Kuukausi: lokakuu 2021

Antaa robottien hoitaa armeijan hommat

Isokalliolla ne ovat aina sormet ajan valtimoilla

Kalle Isokallio: Rauhantekijä Korhonen, Tammi Kustannus 2021

Olipa kerran nyrkkikonepaja joka keksi innovaatioiden äidin. Nimittäin semmoisen robotin, joka kiinnosti suurvaltoja. He tilailivat härveliä tuhansittain ja tietysti sopimuksen sadannessa artiklassa, joka piti allekirjoittaa, luvattiin kaikki oikeudet ja paljon muutakin mm. Pentagonille.

No siitäpä tietysti kietaisi kirjan Kalle Isokallio, s. 1948, joka oli Nokian huippupomoja, peräti toimitusjohtaja ellen väärin muista, kun kriitikonrentulla jo unohtuvat silmälasitkin voirasiaan ja sitä rataa. Mutta on Isokallio velmu mies ja hänen varassaan ovat maassamme Arto Paasilinnan hirmuisen suuret saappaat.

Pitäähän sitä poliittista satiiria olla ja taitavat ihan visakortit iloisesti naukua kirjakaupassa kun uusi pläjäys odottaa lukijoita.

Isokallio on myös kolumnisti ja muistanpa hänet virnuilevana televisio-ohjelmien raatilaisena. Mikä lie hänet tiputtanut Nokiasta, siitä olen visusti hiljaa.

…”Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa oli käynnissä eri skenaarioihin perustuvia arvioita siitä, mitä muut tavoittelivat. Kaikissa kaupungeissa päädyttiin samaan lopputulokseen, vaikkakin eri lähtökohdista. Eli siihen, että oman armeijan olisi saatava ensimmäisenä käyttöönsä kaikki se, mitä paja saa aikaiseksi”…

Tämä satiiri upposi aika kivasti minuun. Isokalliolla kun on tapana pistellä aikamoisia puraksia yhteiskunna ja koko maailman mahtavien perslihoihin.

Jatkele vain Kalle sujuvasti, tuumii Arto luultavasti pilven reunalla ja nyökyttelee kollegalleen. Isokallion proosassa pätee vanha Vennamon Veken lanseeraama sanonta. ”Kyllä kansa tietää”.

Olihan niitä ennen artopaasilinnoja, veikkohuovisia ja simohämäläisiä, mutta parempi luottaa vain, että Isokallio jaksaa vielä räpistellä wordilleen kivoja juttuja.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Vaikea pistää paremmaksi

Scarryn huumori on lempeää

Richard Scarry: Touhulan salapoliisit Sam ja Severi seikkailevat, Tammi-Kustannus 2021

No ensinnäkin Touhulan jeparit selvittävät rikoksen jota voisi luonnehtia naurisvarkauteen. Siitähän ei kuulemma sakoteta. Mutta pikkuisille kirja on täyttä totta ja toimii vaikka esiopetuksena dekkarien monimutkaiseen ja vaativaan maailmaan.

Severi on possu ja Sam on kissa. Tietynlainen antisankarin leima on päähenkilöissä, eikä ihan vähän. Niinpä lapset pääsevät kikattelemaan  kunnolla kun esim. lihava Severi juuttuu pieneen koloon kiinni ja häntä pitää tyrkkiä oikein kunnolla, että ahteri vapautuu.

Piirasvarkaista on siis tehty hälytys ja monien vaiheiden ja ansaoivalluksen jälkeen varkaat tietysti joutuvat yhteiskuntapalveluun, eli tiskihommiin.

No toinen salapliisien juttu on ihan selkeä myymälävarkaus. Kauppias Luuhammas kun oli huomannut että joku käveli maksamatta ohi kassan. Takaa-ajojakin tarvitaan ennenkuin katala susi on köytetty köllölleen paksulla narulla.

Koruvaraskin taltutetaan ja vahvasti epäiltynä hääjuhlan häiriköksi on poliisin vanha tuttu Käpälämäki Siimanen.

Ei muuta kuin arvokkaista arvokkaimmat korut takaisin hienojen rouvien rinnuksille ja mihin niitä nyt laitetaankaan.

Sanoisin tutuilla sanoilla arvosteluni kirjasta: Scarryn voittanutta on vaikea löytää. Hänen kirjoissaan on niin tuhottomasti mageita yksityiskohtia ja hahmoja, että monella kuvakirjanikkarilla tulee mieleen kopsaista joku niistä vähän muunneltuna omaan tekeleeseensä.

Kirjassa on vielä tehtäväosiokin. Kun olin nuori, niin pikkuveli ei mieluusti laskenut minua jenkkikasseineni opettajakoulun junaan. Tuumi, että ”kerro vielä yksi salapoliisijuttu”.

Ja miehän kerroin. Nyt hän on matematiikan ope ja varmaan unohtanut nuo ajat. Eläkkeellä jo. Mutta ajattelin tuosta vain, että pikkulapset viehättyvät salapoliisiongelmien ratkomisesta suunnattomasti. Scarryn matkassa rosvojahti sujuu ilman traumoja, humoristisesti ja lupsakkaasti. Onhan tarinoissa ja kuvissa myös elämänoppia, on on. Se on sujautettu sinne kivasti. Kas kun pahikset on saatava kiinni, vaikka se nyky-yhteiskunnassa se on paremminkin illuusio.

No niin. Kun mestari on tehnyt kirjan, kriitikonrenttu on hiljaa ja vetäsee hunöörit paljaaseen päähän.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Hyvään tyynyyn muuten kannattaa satsata

Fysioterapeutti puhuu selvää järkeä

Hannu Luomajoki/Anna Sievinen: Taltuta kipu, Istuvan ihmisen käsikirja, WSOY Kustannus 2021

Joskus niskakipu säikäyttää. Selän vaivoista puhutaan myötätunnolla ja voivotellen. Istumistyön sanotaan olevan pahinta mitä elämä voi tarjota, ikuisine selkäkipuineen. Joku pyörittää päätään ja kuulee niskastaan outoa rapinaa.

Siinäpä tapauksessa kansainvälisesti arvostetun proffan kirjaan pitää tarttua ja karistella turhat apinat selästään. Kas kun alaselän nikamapullistumiinkin halutaan mieluusti puukkoa ”ainoana lääkkeenä”, mutta kunnon laillistettu fysioterapeutti voikin tehdä asialle saman minkä riskileikkaus, päästää kipuilijan vaivoistaan.

Itseltäni kyllä on leikattu alaselän niveltyrä, vaikka se onkin riskileikkaus, hoidettu olkapääkipu yhdellä kortisonipiikillä, reisivaivat pysäytetty parilla kortisonitujauksella ( kolmea enempää niitä piikkejä ei olisikaan annettu, on se niin tuhti lääke).

No mitä näistä omista vaivoista. Tätä kirjaa lukiessa tulevat mieleen semmoiset kansan rakastamat lääkärigurut, kuten stressitohtori Pertti Pakarinen ja tv-julkkis, maalaislääkäri Kiminkinen.

Heillä riitti ja riittää kansanomaista ja kokonaisvaltaista lähestymistapaa aihepiireihinsä. Ja huumorikin kukkii.

Kirjan tekijät tutustuttavat lukijan mm. tuki- ja liikuntaelimistöön ja sen huoltoon. Hektisen nykyajan haasteisiin luuston suhteen. Liikkumisen merkitykseen luuston vaivoissa. Kivun ”anatomiaan”. Tiedonsaannin merkitykseen. Joka kodin kikkoihin. Jne jne…

Kirja on huisin tärkeä ja henkisesti vapauttava. Ihmisillä kun on tapana näissä kivuissa tehdä kärpäsestä se kuuluisa härkänen. Pieni muutos elämäntavoissa ja rutiineissa voi auttaa.

Terveellinen kirja luettavaksi. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki arvovaltaisille kirjantekijöille. Taidan vielä uhrata toisenkin päivän teoksen parissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Kaupan kassalta elämäntaidon guruksi

Seiso omilla jaloillasi

Antti Tuisku Menesty! Näin löydät itsesi ja voit hyvin, WSOY Kustannus 2021

…”Olen vuosien saatossa ravannut terapiassa ja itkenyt yksittäisiä sydänsuruja ja sitä, etten ole esimerkiksi saanut vastarakkautta joltain tietyltä ihmiseltä. Olen ihastunut tulisesti, ja vaikka olen mielestäni ollut oma karismaattinen itseni, huutoni on hävinnyt vaimeina kaikuina jonnekin, vailla toisen osapuolen kiinnostusta…perustin identiteettini pitkälti muiden hyväksynnän varaan”…

Niinhän se on, että jossakin elämänvaiheessa ollaan niin kiinni idoleista ja haavekuvista. Itsekin arvelin koululaisena, kun minulla oli vastaostettu karkkilaatikko kädessä, että nyt sitä tämä poika sai kavereita. Mutta mitäpä tapahtui, sain ”kavereilta” lättyyni heti kun karkit loppuivat. Vasta seitenkymppisenä olen alkanut oppia että miehen on opittava ennemmin tai myöhemmin laittamaan kova kovaa vastaan.

Kun on itsetuntoa, sinulla on annettavaa muille ja kohtapa sinusta etsivät tukea myös entiset vihamiehet. Tuiskun Antti, entinen Lapin pikkukaupan kassapoika, läksi etelään tekemään uraa ja täytyypä sanoa, että hänen antamansa elämänohjeet olisi tärkeä lukea niin nynnyjen, kuin vaikkapa omaa uraa haikailevien.

Tuiskun omaelämänkerrallinen elämäntapaopas poikkeaa aika tavalla tavanomaisista julkkiselämänkerroista. Niiden kaava kun on valitettavan usein, että lapsilahjakkuus pääsee laulamaan perhejuhliin, perustaa sitten bändin ja haaveilee menestyksestä, jos hyvin käy, tekaisee hittibiisin ja pääsee suomalaisten sydämiin, rahaa tulee ikkunoista ja ovista.

Sitten tulee raskas keikkaelämä ja kunkku alkoholi sekä keisari pilvi tai vahvemmat, ja lopuksi Suomen kansa lukee iltalehdistä tai viikkolehdistä joka toisen artistin ja julkkiksen kohujutun, malliin ” Hän oli paras kaverini”, tai, että ”soitin hänelle vain vähän ennen ikävää tapahtumaa”.

Mutta nyt höpöttelen joutavia. Kyllähän se Tuisku tuntuu viettäneen iloista elämää, mutta vieläpä on pää pysynyt pystyssä kun itsetuntoa mitataan. Tämmöinen genre, jossa yhdistyvät elämänkertakirja ja elämäntapaopas on hedelmällisempi kuin ”normaalit” hymistelyt tai anekdooteilla rehvastelut.

Kiitos Antti. Pidän peukkua pystyssä sulle.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Jospa nainen onkin poikanainen

Lokeroikaan vain pojat, minä pistän turpiin

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja, Tammi Kustannus 2021

Tytöllä on sopeutumisvaikeuksia. Ilmiselvä ADHD jo nuoresta lähtien. Ja kun tulevat kouluvuodet, niin siinä sitä vasta laitetaan kaikki samaan muottiin. Tytön pitää olla tyttö, hiljainen hyväksyjä, vaikka mitä tapahtuisi.

Jos ajattelet omilla aivoilla, niin miehet tallovat sinut lattian rakoon. Naiseksi kasvetaan sitä varten, että ollaan nöyriä, eikä pullikoida miesten dominointia vastaan.

No tämä Lotta on aikamme peppipitkätossu. Nykyisin keksitään keinoja erityistapauksille. Opettajat antavat Lotalle oman piirtelyvihon, johon voi suhertaa vaikka tikku-ukkoja, jos muu ei miellytä. Siitäpä koulukaverit havahtuvat ja eristäminen, jota kyllä on ollut, saa oikein siivet.

Ja sitten, kun tulee teini-ikä, niin tämmöiset tytöt saavat semmoisen stereotyypin, että ne ovat niitä, joille poikien pitää näyttää kaapin paikka. Ehkä arvellaan, että tämmöistä ADHD:ta voisi napsauttaa helposti ja saada vähän kokemusta naisasioista ja kerrottavaa poikaporukoissa.

Tunnen kyllä tapauksia itsekin. Jotkut tytöt olivat addikteja miessuhteisiin. Heistä leviteltiin huhuja he antoivat itsekin aiheita siihen päin. Jopa ukkomies- lehtorit lähestyivät tämmöisiä ”helppoja tapauksia”, kukaties saivat saunaillan vieraaksi yksityisbileisiin.

…”Lotta kävelee opettajainhuoneen käytävälle ja joku huikkaa: – Hei kuule. Vararehtori pistää päänsä avonaisesta ovesta. Miltäs sun tuleva viikko näyttää. Tulisitko huomenna, ois varmaan vähän pidempi keikka tarjolla”…

Esikoiskirjailija on toisaalta osunut asian ytimeen, mitä tulee tyttöjen ja naisten esineellistämiseen, jos he eivät käyttäydy ”kunnolla”. Lottakin on abiristeilyllä jo menossa meren aaltoihin ahdistuksissaan.

Niin se on. Naiset eivät pääse miesten halveksunnasta, jos vähänkin pistävät hanttiin esineellistämiselle. Lotta pyristelee vastaan, mutta väärillä aseilla. Pitäisi olla viisas ja käsitellä sovinistisia miehiä heidän omilla heikkouksillaan.

Hyvä kirjahan tämä. Pistä Anni niille sovinisteille, jotka luulevat elettävän kivikaudessa, turnus kurkkuun. Sinussa on aineksia vaikka uudeksi minnacanthiksi.

Excellent+ pitää napsauttaa esikoiskirjailijalle opintovihkoon.

Kriitikonrenttu nimittäin on digannut erityistapauksia omissa elämänvaiheissaan. He ovat huisin rohkeita. Heidän on tulevaisuus. Heissä on haastetta tässä nynnyjen yhteiskunnassa. Mutta raatelijoita heillä riittää.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Pitää olla vähästäkin kiitollinen

Amerikanguru puhuu toden sanoja

Jordan B. Peterson: 12 uutta elämänohjetta, järjestyksen jälkeen, WSOY Kustannus, 2021

Kyllähän se lienee monesti ihan nappiin sanottu, kun kehottaa esim. olemaan peittämättä epämieluisia menneisyyden asioita sumuun. Elämänpituisilla valheilla kun on tapana tuoda parisuhteessa helvetti maan päälle koko elämän ajaksi.

Kertomiselle on toki epämiellyttävä vaihtoehto. Voivat mennä wanhan sanonnan mukaan valokuvat jakoon. Entinenkin tyttö tuumi poikakaverilleen, että ole varovainen, tämä on ensimmäinen kerta. Mutta lähemmässä tarkastelussa sen ”ensimmäisen kerran” olivat tytölle tehneet lukuisat pisamanaamat ja ukkomieskorstot.

Siinäpä sitä sulhaselle jo skandaalin paikkaa, kun häissä jo yleensä aletaan kokea epämieluisia ylläreitä. Monet häät ovat päätyneet väkivallantekoihin, jos sulhanen ei ole ihan lupsakkalasta kotoisin.

Toki ameriikanguru antaa toisenkin mahdollisuuden, salaisen päiväkirjan, että sille voi purkaa pahimpia, niinkuin teinityttöset ovat tavanneet tehdä. Ystävähän se on päiväkirjakin. Yhtä hyvin kuuntelee kuin psykiatri. Ei puhu mitään. Eikä esitä 150€ laskua session päätteeksi.

Siinä mielessä olen myös Petersonin kanssa yhtä mieltä, että yksi huone on tehtävä kodissa mahdollisimman kauniiksi. Minulla se on työhuone, jossa juuri naputtelen. Seinillä on kuvia aina afrikanmuistoja myöten ja taiteilijaystävieni luomuksia signeerauksella: ”Kiitollisin mielin Joukolle, sinulta opin elämää”.

Työhuoneen sängyssäkin on riittävästi ”tempuria” joten voi köllähtää unille, jos silmät alkavat lupsamaan kahden aikaan yöllä kirjoja lukiessa.

Kivoja vinkkejä antaa Peterson, joskin mukana wanhoja hyviä helmiä, kuten se että pitää valita päämäärä ja pyrkiä siihen kaikin keinoin, niin kyllä haave toteutuu. Entinen nyrkkeilijävalmentaja nasautti uutta salille tulijaa pesäpallomailla päähän ja käski menemään kotiin. Odotteli seuraavana sali-iltana, että vääntäytyykö poika vielä salille. Jos tulee, siinä voi olla ainesta.

Mutta onhan näitä vinkkejä. Suhteessa pitää säilyttää romantiikka, vastuusta ei saa luistaa, luovuus kunniaan, karta inhottavia tekemisiä, hylkää kaunaisuus, petollisuus ja ylimielisyys, ole kiitollinen vaikka joutuisit kärsimään elämässä.

Helpolta kuulostavia timantteja jakelee tämä amerikkalisten henkinen alter-ego. Hän vielä perustelee ja varioi sanomisiaan huolella, joten jokainen löytää itsensä tästä arvokkaasta teoksesta.

Kiitosta kiitosta.

Muutamista mainitsemistani vinkeistä en uskalla kertoa vaimolleni. Siitä se ”riemu ratkeaa”, jos semmoisia elämänohjeita alan jaella. Itse tiivistäisin yhden aika tärkeän elämänohjeeni:

– Älä unohda valkoisia valheita ja salli ne muillekin. Olis toinenkin: – Jos alat vaatia liikaa tunnustuksia menneisyydestä parisuhteessa, pyydä anteeksi ja osta sidottu kimppu vaaleanpunaisilla ruusuilla. Niin sitä päästään päiväjärjestykseen ja ohi ikävistä puheenaiheista.

Muuten, asiasta toiseen, missähän viipyy miesten Metoo.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Kivoja tekstejä ja taiteellista kuva-antia

Mestaruusvöitä ja nyrkkeilyn arkea

Saku Schildt/Sami Lommi/Jussi Talvitie: Tuhannen ja yhden iskun tarinat, Docendo-kustannus 2021

…”Kun amatöörinä harjoittelin isän kanssa, alkoivat loppuvaiheessa hermot mennä. Elämä meni sellaiseksi, ettei nyrkkeily loppunut koskaan. Kotonakin pyöri televisiossa joku Muhammad Alin ottelu ja isä kehotti katsomaan, mitä siinä nyrkkeilijät tekevät. Jos salilla oli jostakin syystä huono fiilis, isän ei tarvinnut sanoa kuin yksi väärä sana, niin hermoni menivät tyystin.”… (Robert Helenius)

Anekdootteja tässä nyrkkeilykirjassa on kivasti ja kuvatallenteita niin isoista kuin pienemmistä otteluista. Ja kuva-anti – herran jestas. Tummennetut ja öljystä kiiltelevät kamppailu-urheilijat on kuvattu vähintäänkin taiteellisesti ja raffisti. Mutta niinhän pitääkin olla. Mitäpä sitä turpiin mätkimistä kaunistelemaan joutavilla pehmennyksillä.

Toisaalta kuvia on ihan hengästykseen asti ja osan niistä julkaisua olisi pitänyt miettiä jo suttuisuuden takia.

Joku nytkkeilijäsuuruus kysäisi aloittelijalta:  ”Pelkäätkö iskuja? Jos pelkäät niin parempi valita joku toinen urheilulaji.”

Sehän on silleen, että lujan iskun jälkeen huonommalla itsetunnolla varustettu hemmo menee pehmoiseksi ja pelokkaaksi vastaanottajaksi, mutta tosi kykyyn, napakka tälli vaikuttaa siten, että hänestä tulee viisi kertaa ärhäkämpi kuin ennen huojuttavaa tujausta leukaperiin.

Kirja oli todella kiva kokemus ja tietysti eniten tuo kulissien takainen problematiikka ja nyrkkeilijöiden omat anekdootit ( niitä on riittävästi ja hyviä) saavat lukijan koukkuun.

Eipä tässä omia subjektiisia kantoja viitsi esitellä moiseen mätkimiseen. Kuvista tuli mieleen papa Hemingway ja hänen väkivallan kauneutta ihannoiva tyylinsä.

Kaikkea hyvää maamme nuorille kyvyille nyt, kun uutta verta kaivataan kehiin.

Excellet – arvosanalla lähden tämän kirjan kanssa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Maalaispojasta vitsinvääntäjäksi

Huumorin syvin olemus ja muuta opittavaa

Mike Pohjola: Maailman hauskin, Tammi Kustannus 2021

Niinhän se on, että maalaispojan arki on yhtä harmaata kuin ladon ovi. Onhan siinä elämässä toki hyviäkin puolia, mutta kyllä pitää repiä itselleen iloa muualta. Semmoisia ajattelee vitsailijatähdeksi aikova Vilho.

Onni potkaiseekin You Tuben kautta ja eikös vain kohta aleta leipomaan hauskista hauskinta nuorukaista.

Onhan näitä esimerkkejä ja tuhkimotarinoita. Kirjailija Mike Pohjola julkaisi aikaisemmin kirjankin, josta on ollut apua, kun hän pistää  sankarille läppiä suuhun.

Hommassa on vielä sekin juju, jota kaikki television moottoriturvat eivät ymmärrä. Vitseistä parhaat ovat niitä, joissa komedian heittäjä sivuaa myös omaa psyykeään ja henkilöhistoriaansa. Ei se pelkkä opeteltujen hauskuuksien latelu johda kovin korkealle. Tarvitaan myös koomikon kyyneleitä.

Vilho saa elämänopit kahdeltakin suunnalta kun isän ja äidin parisuhteessa alkavat surumieliset sellot soida. Äiti on töissä terveysasemalla ja korona-aikana sieltä ei jouda edes viemään poikaa pääkaupunkiin esiintymään.

Jätänpä juonipaljastukset vähemmälle ja totean, että kirjan on todella hyvin tehty. Poika oppii sessioidensa aikana paljon elämästä ja huumorin tekemisestä. Näyttää siltä että Pohjola neuvoo myös aikuista tämän ilmavasti tehdyn ja raikkaasti kuvitetun kirjan sivuilla.

Suosittelen. Uskoni nykyisten lastenkirjanikkareiden taitoihin lisääntyi huimasti.

Ja tavanomainen loppuidyllikin löytyy vaikeiden vaiheiden jälkeen. Ihan on tunnelma kuin Hollywood-elokuvassa. Ei muuta kuin kirja elokuvanikkarille. Tuhkimotarinat kiinnostavat kyllä. Taas on nuori oppinut jotain tärkeää.

…”Hölmäläinen seisoi järven rannalla ja vastarannalla toinen hölmöläinen. Toinen huusi sieltä järven yli: – Hei! Miten minä pääsen toiselle puolelle? Ensimmäinen huusi takaisin: – Hölmö, sinähän olet jo toisella puolella! …”

Kiitos kirjasta. Opettaa elämää enemmän kuin uskalsin edes odottaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Voiko addiktion selättää parissa viikossa

Tärkeä kirja tunnesyöjille ja herkuttelijoille

Pirjo Saarnia: Irti sokerikoukusta 2 viikossa, WSOY 2021

Tarvitaan hiuksenhienoja impulsseja oikeaan suuntaan, olipa addiktio mikä hyvänsä. Itse painoin 104 kiloa ja aloin merkitä joka ilta ja aamu painoni ylös isoon kalenteriin. Olin kuullut myös, että presidentti Kekkonen oli hyvin tarkka painonsa suhteen. Jo sadan gramman muutos painossa sai hänet marahtamaan keittiöhenkilökunnalle:

– Huomioikaapa tämä seuraavan päivän menussa.

No näillä UKK:n vinkeillä läksin matkaan ja huomasin, että ensimmäisen kahden viikon jälkeen oli jo paljon helpompi käsitellä painonpudotusta. Parin vuoden kuluttua olin tavoitteessani, 74 kilossa, joka on ihannepainoni.

Siinä vaiheessa löysin itseni Ilta-Sanomien lööpistä ja ohjeistani oli kuvitettu selonteko malliin: näin Jouko neuvoo. Pikadieetteihin en luottanut. Painoni on pysynyt ihannepainotavoitteessani jo kohta kymmenen vuotta eikä se siitä muutu.

Peliaddiktiosta kärsivillekin pidetään kahden viikon karanteeni peleistä ja kas kummaa, unohtuivat pelaamiset ja voi aloittaa terveellisen elämän, joka tietysti ei ole kaikille mieleen. Itse olen elämäntaipaleellani hyötynyt monesti tästä kahden viikon säännöstä, koska addiktioita on ihmisellä elämänsä aikana kymmeniä, isoja ja pieniä.

No niinhän se tämän mainion kirjan tekijäkin, ansioitunut terveystieteteiden maisteri ja monen terveyskirjan tekijä lupaa opettaa, siis kahdessa viikossa irti sokerista.

Kirjan sisällössä on paljon kiinnostavaa. Maisteri Saarnia huomauttaa, että hektinen aikamme on tulvillaan addiktioiden mahdollisuuksia. Niitä ovat nälkäisenä tehdyt heräteostokset ja television mässäilyyn ohjaavien ohjelmien ja ovelasti sijoitettujen roskaruokamainosten katselu. Geeniperimälläkin on tietysti osuutta asiaan. Jo makealta maistuvat äidinmaito antaa alttiuden makeanhimolle. Mutta geeniperimäkään ei ole ”koskematon” tabu. Siihen voi vaikuttaa ruokavaliolla ja omalla selkärangalla, joka ei saa olla velliä.

Itse olen huomannut, että esim. rasvattoman maidon käyttäjäksi oppii taas mainitsemassani kahdessa viikossa. Sen jälkeen se litku on aivan normaalia maitoa. Sama on myös kofeiiniaddiktion suhteen. Kahvinjuonti on perisuomalainen tapa kahviaikoineen, ja addiktion purkamiseen tarvitaan taas se kahden viikon sääntö.

En sano, että oma kokemukseni pätee kaikille, mutta minulle kyllä. Kahden viikon jälkeen loppu on hoosiannaa, olipa kyseessä vaikka kahden vuoden pituinen painonpudotus. Et vain laske painolukemia nousemaan, pidät ainakin samana kuin ennen.

Parhaita ja opettavaisimpia lukuja olivat tässä teoksessa

mielestäni mm. :

– Miksi olemme sokerikoukussa?

– Mikä määrä sokeria on liikaa?

– Uutta tietoa tunnesyömisestä.

Jne, jne…

Joku luulee, että light-tuotteilla laihduttaja pääsee onneen. Mutta tähän pitkän linjan terveysopettaja nostaa sormen pystyyn:

…”keinotekoiset makeutteet saattavatkin olla paino-ongelmien ja ahmimisen osasyynä”…

Toisaalta kirjoittaja lievittää jyrkkää lausuntoaan sillä, että sanoo ”kahdesta pahasta”, kuten limsat ja mehut, tai keinomakeutetuista light-tuotteista  valittaessa, on parempi vaihtoehto eittämättä light.

Kirja vilisee tärkeää ja varteenotettavaa viisautta. Esim. diabeetikon pitäisi tutustua tarkoin Saarnian neuvoihin. Kirjasta löytyy nimittäin uusia näköaloja.

Kiitosta kiitosta hyvästä ja sokeriin liittyviä ajatusmaneereita karsivasta kirjasta. Aina ei asia ole sitä, miltä se kansan mustavalkoisissa uskomuksissa näyttä. Itse olin väliin äimän käkenä, että noinkos se totuus onkin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Tyttöhän treenailee itsensä piloille

Esikoiskirjan mimmillä on sentään tahdonvoimaa

Sofia Pekkarinen: Luna 2.0, Tammi Kustannus, 2021

Joskus nuoren tytön elämä on vähän tylsää. Kaverien kanssa hillumiseen pitkästyy vähitellen. Onhan sentään oma tupa ja oma lupa ja päivätyö, ei nyt missään huippuvirassa vaan ihan tavallisena työläisenä.

Joku lössähtää tämmöisessä elämänpaineessa läskiksi, ahtaa makeita ja lihoo, viitsimättä edes vilkaista elopainoaan. Kun vielä takana on rikkoontunut parisuhde, on jo syytä olla masentunut.

Mutta Lunapa ottaa jostakin somen loukoista esikuvan ja päättää treenata itsensä timmiin kuntoon. No tytöllä näyttää olevan siihen tarvittavaa tahdonvoimaa. Esikuviakin on, semmoisia bikini-fitness-pimuja, joiden suuntaan poikakaverikin on kallellaan.

Että mitä. No sitä, että kirja on samaistumiskelpoinen monelle murheisiinsa lässähtäneelle, joille jo käden ojentaminen sohvalta karkkipussia kohti on ylivoimainen suoritus.

Mutta on siinä se, jos hommasta tulee väkipakolla puurtamista. Kilot karisevat ja kroppa on kuin pajun virpi. Mutta mitenkäs henkinen kantti. Olishan sitä psyykeä myös vähän huomioitava.

Esikoiskirjailija Sofia Pekkarinen on löytänyt oman tapansa ilmaista nykyisen some-nuorison ja nuorten aikuisten tiettyä stereotyyppistä käytöstä. Wanha kriitikonrenttu on monesti ymmällä. Sofian letkeän kielenkäytön ja magean terminologian ymmärtävät kyllä monet ja povaankin, että visat vinkuvat kirjakaupassa.

Ei sitä pitäisi kuitenkaan esineellistää itseään some- pupusiin. Olisi pidettävä vähän omaa persoonaa mukana.

No tekstintekijä ei ole erityisen oivaltava, vaikka lasketteleekin nuorten tyylillä railakkaasti. Vähän kielen uudistamista olisin odottanut ja verbaalia hurmioitumista, niinkuin Anja Kaurasella menestysesikoisessaan ”Sonja O. kävi täällä”.

…”Kaikki oli muuttunut silmänräpäyksessä. Ensimmäinen lukukausi oikeustieteellisessä oli alkanut, mutta Leo ei ollut jaksanut nousta sängystä aamuisin vaan oli maannut peiton mutkassa puoleen päivään…Leo oli ravannut verikokeessa alvariinsa, mutta lääkärit eivät olleet keksineet syytä kohonneisiin tulehdusarvoihin. Sitten olivat alkaneet päänsäryt ja nenäverenvuodot.”…

Kiitosta vain esikoiskirjailijalle.

Kohderyhmästä ei ole varmaan puutetta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen