Sara Medberg: Hurmuriherttua, Otava Kustannus 2021

Ah ja voi!

Kyllä on romanttinen viihde kohillaan.

Sara Medberg: Hurmuriherttua, Otava Kustannus 2021

Ei Sara Medberg ole turha mimmi olleenkaan. Melkein tohtoriaatti, aiheenaan 1700-1800 luvun naiset. Jokohan pukataan kirjailijasta Suomeen uusi Austen.

Edellinen kirja, Kamarineitsyt, hurmasi lukijat, joten on Hirvisaarelle, historiallisten ja romanttishakuistenkin romaanien kunkulle  seuraaja tiedossa. Hyvä niin. Pitäähän sitä naisenpuolille olla vastapainoksi romantiikkaa, kun miehet tykkäävät paremmin sellaisista ruudinkäryisistä dekkareista ja toiminnallisista sotaromaaneista, joissa veri roiskuu. Hyvät ovat käytöstavat näillä herttuoilla, ei sanomisen varaa. Mutta kun yhteen sovitellaan oikukkaita herrasnaisia ja naistennaurattajiksi lipsuvia herttuoita, niin kyllä ovat siinä suhteessa eettiset kriteerit yhtäläisiä miesten ja naisten kirjoissa.

Kas kun Arabellalta kupsahti mies ja mitäpä niistä suruajoista lopuksi elämää. Eikun seurapiirimiesten kanssa vehtailemaan. Neitokainen Petronella tykkää myös vinkeistä miehistä joille voi antaa ymmärtää, mutta ei pidä ymmärtää antaa.

Hups. Mitä mie nyt. Anteeksi.

No Historiantutkija Medbergillä on tiettyä feminististä otetta mikä kuuluu varmaan asiaan, kun kuvaa edellä mainitun aikakauden naisten elämää.

Osaa kirjailija, joka on saanut vaikutteita itsestään Jane Austenista, pistää myös selkäkeikkahuumoria, josta varmaan naiset tykkäsivät myös silloin entisinä aikoina.

Mikäpä lievittäisi eron ikävää tai pettymyksen häpeää paremmin kuin, että voisi todeta esimerkiksi:

– Saakuran votkale se herttua, rahoja vain kinusi ja sitä yhtä. Useaa naista yritti vokotella samanaikaisesti. Suksikoon suolle.

Taas mie hairahduin. Pistän vielä pari SARV:n kriitikon sanaa. Kirjahan on tosi mielenkiintoinen, sekä detaljeiltaan, että ajankuvaltaan ja asioista perillä olevan naisen kirjoittama. Hyvin on Medberg orientoitunut vuosisatojen takaiseen aikaan henkilöhahmoineen ja ajankuvineen.

Sanoi minulle vanha karjalasyntyinen rovasti, että Hirvisaari lipsui aika paljon tosiseikoista. Pisti niinsanotusti lipan alta tosina tarjoamiaan historiallisia tapahtumia. Mutta se suotakoon edesmennelle mestarittarelle.

Kiitos vain mahtavalle juoninikkarille tästä kirjasta. Joskus menee lukeminen naisväellä myös kikatellen, ja ihan meinaa mennä…, no sepä siitä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta, Tammi Kustannus

Sukusalaisuuksistahan  se kansa tykkää

Pakkoavioliitosta homovihaan

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta, Tammi Kustannus 2021

Olen lukenut paljon elämänkertakirjoja. Mitä merkittävämmätä patusta on kysymys sitä tarkemmalla pieteetillä nämä tämmöiset opukset suodatetaan. Eipä niistä usein löydy särmän särmää, joka stimuloisi lukijaa. Ansioluetteloja pääasiassa. Vähän semmoisia kuin hautajaispuheissa.

No, Cantell kun pääsee sähläämän kolmen sukupolven saloja, niin siinä pieteetillä heitetään vesilintua.

50 – luvun Kerttu se pyöräytti aviottoman lapsen, joka oli siihen aikaan suuri häpeä. Kerttu oli näitä taideopiskelijoita ja pasahti eka kerrasta raskaaksi. Mutta niinpä vain kävi, että aviomieskin ryntäsi vieraisiin, kun liitossa elettiin vähän aikaa.

No tämä seuraava lenkki. 70-lukulaisella Tuijalla taas oli homoksi kieroutunut veli ja kun aika oli mitä oli asenteineen niin velipoika näki parhaaksi tehdä henkilökohtaisen ratkaisun ja muuttaa taivaan laitumille, jossa oltiin kaiketi vapaamielisempiä. Kun proffa varastaa tytön lupaavan tutkimuksen, niin sitäpä naisen kantti ei kestä. Ei muuta kuin sairas Lapinlahteen mielitautihoitoon.

Kolmas, nykyajan lapsi Olivia tilittää oloaan aina koronakurimukseen asti. No tyttö käy teatteriopissa ja kurssien vetäjät tietysti mieluusti sotkisivat sormensa nuoreen ja kauniiseen typykkään.

Että mitä. Semmostahan se on naisen osa ollut aina 50-luvulta lähtien, että miehet heidän oloaan dominoivat. Milloin on juoppo ja väkivaltainen mies, milloin seksuaalisesti kieroutunut. Ja yleensä naisen on oltava mieluusti hiljaa tai saattaa käydä kalpaten.

Hyvän kirjan on Cantell kirjoittanut. Ihan innostuin lukemaan aamutunneille asti, kunnes piti lähteä keittämään puuroa vaimokullalle. Kahtalaisia ajatuksia tuli tästä feministisestäkin kirjasta. No, puhuttiinpa siinä ainakin asiat halki. Semmoisestahan moni tykkää eikä ala haukottelemaan kesken kaiken.

Voi hitto noita miehenketaleita, en paremmin sano.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Christipher Paolini: Tähtien meri, Infinitum, Tammi Kustannus 2021

Mitäpä sitä parinsadan vuoden päästä

Jännitteinen seikkailu

Christopher Paolini: Tähtien meri, osa 1, Infinitum, Tammi Kustannus 2021

Efektiiviseksihän tätä tulevaisuusvisioihin suuntautuvaa juttua voisi luonnehtia, ellei ihan militaristiseksi:

…”Kaikki kolme kalmaria sätkivät sotilaiden räjähdysluotien osumista. Niiden lonkerot vastasivat tuleen säde- ja tuliaseilla ja pyörivällä tappoterällä, joka tosin juuttui kadulla seinään. Joku sotilas heitti käsikranaatin. Samalla Falconi laukaisi kranaatinheittimensä, ja ne kaksi räjähdystä peittivät kalmarit näkyvistä…Nytkähtelevät lihakimpaleet ropisivat seiniin ja satoivat Kiran päälle”…

No saattaapa olla, että parinsadan vuoden päästä on jo lähiavaruuden mahdollisuuksia käytetty hyväkseen ja planeetoille ja muille on keksitty käyttöä. Ihminen on luonteeltaan innovoivaa ja luomisvoimaista lajia, joten eiköhän elämisen mahdollisuuksia avaruudessa jo muutaman sukupolven jälkeen liikene.

Mutta sitä ennen on taisteltava. Kukaties niillä kaukaisilla paikoilla avaruudessa on jo vihamielisiä eläjiä. Se, että minkämoista elämää on, lienee kiinnostanut tutkijoita jo kauan aikaa.

Mutta asiaan. Sci-fi ei ole parhaita puoliani kirjallisuuden genreistä, mutta joskus olen lueksinut semmoisiakin opuksia. Tämä kirjailija vaikuttaa kekseliäältä ja luovalta teksteissään. Nuoruudessa tuli tutustututtua Jules Vernen tuotantoon ja sanovat, että moni hänen tulevaisuuden visioistaan on jo toteutunut jollakin tapaa. Jospa vaikka Paolinin proosassa on myös semmoisia aineksia.

70-luvulla eli eräs kirvesmies, jolla oli kauaskantoisia ajatuksia tulevaisuudesta. Häntä me pojantarrit kuuntelimme huuli pyöreänä ja silmät selkosellaan. Hän tuumi mm. näin:

– Sanokee miun sanoneen, että tulee aika, jolloin Afrikan kansat lähtevät liikkeille sankoin joukoin rikkaaseen Europpaan ja semmonen kansainvaellus alkaa jo teidän elinaikana.

Mutta mitä mie nyt. Menenpä aiheeseen. Tämä kirjan kirjoittaja, Paolini, on jo maailmanmenestyjä kirjoillaan, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen. Niinpä uuden sarjan avaus on odotettu herkkupala.

Varmaan nuorta väkeä kiehtoo tarinan efektiivisyys, mutta luulen että veriset kuvaukset eivät naisia erityisesti kiinnosta. Ei ole kysymys siitä, ettei Paolinin proosa löytäisi kohderyhmiään. Maailmalla lukijat tykkäävät tämmöisestä kuin hullut puurosta. Varmaan miljardimies on kirjailija jo rojalteillaan eri maissa.

Kiitosta vain kirjasta ja tsemppiä. Jospa visioista löytyy semmoista, joka  toteutuu tulevassa. Parhaat tieteiskirjat ovat monesti kauaskantoisia.

Nuoriso, ja usein aikuisetkin, tarvitsevat toiminnallisia ja taitavasti kirjoitettuja jännäreitä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Iskelmä soi rakkautta ( 4 CD ) Valitut Palat Kustannus 2021

Rakkaus on vinkeä juttu

Mahtava aarre CD-boxiksi

Iskelmä soi rakkautta, ( 4CD), Valitut Palat Kustannus 2021

Rakkautta ja rakkauslauluja voi lähestyä monella tapaa. Itse tiedän jo introsta mikä biisi on tulossa. Samalla tulee mieleeni värisuora laulajasta ja esittäjistä, tai henkilöhistoriaani ulottuvista live-tapahtumista.

Vieno Kekkosen näin pienenä poikana Joensuun messuilla, jossa hän lauleli alueelle kyhätyn laivan keulakannella.

Kari Tapiota kuuntelin kirkkokonsertissa ja sain kuulla legendan hartaimpia virityksiä. Ile Vainio irvaili Karia matkasaarnaajaksi kun hän sijoitti usein ohelmistoonsa ja levyille hivenen uskonnollista eetosta.

Mestari vähän yski eräässä viimeisimmistä konserteistaan ja joskus piti orkesterin suoda omalla panoksellaan levähdystauko. Mutta käden Kari veti tunnetulla tavallaan lippaan konsertista lähtiessä.

Carola oli Tapsa Rautavaaran lämmittelijänä Joensuun urheilutalolla ja kuinka ollakaan, joku tönäistiin lasioven läpi sisään. Tungos oli melkoinen. Tapsa marssi kitara olalla keskikäytävää ja tuumi orkesterille miehekkäällä tavallaan:

– Yksi on tullut jo lasista läpi, mutta pojat h-molli.

Badding laittoi peukalot farkunkauluksen alle ja intoutui Fiilaten ja höyläten biisiin. Ihme että sytkäreissä riitti polttoainetta, kun lähes kaikki katsojat kohottivat ne kohti kattoa. Badding oli herkkä tulkitsija ja koki elämässään veneen alla asumiset ja mestarina kohtelun pieteetillä.

Onhan näitä muistoja. Mutta tähän kokoelmaan. Se on ns. nappisuoritus. Silkka timantti suomalaisen iskelmän ja taidolla suomennettujen covereiden ystäville.

Neloslevylläkin on tosi aitoja rakkauden virityksiä. Siellä päästättelevät taiturimaisesti mm. Kaija Koo, Lauri Tähkä, J.Karjalainen, Suvi Teräsniska, Pave Maijanen, Ressu Redford, jne jne… Jokaisella levyllä on yli kaksikymmentä namipalaa.

Mutta asiaan. Nyt ei wanhan kriitikkoressun asteikko riitä kokoelman arvioinnissa. Ja vielä tuo subjektiivinen harhakin pönkeää esille.

No heitetään nyt vaikka excellent +++, vaikka tätä hommaa ei voi arvosanoissa mitata. Se ui sydämeeni kuin se kuuluisa sukkula venukseen. Voi sitä itkujen, herkistymisten ja rakastumisten määrää, jonka nämä kaikki laulut ovat stimuloineet esille suomalaisissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Nolo elämäni, Olisinpa bilehile, WSOY Kustannus

Nikki-tytölle aina tapahtuu

Takuuvarma tytönheitukoiden samaistumiskirja

Rachel Renée Russell: Nolo elämäni, Olisinpa bilehile, WSOY Kustannus

No jopas nyt jotakin. Nikki ihan meinaa tunkea harmillisen pikkusiskonsa jätesäkkiin ja jättää kaupungin siisteysauton korjattavaksi.

Tietysti geomerian kokeet menevät pieleen, kun tulevat tanssiaiset Brandonin parina vievät valmistautumisen paremminkin sekunneiksi kuin tunneiksi. Siinäpä sitä on kokeen arvosanassa melkoista säikkyä isukille.

On nuorella tytöllä monenmoista koettelemusta. Kun tätä kirjaa lueskelin, niin tuumin, että ei ole helppoa, kun pitäisi käydä koulua, mutta poikaystävähuolet pukkaavat päälle vieden kaiken keskittymiskyvyn.

Sinänsä Nikki tytön sekoilut ovat tuttua kamaa monille samanikäisille. Teini-ikä on usein rasittavampaa ja kuluttavampaa, kuin moni aikuinen arvaakaan. Pitää tarkata poikaystävän ilmeitä ja eleitä, että ei kai se vain ole jo kääntämässä selkää ja ihastumassa noihin muihin ympärillään pörrääviin naisenalkuihin. Ja koulukiusaasaajakin löytyy poikien joukosta. Lieneekö Mackenziekin toisaalta vähän kateellinen poitsulle, joka on napannut Nikki-tytön jonkinlaiseen rakkaudenharjoitteluun.

Sitähän se on harjoittelua tosi elämään tuo pintatyttöjen teini-ikä. Ja poikien kimpussa pitää olla kouluelämässä enemmän kuin konsanaan oppikirjojen. Tunnenpa semmoisiakin typyköitä, jotka jättävät oppikirjat syrjään, kun pitää hermoilla tulevien luokan juhlien tiimoilta tai rasittaa psyykeään poikahuolilla.

Siinä sitä ollaan matalaliidossa ja kun tulee sitten koulun kevätjuhlan aika, niin isukille pitää viedä se kuuluisa paperi, josta perheenpään ilme mustuu. Joku isä ei suutu, vaan sanoo, että kovastihan sinä yritit, nyt pitää vain keskittyä luokan tuplaamiseen. Ja sama ryyläkkä jatkuu poikien kanssa.

Kirja antaa tosiaan paljon mahdollisuuksia samaistumiseen ja opin saamiseen samantapaisiin tilanteisiin. Jos ovat tytöt vähän stereotyyppejä samantapaisista tyttökirjoista, niin ei se ole kirjan vika. Tämäkin kirjasarja voi tarjota lohtua, kun elämä murjoo jonninjoutavilla ja liian aikaisilla poikaystävähuolilla sun muulla.

Pojat ne vain naureksivat kun tytöt hössöttävät.

Tytöillehän tämä kirja on suunnattu ja tehty niin hyvin ja helppolukuisesti, että julmat painosluvut tärähtävät tilastoihin.

No loppuu se pojilta naureskelu, kun nämä samaiset tytöt 18 ikävuoden kieppeillä saavat tukevan niskalenkin tulevasta pehmomiehestä Rachelin opeilla ja  ilmoittavat että nyt uusi elämä on syttynyt sisälläni. Miesten iskennässä kun tytön on oltava viekas kuin kettu ja usein rehellisyyttäkin kaihtava.

Elämä on taistelua pienestä pitäen.

Voi pirskales.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Martti Vaalahti: Sanomattakin selvää, WSOY Kustannus

Mitä kannattaa sanoa

Joskus kannattaa käytellä kliseitäkin

Martti Vaalahti: Sanomattakin selvää? Käsikirja kaikesta sanomisen arvoisesta. WSOY Kustannus 2021

Ennen sitä istui maalaistalon rahilla niinsanottuja kylänkiertäjiä. Kun he satuttelivat sanansa isäntäväelle mieluisasti aukenivat ruokavarastojen ovet ja joskus isäntä kutsui jopa peräkamariin fingerporilliselle.

Näillä suulailla kyläluudilla, joilla ei joskus ollut kotiakaan, oli taito valita sanansa ja saada kuuntelijat hyvälle mielelle. Kritiikin he sijoittelivat hyvin varovasti ellei melkein näkymättömästi rivien väliin. Sitäkin ainesta piti puheissa olla, muuten juttelija olisi antanut itsestään falskin leiman.

Tämä kirja on hyödyllinen ja hyvä. Liian usein unohdamme parisuhteessakin fraaseina pidetyt lausahdukset:

– Miltä sinusta tuntuu.

– Olet tärkeä.

– Luotan sinuun.

– Muistatko kun.

– Olet lahjakas.

Jne…

Suomalainen ei kuitenkaan välitä kehuista. Wanha sananlasku, kissa kiitoksella elää, on suomalaiselle yhtä tärkeä kuin konsanaan ison kirjan käskyt.

Varsinkin maalla on tapana näyttää välittäminen teoilla. Tiukan paikan tullen seisotaan rinnalla. Mutta entäpäs jos toisaalta voitaisiin välttää se tiukka paikka pienellä positiivisuudella. Miksi ei sulostuttaisi arkea lämpimillä puheilla. Eihän se mitään maksa ja totuus on, että moni tulee iloiseksi jopa tervehtimisestä, puhumattakaan lausahduksista, jotka saavat mielen iloiseksi.

Mutta tämä kirja. Se jakaa timanttista viisautta, joka usein opitaan vasta vanhemmalla iällä. Kauniisiin sanoihin liittyy esim. viisailla vanhuksilla hoivavietti ja läheisyyden lämpö. Kirjaa pitäisi lukea myös kiireisten nuorten ja työikäisten. Elämä tulisi helpommaksi eikä tarvitsisi parisuhdetaitoja opetella kantapään kautta tai peräti parisuhteen murtuessa arjen tunteettomuuteen.

Kun suomalaiset sotivat, oli rintamalla kirjeenkirjoittajia, jotka keksivät sujuvasti rakkauden lirkutuksia sotilaiden kirjeisiin kotirintamalle ja tietysti tupakkapalkalla. Niille kirjeille sitten vaimo tai kihlattu itkeskeli posket märkinä kotosalla.

Niin se vain lienee, että rehellinen pitää olla myös kehuessaan, mutta jatkuva vikojen etsiminen toisesta voi johtaa entistä pahempaan tunnekylmyyteen.

Kiitos kirjasta Martti.

Näitä lisää.

Tehdään jurottavasta Suomen kansasta vähemmän tunneinvalideja.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Elina Saksala/Eija Ahvo: Elämän sain soimaan, Reuna Kustannus 2021

Raikas Eija Ahvo

Ihmisen tehtävä – tuottaa iloa muillekin

Elina Saksala/Eija Ahvo: Elämän sain soimaan, Reuna-kustannus 2021

Eija tyttönen tuotti iloa papalle laulelemalla mukavia lauluja. Hän lienee ollut nuoresta asti jotenkin taiteellinen ja lähti sitten Juankoskelta etsimään vähän kulturellimpaa elämää.

Tie johti teatterikouluun ja sielukas näyttelijä sai nopsasti rooleja ihan tunnettujen vastanäyttelijöiden kanssa. Ja kohta hän oli myös laulaja ja vapaa näyttelijä, jota kutsuivat monet haasteet, myös televisio ja sketsiohjelmat.

Itse olen lähinnä kuunnellut Eija Ahvon sielukkaita laulutulkintoja levyiltä. Hetipä hän asettui Suomen laulajista siihen harvalukuiseen sakkiin, jonka sijoitin tuonne rinnan vasemmalle puolelle, sydämen puolelle.

Ahvo mainitsee, että koko elämän ajan koontina hänen on sanottava, että luonto on ollut tärkeimpiä innoittajia ja luonnosta hän on ehkä löytänyt myös lohdun, jos kriitikot alkavat saada taiteililjan raikkaan hymyn hyytymään.

Tästä olen itsekin samaa mieltä. Parhaillaan odotan lintujen syysmuuton aikoja ja kun vaimolla myös pysyy pitkäzoominen Nikon käsissä, niin elämyksiä tallennetaan aina makroiksi asti ja kuvilla hankitaan myös jotakin hauskaa itselle.

Että mitä. Ahvo on niitä ihmisiä, jotka täyttävät työkalenterin viimeistä riviä myöten surkeilematta. Toki aamujoogaan on aikaa ja luontoreissuihin sekä kalastukseen oman rakkaan kanssa.

Kirja etenee kronogisesti ja viimein tulevat ne kokemukset, kun ansioitunut ja pro Finlandialla palkittu daami alkaa Unicefin lähettilääksi auttamaan mm. Kairon katulapsia.

Ahvo on elänyt monivivahteisen elämän ja jatkaa uraansa sopivilla työtehtävillä hamaan tulevaisuuteen. Ahvolla ei ole kovin paljon särmäistä kerrottavaa. Kuva-antia hän sanoo seuloneensa laatikkojen kätköistä melkoisesti, joten koronavuodeksi on riittänyt puuhaa. Taitaapa mukana vilahdella myös muutamia kivoja anekdootteja taiteilijaelämästä, jotka tietysti stimuloivat tutkimaan kirjaa ihan tosissaan.

Kiitos kirjasta Elina ja Eija.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Tex Willer, Kronikka 66, Egmont Kustannus 2021

Rivollit sauhuavat

Rautatientekoa inkkarien maille ja vähän muutakin

Tex Willer, Kronikka 66, Egmont Kustannus 2021

Sehän lienee silleen, että texit opettavat nuorisolle mm. railakasta ja luovaa kielenkäyttöä, jolla auttavakin koululainen saa kiitettävän kouluaineesta.

Tex ja Carson heittävät lisäksi hirtehistä sananrieskaa, ja sehän kutkuttelee lukijan naurujänteitä. Mitäs sitä turhaa jöröttämään, kun ollaan tekemässä selvää niistä pahiksista, jotka kilpailevat likaisin keinoin rautatien rakentamisesta inkkarien maille.

Texien kuvakieli ja juoni ovat taattua wanhojen taitureiden Gianluigi Bonellin ja Aurelio Galleppinin ( piirrosasu) jälkeä. No mustavalkoasussa näkyy kyllä vähän ajan  hampaan tuomaa rosoisuutta, mutta itse asiassa se vain kiihottaa lukemaan. Mestareita ovat Gianluigi ja Aurelio.

Enpä ala juonipaljastuksiin enempää, kuin että Texillä ja Carsonilla on tietysti toisaalta sydän inkkarien puolella. Sehän on vanha totuus, että inkkarit ajettiin reservaatteihin omilta mailtaan usein epärehellisin keinoin ja armeijankin myötävaikutuksella. Mutta eivät ole inkkaritkaan ihan typeriä taistelupuuhissa. Kyllä siellä luodikot laulavat ja väijytykset toimivat.

Niin että mitä. Suosittelen texejä pojille, jotka ovat jo alkaneet tottua jahtaamaan örkkejä kännyköistään ja menettävät kokonaan kosketuksen wanhoihin kunnon seikkailuihin. Lisäksi näistä sarjiksista oppii miehen mallia, joka nykyisin on hakusessa monissa kodeissa. Kas kun ei sitä aina pehmoilemalla selviä näissä elämän karkeloissa. Tulee monenmoisia haasteita ja sitten niitä tosi haasteita ihan tavallisille perheenisille. Siinäpä pitääkin laittaa kova kovaa vastaan, kuten texeissä tehdään.

Jos perheenisät ovat laiskoja opettamaan poikiaan miesten tavoille, niin tilatkaapa edes pojille vaikka tällaisia opuksia.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Kaimahaltiat, Kustannus Mäntypuro

Todella tärkeää ihmissuhdeoppia

Jokaisella on omat haltiansa

Kaisa Halmkrona & Pia Ronkainen-Pelkonen: Kaimahaltiat, Riidellään sovintoon asti, Kustannus Mäntypuro 2020

Sehän on silleen, että jokaisella ihmisellä on taipumus uskoa omiin haltioihinsa, suojelusenkeleihinsä, haltijakummeihinsa. Minä kun ajelen autolla, niin jopa kojelaudan alaosastosta katselee partainen mies, Trifon Petsamolainen. Toisessa paikassa on itse Neitsyt Marian tiennäyttäjä-ikoni. Marialla on sylissään Jeesus-lapsi ja äidin sormet osoittavat kohti pientä Jeesusta, antavat ymmärtää että tätä tietä päästään tärkeämmän ihmisen luo. Ikonimaailma on täynnä symboliikkaa.

Metsässä liikkujalle ovat kuukkelit omanlaisiaan haltioita. Voi sitä, joka kuukkelin surmaa. Kuukkeli nimittäin antaa lähestymälleen ihmiselle onnea elämään ja metsästykseen muun muassa.

Mutta asiaan. Tämä kirja on kaunis ja taiteellisesti toteutettu. Tulee ihan mieleen Antoine de Saint-Exupéryn mainio kirja Pikku Prinssi. Siinähän puhuttiin siitä, että läheisen ihmisen voi kesyttää rakkauden avulla.

Niinpä tämän kyseessäolevan teoksen kirjoittaja ja kuvittaja ovat kehitelleet oman kuva-tarinamaailmansa, joka on huisin taiteellisesti ja herkästi toteutettu. Ihan tuossa kriitikkoressu herkistyi kyyneliin asti noita sivuja aistiessaan. Rakkauden sanoma tuli perille jopa hivenen tautologisesti.

Kaimahaltiat ovat semmoisia, jotka ohjaavat hyviin tekoihin ja kauniisiin sanoihin. Jos toden puhun, niin joskus hiipii omaan mieleenikin semmoisia sanoja, jotka loukkaavat. Wanha kehno kuiskii, että käytteleppä noita kivoja. Mieli tarjoaa sitten toisaalta rakkauden sanoja, jotka levittävät rakkauden asiaa. Silleen sitä saadaan ystäviä, eikä rikota hentoja rakkauden säikeitä.

Ai miten kivaa olisi loukata toista, jonka kokee olleen ilkeä. Mutta kun tarkemmin ajattelee, niin tuonpa kukkia oikein huolella sidotun kimpun ja kaikki sulaa hymyyn, hyvään mieleen ja läheisyyden lämpöön.

Tunsin erään kivan rouvan. Hänellä oli tapana ostaa ruusuja sille, joka puhui loukkaavasti tai teki ilkeitä tekoja. Niin sitä pitäisi ihmissuhteita hoitaa. Vaikka rouva kyllä kokosi toisaalta tulisia hiiliä mielensä pahoittajan pään päälle.

Tämä on hyvä kirja.

Kiitos sydämestä asti.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Arto Pietilä: Murhaaja seuraa kintereillä, Kustannus HD

Ihan terveet dekkarin ainekset

Pietilä virittää naisasiaakin

Arto Pietilä: Murhaaja seuraa kintereillä, Kustannus HD 2021

Niinhän se lienee, että naisen osa on joskus vaikea. Miehet mieluusti kohtelevat moraalista lipsuvaa tyttöä kuin nyrkkeilysäkkiä. Niinpä Ellen usein nähdään mustat lasit silmillään ja hän joutuu kestämään epäinhimillistä käytöstä.

Ellenin poika, Petu, ei tykkää rökälemäisestä isästään, joka on uuden elämän aikeissa Ellenin kanssa. Mutta vankilankundi isä tahtoo olla vähän vaikea pala. Pahat hänellä on mielessä, jopa niin pahat, että Ellenin ystävä, majuri, joutuu myöntämään voimattomuutensa.

Petun sydän sykkii äidille ja majuri haluaa perustaa Ellenin kanssa uuden perheen jossakin kaukomailla, jonne kotimaan kumut eivät kuulu.

Tykkäsin Pietilän selkolukuisuutta lähentelevästä tekstistä. Ehkä siitä puuttuu menestysdekkareille tyypillisiä gordionin solmuja ja räväkkää verbalistiikkaa. Kirja kuitenkin kertoilee vakaasti asioistaan ja sitä on kiva lueskella. Lopulta päästään idylliin ja hommassa on semmoista tuntua, että levottomasti elänyt olosuhteiden uhri on ihminen hänkin ja ansaitsee uuden alun.

Mitäpä sitä juonenkulkuja enempää paljastelemaan. Pietilä on sujuvasanainen ja selkeäkielinen kirjailija, jonka tekstissä nousee esille kivaa naisasian ja kärsivien ihmisten arvostamista.

Yleensähän dekkareissa on vaaralliseen ja kuluttavaan ammattiinsa leipääntyneitä poliisimiehiä jotka haistattavat pitkät ihmisarvolle. On noussut silloin tällöin niitäkin suosittuja dekkarintekijöitä, kuten Matti Yrjänä Joensuu ja Sjöwahl Wahloo – pari, joilta riitti myötämielisiä ajatuksia sosiaalisesti kieroutuneita ja rikoksen teille ajautuneita kundeja kohtaan.

Että mitä. Tähän genreen tarvitaan tiettyä positiivisuutta, niin että paha ei aina saa pahaa palkkaa ja kurjistuminen johtaa vain pahempaan flaksiin elämässä. Kun asiaa pohtii tarkemmin, niin Pietilällä on ihan puhtaita jauhoja pussissa, mitä tulee arvovalintoihin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen