran synnylle”…

Selkeästi sanottu mieheltä, joka on turvautunut hiljaisuuden retriittiin, kun voimat vähenivät. Hänelle kun jokainen media pukkaa ideoita niin, että mies on aika ajoin kuin dopamiinikoukussa innovointiensa kanssa.

Mutta kun työelämä ei toisaalta ole kuin saksalaista jalkapalloa, että keskiviivan aloituspisteestä suoraan maalille ja verkko heilumaan. Työntekijöitä on monenmoisia. Jotkut palavat loppuun ja toiset tarvitsevat keppiä ja porkkanaa, kenties hellävaraista tuuppimista psykiatrin puoleen.

Työelämässä tarvitaan paljon muuta kuin tavoitteita ja niiden täyttämistä. Moni viisas pomo tietää, että työntekijälle on annettava myös mahdollisuus omaan päätäntävaltaan. Johan alkaa motivaatio toimia ja asioiden eskaloitumiselta vältytään.

Kun toden puhun, niin firmojen olemassaolon kannalta liiallinen panostaminen vaikka yksilöiden perhehuoliin on joskus heitettävä huis h…vettiin.

No tervaydellisten asioiden tiedottaminen on tässä kirjassa annettu Liisa Uusitalo-Arolle. Hän jakaa oppia stressinhallinnasta, ravinnosta ja syömisestä, treenistä, liikunnasta, aktiivisuudesta, psykologisesta palautumisesta, unesta, jne…

Hyvän kirjan on DI Jaakkola tehnyt. Se puree kuin terävä kokkiveitsi merilohifileeseen ja tietysti näillä opeilla tulosta syntyy, ellei ihan tehokas gourmet-kattaus.

Halavattu.

Jouko Varonen

Sarv:n jäsen

Meiju puhuu järkeä

Hoidokista hoitajaksi

Meiju Niskala: Kun syvään hengittäminen ei riitä,

WSOY 2020

Meiju Niskala koki menetyksiä. Läheiset ihmiset kupsahtelivat viereltä ja kun kuolo vei oikein läheltä, ei kirjailija kestänyt sitä. Alkoi hoitojakso. Joskus sanoja ei tullut ollenkaan, mutta olihan osastolla mahdollisuus askarteluun ja siveltimen käyttöön.

Niskala piirteli värikkäitä ympyröitä, kaaria, aaltoja sun muuta. Vähitellen syntyi uniikki kuvamaailma ja sanojakin alkoi löytyä. Apurahoja tarjottiin mietteiden tekijälle ja taiteilijalle.

– Hyväksyminen on lähtöruutu.

– Kaikkia ajatuksia ei tarvitse seurata.

– Tunteet yllyttävät. Päätän itse, lähdenkö niiden mukaan.

– Saan hapuilla. Hyväksyn, etten tiedä.

– Juuri nyt on lupa olla murehtimatta.

Diggaan Meiju Niskalan tyyliä ottaa elämän vaikeudet, niin suuret kuin pienet, vastaan. On asioita, jotka pakottavat elämään päivän, jopa hetken kerrallaan. Ei pidä katsoa taakse, ei eteen, tämä hetki on ensiarvoinen.

Koronaepidemian aikoihin syntynyt kirjanen hohtaa väreissä ja Meijun ajatelmat ovat täyttä rautaa. Itse kirjoittelin nuorempana runoja ja ajatelmia. Tulin jopa pohjoismaisessa kisassa huomioiduksi. Tekstejäni luettiin kolme eri kertaa Yle1:n mietelauseina, Turun kellojen kumahdettua.

Kerran, vararehtorina ollessani, sanoin oppilaille tunnin lopulla, että nyt tulisi open runoja radiosta keskipäivän mietelauseena. Johon lapset vastasivat hirmuisella hälinällä. Eivät halunneet kuulla.

Ajattelin, että lapset opettivat opettajaa taas kerran. Tuumin: – Tehdään jotain kivaa, eiköstä. Lapset ilahtuivat: Juu, piirretään pajunkissoja ( pääsiäinen oli lähellä).

Ihastuin Niskasen mietteisiin. Kun kirja on näin ilmava, jopa selkokielinen asultaan ( ei aina mietteiltään), niin arvelin vielä syventyä siihen muutaman kerran uudelleen. Suosittelen kirjaa esim. rikkonaisen elämän tutuille ja niille, joille on kasattu lastia yli oman kestokyvyn.

Mutta ennen muuta Meiju juttelee ihan tavallisille tallaajille, kun kukaan ei kävele ruusuilla koko ikäänsä ja silloin hyvät neuvot ovat kuin kaviaaria näkkileivällä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Älä repsahda

Verensokeri on hallittavissa

Reijo Laatikainen: Verensokeri haltuun, Eroon esidiabeteksesta, Kirjapaja Kustannus 2020

Diabetes-kakkonen tupsahtaa yllättäen nuoremmillekin, jos on huolimaton oman kehonsa hoidon suhteen. Niinpä terveellinen ruoka ja lenkki päivässä kuuluvat tämän taistelun perusjuttuihin.

Itse pudotin neljä vuotta sitten painoni 104 kilosta 73:een. Olen aina ajatellut ja huomannut, että addiktio, oli sitten mikä hyvänsä, syömisestä lähtien, on helppo pudottaa, kun viitsii vaikka taistella ensin pari viikkoa uusilla elämäntavoilla. Silloin niistä tulee rutiini, eli uusi normaali. Kumma juttu, mutta niin vain on. Jos joku repsahtaa uhkapeleihin ja laittamaan joka päivä kolikoita raha-automaatteihin, niin että se on jo akuuttia, hänelle tarjotaan hoitoa, joka kestää kaksi viikkoa. Se on kuulemma aika, jonka ihminen tarvitsee tottuakseen uuteen normaaliin. Niin vain on.

Tietysti tarvitaan selkärankaa ja psyykkisetkin tekijät ovat semmoisia, että ihminen syö suruunsa. Muistan taannoin, kun piti totutella laktoosittomaan ja rasvattomaan maitoon, niin se oli se kaksi viikkoa. Sen jälkeen kurri oli ihan hyvää, kuin punaista maitoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat tärkeät. Sama se on myös salaattien, kasvisten ja marjojen syönnissä.

Olisikohan wanha hyvä keino, että laatii ruokalistan malliin: kalaa, kanaa, ja vähemmän lihaa. Sitten reilusti kasviksia, marjoja ja hedelmiä, jne…

Lisäksi pitää satsata hyvään yöuneen, tupakoinnin ja alkoholin jättämiseen ( taas se kaksi viikkoa on rautaa, sitten alkaa sujua), vehnän, riisin ja perunan korvaamiseen.

Kirjahan on todella mainio. Edellä vain muutama sen tärkeistä vinkeistä. Lisäksi pitää olla tarkkana ja eliminoida huonot tottumukset, kuten makeisten ja leivonnaisten liiallinen syönti.

Kyllä esidiabeteksen niska taittuu, kun pysyy jyrkkänä ja pitää elämäntapansa särmässä.

Niin se vain on.

Ainakin useimmiten.

Sisulla pitää mennä ja huumorilla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen