Joukon Taideblogi

Reima T.A. Luoto: Temppeliherrat – todellisuus ja myytit, Fenix-kustannus

Ristiretkien kiehtova maailma

Temppeliherrain nousu ja tuho

Temppeliherrain ritarikunta kukoisti vuosina 1118 – 1307. Tämä kirja, joka kartoittaa temppeliherrain ritarikunnan aikaa ja taisteluja, on sitä historiaa, jota on varioitu mm. kertoma- ja kuvataiteissa. Valta ja rikkaudet synnyttivät kateutta ritarikunnan ympärille, mutta mitkään vihamieliset voimat eivät näyttäneet pystyvän sen varustuksiin. Lopulta temppeliherrat joutuivat Ranskan Filip IV:n silmätikuiksi, mikä vei heidät lopulliseen tuhoon. Kuningas yritti vielä kähveltää temppeliherrojen rahavarat, mutta ei onnistunut siinäkään. Viimeinen temppeliherrain suurmestari poltettiin roviolla Pariisissa 18. maaliskuuta 1314.

Tämä kirja tarjoaa myös mahdollisuuden spekuloinneille uskonnollisen kirjallisuuden suhteen. Ns. suurten uskontojen perusteokset, kuten Raamattu ja Koraani ovat joillekin täyttä totta joka sana, mutta nykyisin niihin suhtaudutaan myös dokumentteina toisten joukossa. Ne ovat muinaisjäänteitä, uskonnollista tai suullista perimätietoa.

Kirja tarjoaa seikkailuista kiinnostuneille myös tarinoita taisteluista. Itse muistan kotimaisen kirjan, Topeliuksen Välskärin kertomukset, josta opettajani sanoi, että se ei ole tarkoitettu heikkohermoisille. Niinpä koulun kirjastossa oli sille monia lainaajia.

Kirjan tekijä on tehnyt tärkeän työn. Hänellä on ollut myös vaikeuksia, ei vähiten käännöstyössä. Jos haluaa tutustua  ristiretkien aikaan on osattava arabian, ranskan, latinan, heprean, aramean, saksan, sekä englannin kieltä. Kaikki Raamatun tekstit ovat kirjan tekijän mukaan ihmisten kirjoittamia ja niillä on paitsi uskonnollisia, myös poliittisia tarkoitusperiä. Myös käännöksiä kielestä toiseen on manipuloitu surutta eikä Lutherkaan ole tässä suhteessa viaton.

Kirja on elävää historiaa lähes tuhannen vuoden takaa. Se tarjoaa ajankuvia, taisteluita, mielipiteitä, spekulointeja, jne… . Lueskelin kirjaa pyhänseudun ja totesin, että missään suhteessa se ei ole kuivaa historiankirjoitusta. Se kyllä imaisee lukijan mukaansa, niin kuin tämä aika on tehnyt monille taiteen edustajille vielä nykypäivinäkin. Vähäistä ei ole elokuvataiteenkaan osuus tämän ajan tapahtumien välittäjänä.

Jouko Varonen

Suomalaista sielunmaisemaa

Tabermannin tajunnanvirtaa

Tommy Tabermann: Kukkiva kivi,

Valitut runot 1970-1977, Gummerus

Tabermann on outo lintu. Jähmeään suomalaiseen sielunmaisemaan hänen runonsa iskee railon, kuin syvän haavan, josta nousevat punalipun lailla menneet vuosikymmenet, työntekijöiden kuluneet jäsenet, rakastavaisten kiihkeät onnenhetket, kaipuu johonkin, jota ei ole, tai ehkä on, mutta sitä ei näe kuin rakkauden ruusunpunaisten silmälasien läpi.

Luin Tabermannin runot kuin muistona menneiltä ajoilta, jolloin kuljin pölyisissä baareissa, takin taskussa saarikoskea, tabermannia, jevtusenkoa… Ne olivat niitä onnellisia aikoja, jolloin uskoin tajunnanvirran voimaan, sillä nyt, uudella lukemalla, löydän Tabermannista sen ystävän, joka houkutteli nuoren miehen keveään lentoon, kirjoittelemaan ajatustensa kirjoa vahakantiseen vihkoon helsinkiläisessä ravintolassa, punaviinilasi seurana.

Että mitä. Tabermannin 70-luvun runoista on jo aikaa. Hän oli aikansa idoli nuorille, rakkauden ja hekuman arkkienkeli. Mutta nyt vuosien kuluttua löydän hänestä jotain uutta. Runoilijan, jonka kynä on ajatusta nopeampi, tajunnanvirtaisen romantikon, joka löytää sielunsa syövereistä kielen kiihkolle, kaipaukselle, rakkaudelle, työlle, punavärille, kevään ensimmäiselle valkovuokolle, syksyn viimeisille mädäntyneille perunanvarsille, jotka pitävät juurissaan valkoisia mukuloita, joiden avulla suomen kansa pani alulle sukupolvien saaton.

Ilman muuta tämä uusintapainos on tärkeä julkaisu. Löytyy niitä, joiden elämään Tabermannin runous on vaikuttanut syvästi, antanut nuorukaisille siivet joilla lentää ohi ajan murheiden, kohti valoa ja rakkauden liekkiä.

Jouko Varonen

Lenitan tarina

Vahva nainen Suomen asialla

Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani,

Bazar kustannus 2017

”Tämä kirja on Suomen historiaa niin kuin olen sen kokenut. Se on elämänkertani niin kuin olen elämäni elänyt. …kerron tarinaani kolmella tasolla: Muutokset politiikan ja talouden maailmannäyttämöllä; niiden vaikutukset Suomeen; vanhempani, perheemme ja sitten minä näissä muutosmyrskyissä.”…

Ystäväni tuumi, kun puhe kääntyi Lenita Airistoon: – Ai se on se nainen, joka sai miehet käyttämään kunnon sukkia, eikä ainaisia tennissukkia.

Itse totean tämänkin kirjan luettuani ja katseltuani mittavan kuvakavalkadin, että Lenita Airisto on ollut merkittävä henkilö Suomi-kuvalle ja vienninedistäjänä suuren työn tehnyt nainen. Ehkä suurin ansio Lenitan menestystarinassa on hänen positiivisuutensa ja itsetuntonsa. Jo sotainvalidit valitsivat kaunottaren Suomi-neidoksi. Valintaa seurasivat tietysti myös Miss Universum-kisat kuten oli tapana, kun joku valittiin Suomen kauneimmaksi.

Kirja on myös mahtava kuvakavalkadi Lenitan uralta, johon kuuluivat maailman eri kolkilla pidetyt muotishowt,  toimiminen televisiossa ja tietysti kansainvälisenä pr – henkilönä.

Lenita harrastaa aikahyppyjä, joskus jopa parinkymmenen vuoden rajoissa ja siirtyy vanhempiensa tarinasta taitavasti omiin muotitapahtumiinsa. Myös Suomen historia saa oman tulkintansa Airiston silmin katsottuna.

On tyypillistä, että iltapäivälehdet etsivät suurennuslasilla skandaalinpoikasia julkkisten elämänkerroista. Tällä kertaa on tonkimisen aiheena ollut osasto, jossa Lenita kertoo miesystävistään. Mutta kirja on paljon muuta. Se on Lenitan suurtyö, jonka hän on tehnyt aina painoteknisiä toteutuksia myöten itse. Monet upeat kuvasivut hehkuvat värejä sekä suomalaisen tekstiilitaiteen ja designin loistoa.

Siis mitä? Kyseessä on kirja, joka antaa kuvan Suomen suuresta hyväntekijästä, ja suoraselkäisestä naisesta. Lenitan ansiota ovat monet kauppasuhteet ja suomalaisten tuotteiden esittelyt ympäri maailmaa. Persoonana on hän hyvä esikuva naisenergiasta, jonka perään kysytään maassamme tänäkin päivänä. Jos kirjan taitto on vähän rauhaton ja kuvatarjontaa on hengästykseen asti, niin sen vastapainoksi on sanottava, että lähes jokainen kuva ja sana ansaitsee julkaisun.

Jouko Varonen

Carl Barksin Akuja                                                                 Aku ja kumppanit vauhdissa

Walt Disney: Aku Ankka, Ovela Roope- setä, Carl Barksin parhaat sarjat, Sanoma Media 2017

Aku Ankka on luvannut esitellä Huutovuoren kaikua. Mutta kaikua pitää vähän terästää. Veljenpojat, Tupu,Hupu ja Lupu joutuvat toimimaan kaikuna. Mutta jostakin syystä Aku unohtaa laittaa kolikon poikien lippaaseen ja siitähän seuraa skandaali. Kaiku ei vastaa, ei sitten millään, vaikka yleisö odottaa ja opas on ihan nolona. Luotilaakson seriffissä Aku joutuu jopa luotisateeseen, mutta luodit kilpistyvät seriffin tähdestä. Kyseessä on seikkailu karjavarkaiden kanssa, joilla on keksintö, millä saadaan omistajan merkki eläimiin. Kyllähän tutka-antennia ( nykyinen laser-tykki?) käyttävät karjavarkaat saadaan putkaan, kun veljenpojat myös vähän auttelevat Akua.

Roope nautiskelee kaikessa rauhassa uiskentelusta rasäiliössään, vaikka aivan rahasäiliön lähellä on rakennustyömaa. Kukapas muu siellä häärääkään rakennuspuuhissa kuin karhukopla. Nyt hyvät neuvot ovat kalliita. Mutta Roopella on rahan lisäksi ideoita.Pelle Peloton matkustaa ystävineen unelmaplaneetalle ja tapaa siellä laiskanpulskeaa ankkaväkeä.

Carl Barks ( 1901-2000) on kuuluisin Aku Ankka-sarjojen tekijä. Hänen keksintöjään ovat mm. Roope-setä, Hannu Hanhi, Pelle Peloton, Karhukopla, Ankkalinnan kaupunki ja Roope-Sedän rahasäiliö. Carl Barksin parhaat sarjat esittelee Barksin tuotantoa, yleensä klassikoiksi jo muotoutuneita Aku-seikkailuja.

Näitä Barksin Aku-tarinoita lueskellessa tulevat mieleen 50 – 60 – luvun ajat, jolloin koulussa kävi lastenlehtien kauppa kuumana. Minulla oli voittamaton kauppatavara, Aku Ankan kovakantinen vuosikerta jostakin 50-luvulta. Sillä sai lainaksi repullisen texvillereitä tai villilänsiä, puhumattakaan nakkenakuttajista ja mustanaamioista. Voi noita aikoja.

Jouko Varonen

Presidentin puoliso vai enemmän?

Vaatimaton Tellervo

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämänkerta, Siltala 2017

Elämänkertakirjansa aluksi Tellervo Koivisto tekee asetelmat selviksi. ”Ilman avioliittoa Mauno Koiviston kanssa ei tätä kirjaa suunniteltaisi.” Mauno Koivistokin suhtautuu vähän huumorilla, kun kuulee tulevasta kirjasta ja toteaa: ”Ah, olen naimisissa merkittävän henkilön kanssa.”

Tellervon vähättelevät arviot omasta arvostaan toistuvat kirjassa ja tekevät sen yleisilmeestä hivenen arkisen ja melankolisen. Satakuntalaisena hän ei halua tehdä suurta numeroa itsestään. Toki saadaan jutunjuurta nuorista rakastavaisista, Tellervosta ja Maunosta, jotka elivät aluksi miehen tehtävien vuoksi etäsuhteessa. Tellervo jopa suunnitteli kirjoittavansa päiväkirjaa itsestään Maunolle, mutta kirjeet, joita hän on antanut kirjan toimittajan käyttöön, ovat jotenkin tavanomaisia. Tellervo valitteli jo silloin vaivojaan ja arkisia ongelmiaan. Kirjeet ovat paremminkin kuin sotakirjeenvaihtoa jota suurelta osin käytiin käytännön asioiden hoitamiseksi.

Toki Maunon poliittinen ura toi vaihtelua vaimonkin elämään. Varsinkin presidenttikausillaan vei ”Manu” valtakunnan ensimmäisen naisen mukanaan eri puolille maailmaa. Tellervo tuli myös valituksi eduskuntaan, suurelta osin Arvo Salon sivustatuella.

Kirja ei ole suuri rakkaus- tai paljastuskirja. Parin elämä, josta kirjassa on pyritty karsimaan Maunon osuus mahdollisimman vähiin, oli aika arkista. Ei ollut kohujuttuja. Ruokaostoksillakin käytiin Elannon ruokaliikkeessä. Ja Manun sukkien parsimisesta on tullut jo vitsi. Jokaisesta ihmisestä saa hyvän elämänkerran, jos pääsee sisälle hänen sisimpäänsä. Ehkä tässä kirjassa ovat jo haittana myös Tellervon muistivaikeudet. Iltalehdet repivät otsikoita kirjan sisällöstä mm. Mauno Koiviston vanhuuden vaivojen tiimoilta. Myös Tellervo Koiviston masennuksesta, jolle on kirjassa omistettu luku, oli iltalehdistössä puhetta. Jotenkin vierastin semmoisia juttuja, joissa kerrottiin mm. parin nukkumispuuhista ja Maunon avuttomuudesta ilman vaimoaan.

Kirja on kirjoitettu. Se liittyy ansioituneen elämänkerturin Anne Mattssonin (s. 1973) ”sarjaan”, jossa ovat tätä ennen ilmestyneet elämänkerrat Sylvi Kekkosesta ja Seela Sellasta.

Jouko Varonen

 

Kekkoslovakian tarina                                                   Suomen lähihistoriaa

Petri Laukka: Pieni kansa pyristeli, Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta, Into-kustannus 2017

”YYA-sopimus toi Suomeen helposti tunnistettavan ystävyyskielen, jonka jokainen varteenotettava poliitikko joutui opettelemaan sopimuksen voimassaoloaikana 1948-1991.”

Laukka aloittaa kirjan säätilaltaan hyisissä olosuhteissa. Elettiin sitä aikaa, jolloin Suomi julistautui itsenäiseksi. Isoja ”teattereita” ei tarvittu. Suomen itsenäisyyden hyväksyminen oli kuitenkin vielä Venäjästä kiinni. Muut maat nimittäin odottivat Venäjän reaktioita.

Kirjassa edetään lähdetietoihin nojaten, joskus vähän poliittisia stereotypioita viljellen koko Suomen itsenäisyyden vuosisata. Niinpä kirjan lähdeluettelokin on varsin muhkea. En epäile Laukan kykyä omintakeiseen ajatteluun vaikka olisin valmis myöntämään sen seikan, että nämä asiat on käsitelty monissa poliittisissa elämänkerroissa ja lähihistoriaa kartoittavissa teoksissa niin tarkkaan, että vaikea on löytää uusia ja tuoreita näkökulmia kulloisiinkin tapahtumiin.

Kirja puuttuu suomalaisten aatteisiin, ajatusmaailmaan, muoti-ilmiöihin, päätöksentekomalleihin jne… . Suomi on ollut samaan aikaan idän ja lännen ideologisessa vaikutuspiirissä ja tilanne on jatkunut näihin päiviin, vaikka nykyisin itä-kriittisyys on huomattavasti räikeämpää esim. mediassa. Paljon vaikutti YYA-sopimuksen purkaminen, mutta ei niin paljon, ettei suomettumisen peikkoa enää olisi.

Kirja on hyvä ja huolella luettava. Jos ajatuskulut tuntuvat joskus tutuilta, se on tietysti lähdemateriaalin vaikutusta. Toisaalta uusia lähestymistapoja Suomen sadan vuoden politiikkaan tai kansan asenteisiin ja tottumuksiin on vaikea löytää.

Kirjaa pitää siteerata pariinkin otteeseen, onhan se merkkiteos Suomen sadan vuoden taipaleesta ja katajaisen kansamme vaiheista:

” …Iltapäivällä presidentin esittelyssä presidentti Kyösti Kallio vahvisti sotatilan ja nimitti Mannerheimin muodollisesti ylipäälliköksi. Hallitusta päätettiin vaihtaa saman tien. Entinen pois sodan jaloista ja uusi tilalle, mieluiten Rytin johtama. ”…

Odotin ulkoasun perusteella kirjalta kertomuksia suomalaisista ihmisistä ja henkilöhistorioita tavallisesta kansasta. Vähän petyin kuluneista historiallisista lähestymistavoista. Mutta varsinkin nuorelle polvelle kirja on hyvä johdatus maan lähihistorian tuntemukseen.

Jouko Varonen

 

Sinikan taival

Mönkäreen elämänvaiheet

Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi,

Sinikka Mönkäreen tarina, Art House 2017

Sinikka Mönkäre syntyi rintamamiehen perheeseen. Äiti veti johtopäätöksensä, kun mielenvikainen mies palasi sodasta ja joutui hoitoon. Heille riittäisi kaksi lasta. Mutta uusi tulokas oli alulla ja äiti arveli turvautua raskaudenkeskeyttäjään. Tähän operaatioon loppui äidin elämä. Sinikka, joka oli äidin kuollessa kolmivuotias, pääsi vanhemman veljensä kanssa hyvään kasvattiperheeseen.  Kirja vaikuttaa rehellisesti ja selkeästi kirjoitetulta. Liian syvällisiä poliittisia spekulointejakaan siitä ei löydy ja kirja sopii mattimeikäläisenkin käteen, jopa vaikuttaa sopivan lukijaystävälliseltä motivoidakseen mukaan Mönkäreen myöhempiin vaiheisiin. Tyttö lainoitti opintonsa ja oli todella lahjakas. Eräs kokemus ns. epäystävällisestä lääkäristä sai Mönkäreen suuntautumaan lääketieteen opintoihin. Opiskelijoiden railakkaista bileistä seurasi asunnon vaihtokin, mutta tinkimätön suhtautuminen opiskeluun auttoi Sinikan valmistumaan ensimmäisenä kurssiltaan.

Kirja antaa paljon palstatilaa Mönkäreen poliittiseen uraan. Vaalivoittoa seurasi kirvelevä tappio, mutta Lipponen teki uudelleen eduskuntaan nousseesta Mönkäreestä ministerin, eikä ura jäänyt keskeneräiseksi. Jossakin vaiheessa tuli myös aviokriisi, mutta ratkaisu takasi auvoisat eläkepäivät uuden kumppanin kanssa. Sitä ennen Mönkäreestä tehtiin vielä RAY:n johtaja.Todella hyvin kirjoitettu kirja, joka muistaa myös kritisoida Mönkäreen huolimattomuutta ulkoasunsa suhteen. Joskus hän sai kuulla, että kampaa nyt, ministeri edes hiuksesi.

Joku poliittisiin elämänkertoihin erikoistunut kirjoittaja voisi pitää Mönkäreen elämänkertaa, jopa liian ”helppona”. Se vaikutti minusta kuitenkin rehelliseltä ja konstailemattomalta, hivenen pikkusievältä kirjalta.

Jouko Varonen

 

 

 

Sofian vieras

Kun ystävä muuttuu hankalaksi

Disney: Sofia ensimmäinen, Apila muuttaa,

Sanoma Media Finland, 2017

Prinsessa Sofialla on pulma. Pupu, jonka hän otti omaksi lemmikikseen käyttäytyy siivottomasti ja kuorsaakin yöllä. Lisäksi pupu maala kuvan Sofiasta ja sotkee prinsessan huoneen. Mitta alkaa olla täysi, kun kuuluisa taidemaalari tulee maalaamaan kuvaa Sofiasta ja pupu saa päähänsä kutsua metsän väen juhlimaan kanssaan. Sekasotkuhan siitä tulee ja Sofia saa lintuystävältään vinkin, että pupulle on tehtävä säännöt. Mitäs muuta kuin huone kuntoon ja pupu tiehensä. Tai ei nyt ihan. Pupu saa muuttaa pihalla olevaan koirankoppiin.

Sofia-sadut ovat ilahduttaneet lapsia jo kauan aikaa. Jopa niin, että niihin liitetyt oheismateriaalit: nuket, pyyhkeet, tyynyliinat, lakanat, ym. ovat tehneet kauppansa. Ei Sofian seikkailuissa ole moitteen sijaa. Niissä on se lämmin pohjavire, jota lapset tarvitsevat satuihinsa. Nykyisin ei enää tarjota lapsille väkivaltaisia satuja, kuten Jörö-jukka, jossa taidettiin leikata pitkäkyntiseltä pojalta sormet. Myös muut sadut ja Grimmin viritykset kuuluvat jo menneisyyteen. Nyt on tapana viehättää pieniä tyttösiä rakkauden ja ystävyyden säännöillä.

Kun taidemaalari näkee pupun maalaaman kuvan Sofiasta, hän ihastuu ikihyviksi. Sofian ilmeessä on juuri sitä ystävyyden ja rakkauden vivahdetta, jota kuvassa tarvitaan. Sofiakin alkaa muistaa ystävänsä pupun, joka on ollut hänelle myös rakas, vaikka on tuottanut huolta. No pupu löytyy koirankopista ja tarina päättyy onnelliseen sovintoon. Sekä pupu, että Sofia päättävät parantaa tapansa.

Tällaisia lämpöisiä satuja pikku tytöt tarvitsevat, vaikka ne joskus muovaavat tytöistä pieniä prinsessoja. Ei puhettakaan, että nykytytöt leikkisivät autoilla ja muilla poikien leluilla.

Jouko Varonen

 

 

Kun lintu joi vahvaa kahvia

Nokkelia lintuvitsejä

Eeva-Liisa Sepponen: Böödismit, Karisto 2017

Eeva-Liisa Sepponen on lintujen ystävä. Niinpä linnut tulevat hänelle syliin ja viihtyvät lähitienoolla, kun kuvaaja viettää mökkilomaa. Aikanaan lahjaksi saatu kamera on vaihtunut pari kertaa laadukkaampaan ja face bookille on kertynyt humoristisia otoksia ryyditettyinä mukavilla teksteillä.

Niinpä tukkakoskelon tukka on noussut pystyyn, kun se on nauttinut tavallista vahvempaa kahvia, talitintti on piilottanut päänsä ja tuumii, että on tämä päätöntä menoa, västäräkki viisastelee ötökkä nokassaan, että tällä elät vaikka se maistuu paskalta, punatulkku laulelee oksalla ”rati riti ralla”…, rantasipi sukeltaa ja huutaa pärskeiden keskeltä ”täältä pesee”, mustarastas sanoo näyttävänsä hoikemmalta mustassa asussa, jne…

Joskus on tullut minullakin julkaistua ns. puhekuplakuvia linnuista lehtien palstoilla. Kun kuvaa humoristisia otoksia linnuista, on hyvä kuva usein onnenkantamoinen, niin että tuhannesta kuvasta pari voi olla julkaistavia kuvia. Olen aina sanonut, että huumorin saaminen luontokuviin on todellista taituruutta. Näissäkin kuvissa on suuri osuus verbaalinokkeluudella.

Sepposella on kyky kohdata lintuja. Meriharakan hän kuvaa mökkiterassilla ja pesästään pudonnut merikotkan poikanen saa kuvaajasta keinoemon. Muistan itsekin joskus syöttäneeni lintuja kädeltäni ja useilla luontoretkillä on sattunut huvittaviakin tilanteita. Niinpä sain otoksen västäräkistä, joka tappeli auton peilistä näkyvän peilikuvansa kanssa ja lehdethän tykkäsivät tuollaisesta kuvasta.

Sepposen böödismejä on julkaistu mm. face bookilla, jossa ne ovat saaneet tykkääjiä. Ihmismäisen ja humoristisen ajattelun ymppääminen lintukuviin on tietysti sattuman kauppaa ja ajatukset paremminkin vitsin tekijän käsialaa kuin lintujen ajatuksia. Joskus kuitenkin voi lintujen käytöksessä havaita ”ihan oikeaa” humoristisuutta. Ne sellaiset kuvat ovat tosi arvokkaita.

Lueskelin kirjaa ja tulin hyvälle mielelle. Se kai lienee ollut kirjan tekijänkin ajatus, tuottaa iloa ja huumorin lämpöä lukijoiden mieliin vaikka lintujen kustannuksella irvailemalla.

Jouko Varonen

Hyvää mieltä kaikille

Disney opettaa

Disney Prinsessat: Avuliaat ystävät, Sanoma Media Finland 2017

Tuhkimo miettii, miten voisi ilahduttaa ystäviään. Niinpä hänen mieleensä tulee kolme tyttöstä, joille voisi tehdä puvut sadonkorjuujuhliin. Mitäs muuta kuin tuumasta toimeen. Tuhkimoa auttavat hänen ystävänsä hiiret, Huli ja Vili. Mutta kun tulee kauniiden tanssiaispukujen luovutuksen aika, huomaa Tuhkimo, että tyttöjä onkin viisi. Tytöillä on uusi ystävä. Tuota pikaa Tuhkimo keksii keinon. Jos jokainen antaa puvustaan kankaanpalan tai röyhelön, saadaan puku viidennellekin. Niin myös tehdään ja kaikki ovat iloisia

Sadussa on tärkeä opetus. Jokaisen pitää antaa omastaan. Ei saa olla omanpitävä. Toisessa sadussa Lumikki eksyy metsässä jättiläisten majalle. Kääpiöt ovat pitäneet jättiläisiä pahoina jo suuren kokonsa vuoksi, mutta Lumikki huomaa, että jättiläiset ovat tosi ystävällisiä. Satu opettaa lasta siitä, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja ihonvärin tai muun erilaisuuden vuoksi ei kannata karsastaa toisia.

Viimeisessä sadussa opitaan laittamaan ystäville ystävällisiä viestejä. Hyvä viesti saa jokaisen iloiseksi ja näiden tekee mieli jakaa jotain hyvästä mielestään myös muille. Syntyykin hyvän mielen ketju.

Disneyn sadut opettavat tärkeitä asioita. Tyttösten suosikkiprinsessat ovat hyväsydämisiä ja tahtovat muille hyvää. Tämä on tärkeä opetus ja yleensä lasten saduilla pitäisikin olla loppuidylli, varsinkin kaikkein pienimpien tarinoilla.

Jouko Varonen