Kuukausi: elokuu 2021

Miten se inspiraatio loihditaan

Kivoja niksejä taiteilijoille

Susan Schwake/Charlotte Farmer: Nauti taiteesta joka päivä. Päästä luovuutesi valloilleen, Into Kustannus 2021

– Kuvittele, että olet silittämässä kissaa tai koiraa. Piirrä tähän lyijykynäviivoilla, miltä se tuntuu.

– Venäläinen taidemaalari Wassily Kandinsky uskoi, että värien ja muotojen avulla voi ilmaista tunteita ja ääniä. Eräs hänen maalauksistaan esittää ruudukkoa täynnä värikkäitä ympyröitä.

– Katsele rauhassa huonetta, missä olet. Kirjoita kolme esinettä, joihin katseesi eniten kiinnittyi.

Niinhän se lienee, että värien, äänten ja aistimusten maailmaa on tutkittu liian vähän. Itse asiassa siitä voi avautua aarrearkku, joka on lähes kokonaan käyttämättä normaalilla arkitaviksella. Toki taiteilijat tievät, että esim. efektiivistä liikettä usein kuvataan punaisella värillä. Kansan suusta ovat tuttuja sanonnat ”hän oli vihreänä kateudesta”, ”mieshän ihan musteni raivosta”, ”kauniille naiselle kuuluvat vaaleanpunaiset ruusut”, ”mies jätti exälleen keltaisia ruusuja eron merkiksi”.

Entäpä muodot. Psykologian alkeiskirjaan oli piirretty kaksi kuvaa. Toisessa oli kaarevia ja pallomaisia muotoja, kun taas toisessa teräviä kiilamaisia. Lukijalle jätettiin tehtäväksi arvata kumman kuvan nimi on ”takete” ja kumman ”malumma”.

Siis puhuttu kielikin, käytettyjä äänteitä ja sanavalintoja myöten muodostaa yksityisen ja metafyysisen mielteiden kirjon. Sitä nykyrunoilijat käyttelevät tehokeinona vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta tähän kirjaan. Kokonaisuus on aika paljon tehtäväkirjan tyyppinen. Joskus jopa lapsellisilta tuntuvien tehtävien ryydittämä. Mutta alappa tehdä näitä tehtäviä ja lukea tekstejä, niin huomaat että yksinkertaisuus on suurinta taidetta ja se pitäisi tavisten ja taiteilijoiden oppia ensimmäiseksi. Tuntu on semmoinen, että kehonkielestä lähtien kaikki on ihmiselle symbolista ja psyykkisiä viestejä sisältävää. Efektit voivat olla vahvoja tai hiuksenhienoja

Hyvä kirja.

Ilman muuta erinomainen arvosana.

Näin pitää taiteellisuuden monimuotoista kenttää lähestyä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Reippahista askelista pohjoisen mummon luo

Kivaa kitaraoppia ja vinkeitä jouluviisuja

Sehän lienee silleen, että jokaisessa ihmisessä joululaulut koskettelevat niitä rinnan herkimpiä kieliä. Usein sitä lauletaan pukkia odotellessa puttepossut ja muut ja sitten perheen pienimmät virittävät joulupukki-laulun itselleen jouluvaarille.

Mutta mepä vaimon kanssa lauloimme lapsille ja lapsenlapsille joululaulut mp3 – levylle kitaran kera, ja arvelimme, että riittäkööt kopiot lapsille ja lapsenlapsille, joilla alkaa olla omia tekemisiä elämän muuttuvia tekijöitä tarjoavassa karusellissa.

Mutta hiisi vieköön, nyt jo tähän kirjaan. Wanhat tutut joululauluklassikot ovat säilyneet suomalaisten jouluperinteissä hamasta joulupukin eka vierailusta lähtien. Niillä se jännitys häviää lapsistakin ja joulu-ukon käynti sujuu sutjakkaasti.

Mutta mukana on myös uusimpiakin, kuten Hei mummo, joka herttaisuudellaan kyllä melkein putsaa joululaulupöydän.

Olishan tuo Oi jouluyökin voinut kivasti antaa haastetta kitaristille. Sehän on silleen, että kun Jussi Björling tempaisee o helga nattin, niin sillä wanha kriitikonrenttu pääsee varsinaisesti avata narauttamaan uksen joulumieleen.

Kirja on arvokas kitaristin oppikirja. Se ujuttaa mukaan uusiakin sointuja, vaikka perustana ovat ne viisi tavallisinta.

Jospa joku tekisi samantapaisen oppaan myös lauluista, jotka eivät ole niin kausiriippuvaisia. Sointukuviotkin on muistettu ja vinkit komppausmahdollisuuksista ihan selkolukuisuuteen  asti.

Kirja on toteutukseltaan ihan hatunnoston arvoinen ja musiikkiin erikoistuneena opettajana ja koulunjohtajana olisin valmis antamaan sille arvolauseen excellent +.

Tämmöisiä kirjoja pitäisi hankkia koko perheelle ja tietysti kitaristi-isälle, jolta tietenkin taittuu myös piano ja harmonikkasäestys. Mutta isukin on mieluusti pysyteltävä sohvalla ja katseltava lasten ja lastenlasten riemua ja joulupaperikasaa, joka ulottuu kohti pirtin lakea.

Suuret kiitokset kirjan asiantunteville koostajille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Seminolit pistävät kampoihin

Nuori Tex liittyy armeijan riveihin

Nuori Tex Willer, seminolien mailla, Egmont Kustannus 2021

Sitähän pistetään armeijan retkuja turpiin nuoren ja kauniin inkkarisukuisen tytön vuoksi. Tex on joutunut vaihtamaan nimeään murhasyytteen vuoksi, mutta hänellä on lämmin sydän inkkareita kohtaan.

Armeija on hautonut seminoliheimon nitistämistä viimeiseen henkiriepuun asti, mutta Tex aistii, että hommassa on myös oma eettinen puolensa.

Kas kun nuori Tex on sattunut tinttaamaan kunnolla armeijan miestä, joka tahtoi sanalla sanoen tehdä vanhanaikaiset seminolikaunottarelle, kapakan ruusulle tosin.

Turpiin tulee armeijan miehelle ja uni on syvä. Mutta kas, Tex saa vain uusia vihollisia. Sitten heitä ei enää ole yksi vaan isokenkäiset patutkin punovat juoniaan ja ovat hajulla salanimellä esiintyvän Texin menneisyydestä.

Pakkorakosessa Tex liittyy armeijan leipiin ja sittenpä kohta lähdetään taas sadannen kerran toivottomaan ajan- ja sotaväen tappohommaan seminoleja vastaan.

Näyttää siltä, että nykytexien efektiivisyys on säilynyt ja detaljit ovat myös kunnossa kuvituksessa. Mikäpä sitä oli muistoja verestäessä. Kouluaikoina vaihdeltiin texejä ja muita ja yhdellä texillä sai repullisen niitä muita. Kas kun oltiin sitä ikäluokkaa, jotka osasivat arvostaa tositoimia.

Miehisyyttähän tämmöiset seikkailut pojille kasvattavat, ettei heistä tule mitään räkätappia nenässään roikottavia äidin rintaruokinnassa rimpuilevia ressukoita. Toisaalta texit opettavat myös moraalisääntöjä, kun itse päähenkilö tuntee muutakin kuin tulta syöksevien rivollien oikeudet. Peräti rehti jätkä on tämä Nuori Tex.

Kiva oli lukuhetki.

Kiitosta vain kiitosta tiimille, joka näitä juttuja punoo.

Pitäkää edelleenkin käsi rivollilla ja sydän lämpimänä.

Semmoisesta nuoret tykkäävät vaikka eivät viitsi höpöasioista aina puhuakaan. Luottaisivat paremmin luuvitoseen kaveriporukoissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Valkoisen maoripäällikön muistelmat

Anekdootteja ja jännitystä piisaa

George Lillie Craik: John Rutherford, valkoinen päällikkö, Tarina suuresta seikkailusta Uudessa Seelannissa, Lector-kustannus 2021

…”Tämä päällikkö halusi kiihkeästi saada kirveen. Viimein hän ehdotti vaihtokauppaa. Jos antaisimme hänelle kirveen, hän lupasi antaa meille päänsä. Mitään enemmän kunnioitusta herättävää ei alkuperäiskansoilla ole kuin päällikön pää. Kysyin häneltä, kuka saisi sitten kirveen, kun minä saisin hänen päänsä. Tovin epäröityään vanha päällikkö sanoi: – Ehkä voitte luottaa minuun jonkin aikaa, ja sitten kun kuolen, saatte minun pääni.”…

Tämä Uuden Seelannin saarella sekoillut ( ja sivistynytkin) mies kohotettiin arvoon arvaamattomaan aboriginaalien joukossa. Ja hänen sivistykseneisyydestään kertoo sekin, että hän paukaisi päiväkirjakässärin elämästään tässä villissä paikassa.

Toki kässäriä peukaloitiin ja siitä tehtiin osittain laimea kansantieteellinen kokonaisuus kirjaksi painettavaksi.

Niinpä välillä tunsin uupumusta vaikka kokonaisuus oli toki mielenkiintoinen ja kuvaukset ihan lähentelivät viihteellistä ja populaaria antia.

Monet asiat tulivat alkuperäiskansalle tabuiksi. Joskus he julistivat maasta pilkistävän herneen taimen tabuksi ja rakensivat sen ympärille aidan.

Toisaalta myös rituaalivihkimys oli heidän mielestään tabuasia. Sitä eivät saaneet muut kuin oikealla tavalla tatuoidut saarelaisnuorukaiset.

Pidän tämmöisistä kirjoista. Rutherfordia itseäänkin epäiltiin vähän kyseenalaisesti tekeistuista tatsoista, mutta kyllä sieltä naamaan ikuistetuista kuvioista löytyivät myöhemmässä tarkastelussa tärkeimmät tabukuvioinnit.

Usein näillä alkuperäishemmoilla on tavoissaan semmoisia pointteja, joita soisi teknistyvien ja tekosivistyneiden nykyihmistenkin noteeraavan elämässä.

Kiitosta kiitosta kirjasta.

Ihan tässä pääsi kartalle oikeasta elämäntyylistä ja villin kansan viisauksista.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Ahman kaveri

Kuvaajamestarin upeita

Antti Leinonen: Mies ja ahma, Minerva Kustannus, 2021

Siellähän se Antti kellottelee Ahman kanssa sulassa sovussa. Ennen wanhaan pohjoisen miehet lähtivät heti suksille ( nykyisin moottorikelkan selkään) kun vain näkyi ahman askellusta hangella.

Eikä siinä helpotettu, ennenkuin porontappaja oli kiikissä ja suolattu hengiltä. No, on ollut niitäkin aikoja, kun ahmoja oli enää vähänlaisesti. Mikä lie petoeläindiggarien kanta asiaan, mutta poromies on valmis antamaan heti tappotuomion. Se on kallis patsku kun poro tapetaan melkein tappamisen ilosta.

Sama se on nykyisin Pohjois-Karjassa susien kanssa. Ennen kun olin sen kuuluisan vaahtosammuttajan kokoinen, niin sudet selvittelivät kolmenkymmenen lampaan lauman pötkölleen yhdessä yössä. Tuskin maistoivat niitä. Mutta silloinpa maksettiin vastaiskuna susista myös tapporahaa.

No ei ole vaikea arvailla mestarikuvaaja-Leinosen kantaa tähän petoeläinasiaan. Otokset kertovat puolestaan näiden poroisäntien kauhujen ja ihmisen sopusointuisesta ystävyydestä jopa vuositolkulla, ellei vuosikymmeniä.

Itse olen ollut Suomen luontokuvaajien jäsen ja virvelikin tuli vietyä jätekeskukseen ongelmajätteisiin. Maksoin vielä siitä hyvästä keskuksen tytölle. Mitä sitä joutavaa kiusaamaan luontokappaleita, jotka ovat viisaampia kuin tuhovoimaiset ihmiset.

Mitähän minä nyt. Kesyjähän nämä Leinosen ahmat näyttävät kuvista päätellen olevan. Ihan pulla-ahmoja, etten sanoisi. Mutta kirjaa on kiva katsella ja lueskella. Varmaa on, että moinen dokumentti kiinnostaa paitsi lukuisia koskemattoman luonnon ystäviä Suomessa, myös ulkomailla. Siinä on sitä pohjoisen eksotiikkaa, jota Ruhrin alueenkaan saksalaiset eivät koskaan näe. Tuskin ovat nähneet sinistä taivastakaan ikänään. Sopii siis lahjakirjaksi, lastenkirjaksi ja nojatuolilukemistoksi.

Leinonen kun ei vielä ole niitä tylsimpiä kyniä Suomen luontokuvaajien penaalissa.

Kiitosta kiitosta kirjasta Antti.

Tuli ihan leppoisa olo dokumenttiasi lukiessa ja katsellessa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Valtakunnan äiti, Sylvi Kekkonen

Sylvi osasi toki olla äkäinenkin

Marja-Liisa Vartio/Paavo Haavikko: Sylvi Kekkosen muotokuva, Art House Oy 2021

… ”Tuli puhetta Pentti Saarikoskesta. Marja-Liisa Vartio sanoi: – Pentti Saarikoski leikkii olevansa kommunisti. Hän on lapsi.

– Mutta hän uskaltaa. Hän uskaltaa toisin kuin Arvo Salo, joka vain räksyttää.”… ( Sylvi Kekkonen)

…”Minä muistan talvisodasta vain, että minä pesin vaatteita saunan padassa keittämällä ja huuhdoin ja virutin niitä hyisessä avannossa, kuin Lemminkäisen äiti taikka vaimo.”…

( Sylvi Kekkonen )

Minulle, kirjailijanressulle on jäänyt Sylvi Kekkosesta vain semmoisia muistikuvia, usein median levittämiä pilapuheita, että Kekkosen rouva piti suun supussa ja esiintyi presidentin rinnalla hillitysti.

Muistin hänen kirjalliset piirinsäkin, joihin kutsuttiin nuoria kirjailijanalkuja tarinoimaan rennosti Rouva Presidentin kanssa. Niistä tämä Vartion ja Haavikon kirjakin kertoo. Minulle tuli hyvä mieli semmoista kirjoittajapiiriä ajatellessani. Nykyisin kun ollaan niin osallistuvia ja radikaaleja.

Kirjoittajan pitää mieluusti häväistä itsensä mediassa tai haukuskella Venäjää, ennenkuin tunnustuspalkintoja heltiää ja kansa on mielissään.

Mutta asiaan. Tämä kirja on tärkeä myös siksi, että edesmenneet Haavikko ja Vartio ovat sen kirjoittaneet, tai se on koottu heidän kirjoituksistaan, jotka koskevat presidentin rouvaa.

Osin runollissakin teksteissä siirtyy kohteen maailmankuva. Hän osasi tarvittaessa analyysin ja jos joku alkoi kärjekkääksi, osasi hän kyllä käyttää napakoitakin sananvalintoja.

Ehdottomasti tärkeä kirja Sylvi Kekkosesta, hiljaiseksi ja sielukkaaksi luokitellusta, jolla oli myös kirjallinen ura, puolenkymmentä julkaistua kirjaa ja sitten tämä Amalia, joka levisi myös ulkomaille.

Koin jotain valaistumisen kaltaista.

Tavoitin presidentin rouvan sielunmaisemaa, arvokasta ja pidättyväistä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Oletko itkenyt surujasi kuusen kylkeen

Metsä on parempi kuin tuhat terapeuttia

Metsäemo Noora Uusi-Kakkuri: Metsäretki lähiluontoon, readme.fi Kustannus, 2021

Siinäpä oivallinen opettaja tämä Metsäemo. Vei lapset luontoon iloineen ja suruineen. Itse hävisin päiväksi metsän peittoon oppilaitteni kanssa. Joskus oli opella kitara olalla ja kaikilla laulukirjat kainalossa. Siinäpä tulivat tutuiksi sammalet ja jäkälät, tikanpajat, autiotalot ikivanhoine monivuotisine kukkineen, rauhoitetut ja uhanalaiset kangasvuokot, talvihorroksesta heräilevät kyyt jne…

Kannattaa satsata lasten luontosuhteeseen. Suomen luonto antaa siihen erinomaiset mahdollisuudet. Toisaalta metsä, vaikkei sitä omistaisikaan, voi joskus antaa mahdollisuudet elinkeinoon. Itse olen ollut Suomen luontokuvaajien jäsen ja kaikki lintupaikat on koluttu, joskus saatu yhdestä luontokuvasta nelinumeroinen summa euroissa.

Mutta mitä minä kriitikon pahalainen alan rahasta puhumaan. Metsäemo kun opettaa, että metsään mennessä ja siellä ollessa unohtuvat sellaiset käsitteet kuin raha, menestys ja vaikutusvalta. Ikävä kyllä niitäkin tarvitaan, kun nyt rehellisiksi aletaan.

Kirjassa kerrotaan siitäkin, että metsässä on monenmoisia leikkimisen mahdollisuuksia. Itse tein sisaruksieni kanssa sammallinnoja ja panin puuhun pahvin, että kaikki vierailijat voivat laittaa nimensä tähän. No metsässä kävi muitakin, joten ylimmäisenä listassa oli metsän omistajan nimi ja lista täynnä. Lähistöllä sattui olemaan ukkojen kiljukuoppa.

Voi minua kriitikon ressukkaa, kun en jaksa pysyä aiheessa. Sitä kun on elänut lapsuutensa maalla Pohjois-Karjalan susirajalla.

Kirja on ihana, noin naismaista sanaa käyttääkseni. Sieltä löytyy myös ammattikuvaajien virikekuvia metsän ihmeistä. Aihepiirit kulkevat aina metsäretken reseptistä metsän kuunteluun ja luonnon hyvinvointivaatimuksista metsän pelkoon.

Nuorille rakastavaisille annetaan vinkki: Metsä on hyvä treffipaikka. Metsä huolehtii rakkauden asioista samoin kuin aikanaan Olavi Virta tanssilavalla.

Kiitos kirjasta. Sain ihania mielikuvaketjuja. Ihan joskus kosteaa pyrki silmänurkkaan vaikka metsään yhdistyivät myös raa´at  työmuistot hevosen kanssa tukkimetsässä.

Siispä, menen tästä lenkille lähimetsään.

Olen niinsanotusti liian vaikuttunut tästä teoksesta. Olisiko sittenkin niin, että olin ”oikea” opettaja, kun köijäsin lapsilaumaa milloin malminetsintään Outokummulle milloin kaukoputken ja kiikarien kanssa keväisille Saimaan rannoille lintuja bongaamaan.

Nyt se tuli: -Byäääääääää

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Siltsusta Tyyskään ja Arjasta Sauliin

Unohtumaton kavalkadi tangokuninkaallisia

Tangokuninkaalliset, Seinäjoen Tangomarkkinat-laulukilpailun voittajat 1985-2019 ( 3 CD), Valitut Palat – kustannus 2021

Siinäpä sitä tuli mieleen, kun jututin aina Lappeenrannan kauppahallin kassalla laulajatyttö Maria Tyysteriä ja olin kameroineni paikalla kun ”Tyyskä” viritti tunnelmia Lappeenrannan satamassa Wanhan Prinsessa Armada-laivan vieressä olevalla laululavalla. Paikalliset kuuntelijat juttelivat vetyjä syödessään, että tuosta tytöstä tulee vielä jotakin. Ja Tangokuningatar hänestä pian leivottiin. Kävi armeijat ja kaikki, joten on täyttä terästä.

Itkua tuhrusin, kun Sauli Lehtosesta rävähti uutinen tragediasta hirvikolarissa. Usein on soinut levysoittimessa hänen tangonsa, Mun aika mennä on, ja aina vain silmäkulma kostuu. Teuvo Oinaksen upean äänen muistan ja iloisen Arja Korisevan.

Teemu Roivaisen laulajantietä olen seuraillut, ja Siltsun laulut, Satumaasta lähtien ovat voittamattomia. Risto Nevala on jäänyt mielen muistikortille komeaäänisenä ja joviaalina laulajana.

Mihinkäs sitä pääsee tangon ystävä harrastuksestaan ja näyttönä siitä ovat jokapäiväiset tangotanssit vaimon kera olohuoneessa. Ennen toki nähtiin tanssiamme myös tv:stä. Oppilaat tuumivat koulunjohtajalle, että olitte sitten pyörähtelemässä telkussa vaimosi kanssa.

Siitä lähtien kun Lasse Lintala ja Tauno Äijälä saivat kuningasideansa tangomarkkinoista on suomalaisen kevyen musiikin ja tangotanssin fanien kesä muuttunut totaalisesti.

Jos ei ole jostakin syystä päässyt itse tangomarkkina-tapahtumaan, niin kalenterissa on vahva ruksi, että nyt tv:n ääreen.

Moni romanilaulaja, joiden äänen väristä tykkään, on tangomarkkinoiden avulla seurannut kuulujen esikuviensa, Taisto Tammen, Rainer Frimanin, jne. jalanjäljissä. Tuli vain mieleen, että joskus pitäisi julkaista arvokas kooste suomalaisten romanilaulajien iskelmämusiikista.

Että mitä. On kiva, että koosteessa varioidaan lauluja covereista lähtien, että tunnelmaa saadaan viritetyksi sopivan monipuoliseksi. Toki suomi-musiikki ja wanhat tutut sävelmät iskevät aina eri tavalla tanssiparin herkimpiin tunteisiin.

Huokaus ja nyyhkäisy.

Voi niitä tuntemuksia tanssilattialla ennen ja nykyisinkin. Herttanen sentään niitä ihania hetkiä tangotunnelmissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Tujumpaa kuin pervitiini

Inhorealismia ja sotakuvausta

Samuli Antila: Rojuhauta, Osuuskumma Kustannus 2020

Ollaan välillä sodan loppuvaiheissa Karjalassa ja toisen kerran -90 – luvun Suomessa. Samuli Antila on erikoistunut kauheisiin tarinoihin ja omistaessaan kirjansa lapsilleen, hän pistää mukaan kommentin:

– Ette sitten koske isän kirjoihin ennen täysi-ikäisyyttä.

Ennenhän käytettiin pervitiiniä ja muita huumeita aktivoimaan sotilaita ryssien kimppuun, vaikka tilanne olisi ollut totaalisesti mahdoton suomalaisille.

No tämmöinen lääkevarasto hautautui maahan sodan jaloissa ja tietysti 90- luvun ressukkanuorten piti se löytää.

Jos olivat kohtalot sodan loppunäytöksissä irvokkaita, niin nykynuoret, joilla on omat ”pervitiininsä”, pistävät Ilomantsin ”kätköllä” homman vielä raisummaksi.

Kun ennen luin Hemingwayta, niin huomasin jostakin hänen väkivaltaisten kuvauksiensa sisältävän myös väkivallan kauneutta. Se voi joskus tuntua pahasti sanotulta, mutta tämäkin kirja sisältää semmoisia nyansseja.

Sota-ajan kuvauset ovat Antilalla aika tarkkoja ja detaljeita myöten realistisia. Semmoistahan se oli, kun nuoren sotilaan elämä muuttui tutisevaksi veriliejuksi. Jäljelle jäivät vain lepotauolla heitetyt läpät kaverin kanssa ja tietysti ikuiset traumat jotka kostautuivat monelle tulevalle sukupolvelle.

Sillä usein sodasta selvinnyt isä, oli aika vaikea pala, ei mikään pehmo, vaan paremminkin henkisen hoidon tarpeessa oleva raunio. Isäukolle en kanna enää kaunaa. Hän on nyt sankarini. Ripustin hänestä korsunovikuvankin sänkyni päänpohjiin. Se oli ainut keino päästä hänestä eroon painajaisunissa.

Mutta mitähän tässä höpisen. Tosi raffin kirjan on Antila tehnyt. Se on miehisten miesten kamaa, ei naisille sopiva. Tai sitten pitää naisen olla tosi karski tapaus.

Johtajaopettaja joka, oli menettänyt jalkansa latumiinaan, mainosti meille pojankoltiaisille Topeliuksen Välskärin kertomuksia sanoen:

– Tosi hyvä, mutta ei sovi heikkohermoisille.

Ja mehän jonotimme Topeliuksen Kustaa II Adolfin taisteluista kertovaa tiiliskiveä koulun kirjastosta.

Tämmöstä se vaan on nykyaikanakin jossain suunnalla, tai 95% karmeampaa. Mitä sitä kriitikonrenttu tekopyhäksi alkamaan.

Siispä kiitos kirjasta Samuli Antila.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Anni Kuu Nupposen selkeää scifiä

Positiivisuutta tulevaisuuden sodan keskelle

Anni Kuu Nupponen: Täydelliset sotilaat, Osuuskumma Kustannus

No, eipä olla tekemisissä eilisen teeren kirjailijan kanssa. Anni Kuulle on myönnetty ihan valtakunnallisia tunnustuksia kirjoistaan. Minua viehätti, että rankan eroottisuuden sävyttämäksi sanotusta sotaromaanista paljastuu ihan selkeä ja lukemaan motivoiva kokonaisuus. Loppuidylliäkään ei ole unohdettu.

Kas kun majuri Westin tarkoitus oli nuhdella liian varomatonta naissotilasta Ellen Wardia, kun tämä hullu heittäytyi melkein surman suuhun asti tappohommissa. Mutta Ellenpä tokaisi majurille ihan ykskantaan, että mitäpä jos ottaisin siulta suihin.

Et sillei.

Mutta sota-rakkaus – akselilla kirjassa liikutaan ihan kivasti ja etten sanoisi hienoisella pieteetillä. Sepä minuun, kriitikonrenttuun tekikin vaikutuksen ja päivä ei ollut vielä puolessakaan, kun päädyin kivoihin lopputunnelmiin.

Kas kun siinä Richard ja Ellen katselevat pellon laidassa, että miten se siemen itää.

Tykkäsin Anni Kuun tyylistä. Olen lukenut joskus niin teknisiä scifi – kirjoja, ettei niistä ota selvää se kuuluisa erkkikään.

Mitä sitä tyrkyttämään liikaa sekasotkua selvään rakkausteemaan. Toisaalta, joku nuoremman ikäpolven edustaja ( jos kirja ei liene k18 – kamaa muutaman viattoman rakasteluepisodin takia) tuumisi, että lällällää, miepä tykkään enemmän veren roiskumisesta ja sadomasokismista.

Muistui mieleeni, kun ruotsista tuli käsikirjoitus luettavakseni ja lähetin paketin takaisin kommentilla: ”Arvoisa eroottinen kirjailija. Huomauttaisin, että eroottisuus tulee vahvimmin esille, kun naisen päällä on vähän tyylikkäitä ja ohuita hamosia, kuin että revitellään makaabereilla oirehtimisilla.”

Kiva oli kirjaa lukea. Aloin tykätä päähenkilöistä ja siitä, että luettavuus säilyi eikä tekstiä sotkettu tajunnanvirtamössöksi.

Oli tietysti elämää ja vihollisia eri planeetoilla, kuten tulevaisuuden visioihin kuuluu.

Kiitos kirjasta Anni Kuu.

Pelastit päiväni. Rakkaus voitti sodan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen