Kuukausi: lokakuu 2021

Missäs sitä taas oltiin

Murrosikäinen on henkisesti labiili-tai ei

Elina ja Tiedenaiset: Kaikki muuttuu, Isosisko selvittää murrosiästä melkein kaiken, Tammi Kustannus 2021

Joillakin lapsilla ns. murrosikä alkaa jo kymmenen ikävuoden jälkeen. Mutta viimeistään peruskoulun yläasteella alkaa teini olla jo aika kriittinen kotona ja koulussa. Eihän siinä mitään, mutta kun suomalainen koululaitos yrittää tehdä kaikista lapsista stereotyyppisiä. Ei mieli mettä keitä lapsillakaan. Toisaalta yhteiskunta pyrkii ratkaisuissaan suosimaan köyhimmän kansanosan kurjistumista, ylläpitää köyhien kidutukseen tarkoitettuja kolikkopelejä ja veikkausta muun muassa. Jos itse saisin päättää asiasta niin nämä pahat köyhien kurjistajat heti pois ja erilaiset tukirahat verotuksen kautta toimiviksi. Rahapelienkin kohdalla puhutaan ympäripyöreää hoitoretoriikkaa, mutta samalla keksitään ja mainostetaan telkussakin uusia pelihimoon johtavia innovaatioita.

No, mutta tähän kirjaan. Kirjoittajaa voisi luonnehtia sanoilla: positiivisuutta jakavasta tubettajasta tietokirjailijaksi.

Täytyypä heti siteerata näitä nuorisoon meneviä tekstejä:

– Saat olla lapsi niin kauan kuin haluat ja pukeutua miten haluat!

– Voit vaikkapa testata eri tyylejä ja listata tyylit bujoon tai vihkoon.

– Muista pukeutua vaatteisiin, joissa sinulla on mukava ja itsevarma olo.

Elina juttelee tietysti murrosiän fyysisistä ja henkisistä muutoksista, transsukupuolisuudesta, naisten kaunistautumismaneereista, ensimmäisten rintsikoiden ostamisesta, kuukautisjutuista, karvoituksesta, gynekäynneistä, näppylöistä ja finneistä, terveellisestä ruuasta, jne jne…

Kirja on todella hyvä. Napsautan heti sille excellent++ arvosanan. Yleensähän entisajan kouluissa ohitettiin arat aiheet kääntämällä sivua kirjassa. Niin se vain  oli. Nyt nuori voi huokaista helpotuksesta, kun tabuina pidetyt jutut voi lukea ihan selkeistä ja helppolukuisista kirjoista.

Toivotanpa kirjan tekijälle menestystä niin palstoillaan kuin tietokirjailijana. Olet kirjallasi auttanut tuhansia nuoria vapautumaan ja pääsemään sinuiksi henkisen ja fyysisen tilanteensa kanssa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Masa oli luonnonlahjakkuus

Pekka ja Pätkä – huumori puri kansaan

Arto Pietilä: Masa Niemi,Pätkä, Kustannus HD, 2003

Sehän on silleen, että jotkus osaavat huumorihomman ja jotkut ovat ö-sarjaa koko ikänsä. Masa Niemi oli excellent – ++ mies, ainakin minun mielestäni. Olihan niitä viime vuosisadan puolivälissä muitakin mestareita, kuten Aku Korhonen, Siiri Angerkoski, Hannes Häyrinen ja Kalle Viherpuu, vain muutaman mainitakseni.

No tämän kirjallisen monumentin on saanut Masa, ja ihan aiheesta. Hän oli jo lapsuusvuosinaan pelle ja kun lapset pyysivät äitiään katsomaan Chaplinin elokuvaa, niin äiti tokaisi kuivakkaalla huumorillaan:

– Minulla on jo lauma chaplineita, se riittää.

Sehän alkoi silleen, että Masa ja Esa Pakarinen otettiin pääosiin Lentävä kalakukko – elokuvaan. Ja siitäpä ponnahti esille rillumarei-huuma, kansan iloksi ja kriitikoiden kauhuksi.

Itse asiassa noita wanhoja mustavalkoisia katselee paljon mieluummin kuin nykyajan saippuasarjoja. Masa Niemen yhteydessä puhutaan usein klovnin kyyneleistä. Ei ollut homma aina mieluista. Toinen koomikko, Simo Salminenkin on todennut, että miksi minun pitää olla aina se, joka saa täytekakun naamaansa.

Mutta asiaan. Lueskelin kirjaa ihan huuli pyöreänä. Monien anekdoottien elävöittämä teksti on herkkupala nykyisille eläkeikäisille. Mutta sivujuonteena kulkee murhe. Masan ja Esan välillekin tulivat kylmät henkäykset, kun Masa kuuli, tai oletti, Esan sopineen paremmista palkkaeduista itselleen.

Mainio kirja ja vielä fontiltaankin niin kiva, että ei tarvinnut tiirata + – laseilla. Runsaasta kuva-annistakin erityisplussat.

Arto Pietilä tunnetaan omasta kustantamostaan ja lukuisista kelpo kirjoistaan. Nykyään ovat kirjailijalla nousseet esille dekkarintekijän taidot. Monilahjakkuus siis, joka vaihtaa genreä sutjakasti. Tämä Pätkä – kirja oli miun maun mukaan ja kirjoittajan oli onnistunut haalia ihan tuoretta materiaalia nautiskeltavaksi.

Että asiahan ei minulle kuulu, mutta Pätkä on kirjallisen muistomerkkinsä ansainnut. Jospa Pietilä tarttuu tunnetulla taidollaan moniin muihin viime vuosisadan puolenvälin suosikkeihin. Varmaan suuret ikäluokat muodostaisivat lukijoina messevän kohderyhmän.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Tuli ihan sipaistua toisen naista

Maaseudulla ne salaisuudet muhivat

Jane Harper: Kadonnut mies, Tammi Kustannus 2021

Nehän ovat semmoisia muutaman tuhannen sarvipään tiloja tuolla aussien helteissä. No johan niissä semmoisissa paikoissa riittää salaisuuksiakin pengottaviksi, varsinkin kun alkaa jo löytyä ruumiitakin.

Ihan tuli kriitikolle mieleen tuo oma lapsuus susirajan maalaiskylässä, jossa juttua riitti kahvikupposten äärellä ja väliin heiluttiin iltamissa, pienessä vihneessä, jopa puukkojen kanssa. Eipä siis ihme, että Cameronilla on nuoruuden muistoja naisesta, jota tuli kohdeltua kaltoin silloin parikymppisenä, tai mitä lienee tullut tehtyä. Tyttö kuitenkin kävi poliisin luona asian tiimoilta. Eikä tytön poikaystävällä oletettavasti mieli mettä keittänyt.

No samainen mies sitten löydetään kuolleena ja ihan hyvin on murha lavastettu itsariksi, ellei asialla ole ollut sitten harvinaisen taitava teloittaja. Mutta kuten loppukoonnissa selviää, niin, ei aikaakaan kun voi hyvänen aika, että tuoko se olikin se raakalainen.

No juonteita on kirjassa moniakin. Saman veljessarjan toinen poika saa myös kylän vihat päälleen ja sitähän joutuu kantamaan koko ikänsä, kun ihmiset kostavat sulkemalla tämän erakoksi.

Mutta kukapa sitä olisi viimeiseksi uskonutkaan, että…

Jätänpä kirjan juonirakenteiden lörpöttelyn sikseen. Totean vain, että maaseutu on joskus rankka paikka elellä, kun siellä tapaa semmoista salaisuushakuista ja vainoharhaista väkeä ja tuntuu että jokaisella on synkkiä asioita kannettavinaan.

Hyvän kirjan tämä bestselleristi on pukannut ja kohderyhmää riittää ympäri maailmaa. Tietysti laadun tae on se, että lukija samaistuu tämmöiseen ja juoksee päivän pari lenkilläkin pää vinossa murheineen kuin jalkavaivainen kalkkuna. Kunnes sitten oma vaimo-kulta sanoo, että elä sie ota kaikkia asioita ajateltavaksi kulti. Sulla on liian pieni pää semmoiseen.

Mutta sanon vain, että maaseutu, olipa vaikka aussien, on todella herkullinen ympäristö pistää sukusalaisuuksilla ladattu dekkari plaaniin. Mehevä ja maltillisesti etenevä dekkari on kysymyksessä ja täytyy sanoa samalla tapaa kuin Agatha-täti närkästyneenä hänen kirjojaan pitkäveteisiksi maininneelle Hannu Tarmiolle, että: – Eivätkös niissä loput olekin aika kivoja.

Kiitosta kiitosta. Kyllä oli aamutuimaan stimulaatiota vaikka ajatella oman sukunsa asioita.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Niin se Anja eksyi mustikkametsään

Hurmaavia runoja

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, runoja, WSOY 2021

Mustikoita mustikoita, 15 ämpärillistä mustikoita, mustikoita ja mustikkasuita, runokirjan aineksiksi.

Anja Erämaja on loihtinut hivenen luonnonläheisen runokirjan. Sehän on hyvä. Välillä tulivat mieleen Risto Rasa ja toisaalta Jenni Haukio tai Heli Laaksonen huumorissaan.

Mutta kyllä Erämaja on omintakainen, sujahtaa välillä runoineen ihan letterismin poluille. Tykkäsin kyllä Erämajan runoista kuin sika perunoista. Niissä on humoristista lähestymistapaa mutta myös vankkaa paradoksia ja analyysia, niin sanoakseni.

Ihan heittäydyin näihin metsätunnelmiin. Itsekin keräsin kesällä 2020 170 litraa mustikoita, joten mustikkasuut tulivat tutuiksi.

Siteerataan Erämajaa:

”Koti on jossain tuolla tai tuolla päin, siellä äitikallis valvoo lapsiriepuaan, äiti sydän syrjällään päivystää vanhan veräjän luona, kutsuu karjaansa sipusipusipu, äiti istuu kotiportailla ja suree palaneita kanojaan, minä kiertelen puita, telkänpesästä noukin kaikki munat, äiti on tyytyväinen”…

Kivasti assosioi Erämaja ja joskus ihan harhailee yksityisen tajunnanvirran puolella, mutta vain vähän. Tykkäsin joka värssystä. Elämä on ihmeellinen. Joskus tapaa runoilijan joka muuttuu ystäväksi runoissaan.

Ihan ehottomasti kipaisen hakemaan lisää erämajaa, en repullista, koska silloin tulee erämaja-ähky. Otan kirjan tai pari nautiskeltavaksi. Asetun sohvalle ja unohdan puoleksi tunniksi että olen omaishoitaja. Tai mitäs unohtamista siinä. Sekin on elämän rikkautta. Eikö niin Anja?

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Eeva Kilven pyjamantaskusta

Karjalan tyttö avoimena, joskus härskinäkin

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja, WSOY Kustannus 2021

…”On yö. Mihin minulta meni päivä? En muista siitä juuri mitään.

Sen muistan, että eilen nain. Ai juu. Tämä päivä meni siitä toipumiseen. Olenko enää järjissäni? Kyllä. Sanoin hänelle:

– En voi elää ilman sinua, paitsi jos on pakko.

Niin elin ilman kotiakin. Oli pakko.”…

Eeva Kilpi on kautta aikain ollut suorasukainen kirjoittaja, joka ei vierasta myöskään eroottisuutta ja miehenkipeyttä elämässään.

Karjalan tytöllä vievät ajatukset toisaalta lapsuuden karuihin kokemuksiin.

Hiitolassa vuonna 1928 syntynyt kirjailija on pukannut jopa ulkomaiseen levitykseen 32 teosta. Itse asiassa hänen kirjojaan on käännetty 20 kielelle yksin lukien.

”Tämä ”värillisten” päiväkirjojen tuotanto pitäisi kaikkien Kilven ystävien lukea, vaikka niissä näkyy jo tietty ikärasite.

Toisaalta Kilpi on niissä avoimempi kuin koskaan. Kirjailijan taipaleeseen mahtuu opettajan vuosia ( englannin kieli) ja kirjailijaliiton tärkeitä tehtäviä. Kohu nousi siitäkin kun Kilpi puolusti kirjailija Aleksandr Solzenitsyniä tukevaa julkilausumaa.

Itse en ole erityisen vahva Kilpi-fani. Ehkä olen liian sovinnainen. Hän on kuitenkin noussut suomalaisessa mittapuussa koviin arvostuksiin, Aina Pro Finlandia-palkinnosta valtion kirjallisuuspalkintoon ja Runeberg-palkintoon.

Itseäni vaivasi Kilpeä lukiessani hänen hienoinen henkinen labiiliutensa ja arvaamattomuutensa sanankäyttäjänä. Seksuaalisten asioiden yhdistäminen tiettyyn yliherkkyyteen ja karjalakaipaukseen, sekä sota-ajan vaikeiden vaiheiden tilittämiseen sai minut, nuorukaisen, mieluummin siirtymään vaikka Sinuheen, tai miksipä ei Väinö Linnaan. Arvelin nuorena, että tuo Kilpi on vähän outo.

Ikääntyneenä olen oppinut arvostamaan hänen ronskiakin lähestymistapaansa elämän ilmiöihin, sekä lähihistoriaan.

Mestarihan Kilpi on. Ei siinä mitään. Kiitos vain tästä valkoisesta kirjasesta. Ihan tuo piti lukea useampaan kertaan. Tunnelma oli kuin hyvän teatteriesityksen jälkeen. Se pureutui sisimpääni ja sai sen käymistilaan. Ehkä herätti vähän ahdistusta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Suojellaanko koulukiusaajia liikaa

Kiusaavat oppilaat ovat lasten suosikkeja

Virpi Pöyhönen: Noidankehästä pois, Voiko koulukiusaamisen kierteen katkaista, Tammi Kustannus 2021

Nykyaika on tosi helppoa koulukiusaajille. Nämä pahalaiset kun ottavat sosiaalisen median ja netin avuksi. Kiusattu eristetään totaalisesti välitunnilla, häntä irvaillaan ja haukutaan hakataan ja piinataan. Ainut ase kiusaamista vastaan näyttäisi olevan piinkova itsetunto ja fyysinen dominointi kaveriporukoissa. Vähänkin syrjäänvetäytyvillä ja hiljaisilla on kiusatuksi tuleminen todennäköistä.

Koulukiusaajien äo on mitä on, mutta enemmän tähän rikolliseen toimintaan on syyllinen yhteiskunta, joka suosii repalaista kotielämää. Lapset jätetään yksin kotona ja heidän psyykensä kieroutuu.

Muistuu mieleeni oman aikani koulukiusaaminen, josta itsekin sain osani. Se oli raakaa peliä, kun välitunneilla vallitsi vahvemman oikeus ja opettajat jättivät kaikki valvonnat väliin.

Ehkä semmoinen karaisi, mutta itselleni se jätti melkoiset traumat. Nuorilla miehillä Suomen armeija oikein suosi kiusaamista, ja henkisen kantin nujertamista. Vielä työpaikallakin oli kynittyjä kanoja opettajainhuoneessa. Näistä elkeistä suomalainen yhteiskunta ei pääse eroon ikinä. Monia surullisia kohtaloita olen itsekin todistanut koulunjohtajan taipaleellani.

Yleensä kiusatulle suositellaan nykyisin koulun vaihtamista ja kiusaaja saa jatkaa toimintaansa entisessä opinahjossa.

Mutta asiaan.

Tämä kirja on hyvä. Se puuttuu mm. lasten näkemyksiin kiusaamisesta. Kiusatuksi tuleminen on eräänlainen noidankehä, kun sosiaaliset, psykologiset ja biologiset tekijät natsaavat yhteen pahasti. Onneksi nykyaikana on alettu huomioida vähemmistöryhmiä. Psyykkisesti sairas oli ennen yksinkertaisesti hullu ja sekopää ja sai purevat pilkat osakseen.

Kirja kyllä selvittelee eri näkökulmia koulukiusaamiseen aika perusteellisesti, aina auttamisen ja tukemisen pelosta kiusaajien ja kiusattujen stereotypioihin asti. Mutta totuus lienee se, että jokainen ihminen on yksilö, yhteistä vain, että väkivallan pelosta ei tästä kiusatuksi tulemisen ”vaivasta” uskalleta kertoa opettajille tai kotiväelle. Usein vasta fyysinen ja henkinen kunto paljastaa kiusatun asian laidan.

Kiitos kirjasta.

Entisenä koulunjohtajana luin joka sanan ja totesin, että tällaisia ulostuloja usein tabuina pidetyistä asioista kaivataan kipeästi. Tosin tehoavia ”lääkkeitä” kiusaamisen poistamiseen ei uskalleta tai osata etsiä kun ilmiö on yhä arka asia ja salainen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Eihän se Aleksis ihan sairas ollut

Aleksis Kivi-fiktio on kiinnostava lähestymistapa

Arto Pietilä: Minä, Mamselli ja Albina, Kirjoitin ja kosin, kosin ja kirjoitin, Arto Pietilä ja kustannus Hd 2019

Vuonna 2019 ilmestynyt fiktiivinen näkemys Aleksis Kiven elämästä ei ole pelkkää puuroa. Kas kun peruselämänkerrassa ohitetaan kaikki elämän särmät ja salaisuudet. Siitäpä tulee  sitten semmoinen tarina, että se muistuttaa hautajaispuhetta, tai seitsenkymppisen synttärisankarin hautajaissimulaation kuivakkasta ja ylistelevää juhlapuhetta.

No, Pietilä on sanataituri Jumalan armosta ja päätti rikkoa elämänkertamaneereita. Toki kirjan Aleksis Kivi elää ja hengittää, sekä tietysti kirjailija surullisenkuuluisine Ahlqvisteineen esitellään.

Mutta onpa Aleksilla toki kissanpäiviäkin ja erityisesti häntä hoivaavan lupsakan Mamsellin hoteissa. Lapsuuden ja nuoruuden rakastettu se lähetti kirjailijalle erokirjeen, kun isä hengitti niskaan sitä kirjoitettaessa. Mutta eivät ne Aleksiksen varsinaiset koettelemukset vielä siitä alkaneet.

Että mitä. Arto Pietilä on julkaissut kymmenittäin kirjoja, joten tekijämies on asialla. Mieluusti tuota lueskelin. Parempi se oli kuin muut Kivi-elämänkerrat joihin piti tutustua kirjallisuuden arvosanaa opiskellessani. Olisikohan tentaattori vihjannut, että käyttäkää ihmeessä vähän mielikuvitustakin, kun lopputentissä oli muiden joukossa yksi selkeä kysymys: ”A.Kivi”

Mutta asiaan. Pietilällä on mielestäni oikea lähestymistapa asiaan. Huomasin samantapaista aiemminkin hänen dekkaristaan. Kas, kun dekkarikin voi olla jotain muuta kuin stereotyyppisten antisankarien kohellusta, tai tautonomisia, efektiivisiä kohtauksia. Pitää tunkeutua vähän päähenkilön taustoihin niinkuin Pietilä tekee. Hänen edellisessä dekkarissaan ( uusinkin on kai jo julkaistu) on sivuraiteelle ajautuva nainen, jolle elämä antaakin villin kortin onnelliseen elämään komistuksensa kanssa etelän kohteessa, jossa ei koira perään hauku. Pietilä sanoi siinä aikoneensa toisenlaista genreä, mutta homma kääntyi dekkarilinjoille.

Tykkäsin tämäntyylisestä teoksesta, etten sanoisi ihan niin paljon, että toivoskelin Pietilän siirtyvän uudenlaiseen elämänkertagenreen jossa osa heitetään lipan alta, intuitiivisuuden nimissä ja vielä parasta jos pehmennettäisiin taiteilijoidenkin stereotypioiksi muuttuvia kohtaloita huumorin avulla. Jospa Arto alat lykätä elokuvakässäreitä. Sinua tarvittaisiin niissä.

Hyvä hyvä Pietilä.

Laitahan taas tulemaan samantyylistä jostakin klassikkogurusta.

Saat varmasti ison kohderyhmän.

Halavattu ja voi hyvänen aika

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Koripalloguru tökkii

Kirpaisevia totuuksia yhteiskunnastamme

Henrik Dettmann: Kopautuksia, kirjoituksia elämästä ja urheilusta, Toim. Hippo Taatila, WSOY Kustannus 2021

Onhan se koripalloguru Dettmannin taival ollut semmoinen vaihteleva ja tarjonnut monenmoista tuulen tuiverrusta. Tiehän johti tuonne euroopan tärkeisiin koristehtäviin, mutta minkäs mahtoi, kun mies seurasi siinä sivussa enemmän kotimaan Susijengin vaiheita.

Niinhän siinä kävi, että Henrik siirtyi tuulisilta Euroopan markkinoilta Suomeen, jossa tunsi olevansa kotonaan. Kolumnitekstejä häneltä on ilmestynyt kirjana muistaakseni ennenkin, mutta näissä uusissa ja hyvin toimitetuissa  kirjoituksissa mies puuttuu yhteiskuntamme ongelmiin jopa enemmän kuin konsanaan koripalloon.

Kas kun urheilija ei saa olla pelkästään osallistuja, vaan hänen pitää suuntautua määrätietoisesti menestykseen. Siihen tarvitaan periksiantamattomuutta ja jämäkkyyttä.

Dettmann veteli oikeista naruista ja johdatteli Suomen korisporukan ihan huipputasolle.

Samat lainalaisuudet pätevät myös muilla elämän ja yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueilla. Ei sitä saa olla pelkkä apurahavetoinen luuseri, vaan työmoraalin on oltava korkealla.

Niinpä Henrik tuumii, että maajoukkuelajitkin ovat bisnesmogulien armoilla. Monia muitakin kirpaisevia paljastuksia on lipsahtanut Dettmannin kynästä. Ja median myllyt ovat jauhaneet monen kolumnin jälkeen.

Lueksin taannoin edesmenneen toimittajan, Antti O. Arposen tilitystä aiheesta vuoden urheilijan valinta. Hän kun oli mukana urheilutoimittajan ominaisuudessa. No, toipa ilmi, että moinen konjakinhuuruinen junttaus ihan ällöttää.

Samainen mies kirjoitti menneensä rahasalkun kanssa hiihtäjä Juha Miedon luo, kun olisi pitänyt vaihtaa Jussin Fischerit suomalaiseen merkkiin. No Antti levitteli salkusta rahat pirtin pöydälle, mutta mietaa katseli rahakekoa vähän aikaa ja tuumi:             – Soon silleen, jotta fisser maksaa paremmin.

Siinäpä Antti kokosi rahat salkkuunsa ja pakko oli lähteä tyhjin toimin kohti Lappeenrantaa.

Että mitä. Turha sitä on väittää, että suomalainen yhteiskunta  ei olisi korruptoitunut. Rehellistä urheilupomoa kun on vaikea löytää.

Dettmanin kopautukset napsahtelevat suomalaiseen yhteiskuntaan ja urheilun kulissien takaiseen maailmaan kuin konsanaan entisen kansankynttilän koivupuinen karttakeppi luikurioppilaan sormille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen