Joukon Taideblogi

Maamme huipputenoreita

Tenori on oopperoiden sankari

Hurmaavat tenorimme, Valitut Palat 2017

Tenori on oopperoiden sankari, salskea ja hurmaava, tunteellinen, kaikkien rakastama. Itse katselin taannoin joulun tienoissa kolmen maailman huipputenorin joulukonserttia. Siinähän sitä olikin melkoisesti elämystä. Mutta Suomessakin on tosi hyviä tenoreita, onhan maamme kuuluisa esiintyjistään maailman oopperalavoilla.

Jos nyt ei ihan Pavarotteja löydy, niin kuitenkin mahtavia esiintyjiä. Jyrki Anttila ( s. 1966), Pentti Hietanen ( s. 1958), Tomi Metsäketo ( s. 1974) ovat eittämättä parhaimmistoamme ja heidän esityksiään saammekin usein ihastella televisiossa tai CD-äänityksissä, niin kuin tässäkin kokoelmassa.

Jyrki Anttila aloitti laulun opiskelunsa baritonina, mutta vaihtoi laulunopettajan kannustamana äänialaa tenoriksi. Esikuvatkin ovat melkoisia maailmantähtiä, kuten Enrico Caruso, Mario del Monaco ja Placido Domingo. Anttila tuumii, että aloitti laulun opiskelun parikymppisenä ja laulamisen kipinä syttyi roihuksi.

Tomi Metsäketo oli vuonna 2006 lähellä voittoa Suomen euroviisukarsinnassa. Lordi kuitenkin veti pidemmän korren ja kuten muistamme, ”puhdisti pöydän” esityksellään myös loppukilpailussa.

Myös Pentti Hietanen on osallistunut euroviisukarsintaan vuonna 2010. Taustakuorossa olivat tuolloin Hietasen vaimo Heini ja tytär. Hietaset ovat esiintyneet paljon laulavana perheenä, jolloin mukana ovat olleet vanhempien lisäksi molemmat tyttäret.

Levy on koostettu sopivan maukkaaksi, sillä mukana on kansan muistamia lauluja, joiden parissa mieluusti viettää enemmänkin aikaa. Oma arvostukseni Tomi Metsäkedon uraan on kehittynyt vähitellen ja hänen populaari repertuaarinsa on tietysti muun ohella nuorisoa kiinnostavaa. Hietanen ja Anttila ovat kannuksensa jo saaneet ja kysyttyjä esiintyjiä myös eurooppalaisissa ympyröissä. Kokonaisuus on tässä koosteessa harmooninen ja taitavasti valittu.

Jouko Varonen

Sujuvia esseitä
Elämää on eläkkeelläkin

Sinikka Vuento: Rytmihäiriöitä, Sinapinsiemen ry 2016

Lueskelin lehdestä, että paikkakunnalle on saatu uusi kirjailija. Jäi mieleen kirjan nimi, Rytmihäiriöitä. Jossakin vaiheessa tapasin itsensä kirjailijankin ja sain myös luettavaksi tämän kirjan. Ensilukemalla huomasin, että kyseessä on opettaja ja toimittaja sekä kriitikko, jonka tuotoksiin olen jollakin tapaa jäävi puuttumaan. Mutta löysin Vuennon esseistä myös terveesti ajattelevan ihmisen ja niinpä vietin iltapäivän kirjaan tutustuen. 

Jotenkin tunsin, että Vuento on sukulaissieluni. Hän on jäänyt ennenaikaiselle eläkkeelle, niinkuin itsekin tein. Hän on taistellut syövän kanssa, kuten itsekin olen tehnyt. Yksi asia kuitenkin jäi minulle mieleen Vuennon kirjaa lukiessa. Hän kuuluu siihen kansanosaan, joka ei välttämättä heti tykkää eläkepäivistä ja hänen sopeutumattomuutensa eläkepäiviin purkautuu päiväkirjanomaisena arjen tilittämisenä. Itse tunsin heti ensimmäisistä eläkepäivistäni lähtien eläväni elämän juhlaa. Ei ollut konstikaan päästä irti työilmapiiristä, joka opettajan työssä oli vähintään ahdistava. Vuentokin on ollut opettaja, toimittajan ja tiedottajan työn lisäksi. Hän on myös kirjailija, kuten itsekin olen.

Kirjoittaja käy läpi retriitit, eläkeläispiirit, afrikkareissut, tunturivaellukset, jumpat ja tsumbat. Toki ne ovat hyvää ajankulua ja joku tekee niistä jopa kestävän sillan läpi eläkepäivien. Niihin liittyy sosiaalista kanssakäymistäkin joka on kaiken a ja o.

Pidin Vuennon tekstistä. Se on ammattilaisen tuottamaa esseetä eläkeläisen arjesta, jossa ei välttämättä mennä henkisesti ihan ”helppoon”. Kirjoittaja on ajatteleva ja älykäs henkilö, joka ei rakasta eläkeläisen stereotypioita. Kirja sopii hyvin luettavaksi eläkeläissyndroomassa olevalle, jopa niin, että se tarjoaa ratkaisumalleja arjen paineisiin ja ongelmiin.

Kirjailijaa täytyy siteerata: ” Tärkeä vastalääke kutistuneeseen identiteettiin eläkeläisenä oli ollut teatteriarvostelujen tekeminen. Olin jo työaikanani arvostellut teatterimme näytelmiä paikallislehteen. Työssä ollessa juttujen teko oli usein stressaavaa, kun päivätyökin vei valtavasti aikaa. Eläkkeelle jäätyä kirjoittamisesta tuli mahdollisuus palata entiseen rooliin…”

Jouko Varonen

Harmiton viihdekirja

Huumorimausteita rakkaudessa

Ikisinkku rakastuu

Asta Ikonen: Rakkautta rantahuvilassa, Reuna-kustannus 2016

Tanja on kokenut rakkauden, joka päättyi onnettomasti, kun Rami, joka oli jo kesyttänyt Tanjan, päättikin lyödä hynttyyt yhteen toisen naisen kanssa. Se kirpaisee Tanjaa vielä ystävättären häissä. Mutta kuka on tuo jäntevän oloinen kaveri, joka mulkoilee häntä sulhasen puolelta? Ei kai se vain aio pilata hääjuhlaa häneltä. Eipä ei. Kun Veera ja Anton on saatu avioliiton satamaan, tekee tuo Viliksi kutsuttu kaveri vielä tuttavuutta. Veera sen sijaan keksii, että Tanja saisi asua suvun rantahuvilassa kesän ajan, kun sille ei ole käyttöä.

Tanja ottaa tarjouksen vastaan, mutta mistäpä hän tietää, että Anton on luvannut puolestaan huvilan ystävälleen Vilille, juuri samaiselle kaverille, joka söi silmillään Tanjaa häissä.

Kirja vaikuttaa kepeältä kesäviihteeltä ja mikäpä ei, näitä tarinoita on paljon ja niistä on sepitetty vaikkapa humoristisia kesäteatteriesityksiä. Miksipä ei tämäkin juttu, jossa huvilaan joutuneet nuoret aluksi vierastavat toisiaan, sopisi sattumuksiltaan kesäteatteriin. Tämä on vain minun vinkkini.

Kirja asettuu genreltään tuonne romanttisten viihdepokkareiden ryhmään. Silti sen lukaisin, kun tapanani ei ole karsastaa erilaista kirjallisuutta, vaan luen ja kirjoitan myös vähemmän arvostettuja teoksia.

Kyllähän Tanjalla ja Vilillä alkaa vähitellen synkata ja tietysti kirja päättyy loppuidylliin, kuinkas muuten. Jos tekstiä alkaa kriittisesti silmäilemään, siinä ei ole isosti kehuttavaa.

Kerronta on juohevaa ja juttu etenee mukavasti. Lukijoitakin varmaan löytyy, sillä näitä rotevista miehenjötkäleistä haaveilevia tyttösiä kyllä riittää ja toisaalta villejä poikamiehiäkin on vaikka millä mitalla. Kustantaja on tietysti oikealla asialla, kun tarjoaa mahdollisuuden monenlaisille kirjoittajille. Kaikki kun eivät ole Viikilöitä tai Snellmanneja.

JoukoVaronen

Prinsessataikaa

Disney uudistuu

Arielista Kaunottareen ja Hirviöön

Disney Prinsessat: Täydellisiä helmiä, Sanoma Media Finland Oy 2016

Tähän kirjaa on koottu uusia episodeja tyttösille tuttujen prinsessojen ja neitojen seikkailuista. Belle, joka asuu hirviön kanssa ( Kaunotar ja hirviö) tutustuu kirjastoon ja löytää hirviön lempikirjan huonossa kunnossa. Sen kannessa oleva kaunis kivi on kadonnut ja siitäkös hirviö ei tykkää. Mutta Belle pääsee selville hirviön mielipahan aiheesta ja kaikki päättyy onnellisesti, kun hirviö tekee kivestä korun tytön kaulalle.

Munkinpaistokisoissa ystävät auttavat kätensä satuttanutta Tianaa. Tuhkimo saa vieraaksi uuden hiiren, jota Huli ja Vili -hiiret pitävät ylpeänä. Mutta kaikki päättyy onnellisesti kun uusi hiiri auttaa kadonneen korun etsinnässä.

Tähkäpää hengailee poikaystävänsä kanssa. Tianalta varastetaan ihanan Gumbon resepti, mutta kun sopu sijaa antaa tulee varkaastakin ystävä.

Prinsessa Merida auttaa sukuja pääsemään sovintoon. Ariel opettelee valaiden laulun. Aladdin ja Jasmine etsivät sulttaanin kiveä vaarallisesta viidakosta. Ariel viettää ihania häitä todellisen komistuksen kanssa.

Joskus tietysti tulevat mieleen perinteiset naisten roolit, joista ihanan miehen saaminen lienee tärkein. Joskus odottaisi kertomuksiin särmää, mutta sitä kai saa odottaa. Naisstereotypioilla kun tehdään markkinoita pikkutyttöjen maailmoissa. Kuulun siihen sukupolveen, joka tykkäsi Aku Ankan ja kumppaneiden joskus särmäisistäkin seikkailuista.

Näissä tarinoissa on tietysti hyville lastenkirjoille tärkeä loppuidylli. Kaikki kääntyy parhain päin ja lapselle jää hyvä mieli, jopa ajatus, että hyvät asiat ja rakkaus ovat tärkeitä elämässä ja pahankin voi kääntää hyväksi, kun ei heti tuomitse, vaan osoittaa pitkämielisyyttä. Ehtiihän sitä opetella pahan maailman käyttäytymismalleja ja kyseenalaisiakin sääntöjä sitten varttuneella iällä. Tärkeintä on se, että lapsi oppii jo nuorena mieleltään hyväksi ja saa kestävää pohjaa elämää varten.

Jouko Varonen

Olympialaisten kultaiset vuodet

Paavo Nurmesta Sami ”Musti” Jauhojärveen

Jännitteisiä tarinoita olympialaisista

Suomalaisten olympiavoittojen tarinat, toim. Lasse Erola, Paasilinna kustannus 2016

Oma suosikkini oli joskus 1960 – luvulla keihäänheittäjä Pauli Nevala, joka Tokion kisoissa 1964 voitti keihäänheiton. Kerrottiin tarinoita, että Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen ilmoittivat joskus kotimaiselle kilpailunjärjestäjälle, että keppi ei lennä yli 80 metriin, ellei palkkioista sovita. Mene ja tiedä. Nevalan kuva oli kuitenkin kunniapaikalla nuoren pojan leikekirjassa.

Lontoon kisoissa 1908 Verner Weckmanin kerrottiin saaneen kultamitalin sopupelin kautta kun hän Yrjö Saarelan kanssa eteni finaaliin. Mene ja tiedä, mutta suomalaisten painimainen oli jo silloin kovaa rautaa. Kaverukset viettivät juttutuokiota matolla ja lopulta Saarela kellistyi helpohkosti selälleen.

Kirja muistaa myös ”kulttuuriolympialaiset” kun Aale Tynni voitti runollaan ”Hellaan laakeri” kultamitalin Lontoossa 1948. Sittemmin taidelajit jäivät pois, mutta suomalaisten menestyskin muuttui 14 kultamitalin vuosista. Olympiavoitto oli sotien jälkeen yhä vaikeampi saavuttaa.

Itselleni on jäänyt mieleen mm. monia hiihtokisoja, joissa suomalaiset urakoivat. Marja-Liisa Hämäläinen lienee noita nykyajan menestyjiä, jotka palasivat kisoista useita kultamitaleita kaulassaan. Toki mitaleita oli Eero Mäntyrannallakin. Nuorukaisena seurailin Lasse Virenin ja kumppaneiden suorituksia väri-tv:stä. Lapsena piti kuunnella Siiri Rantasen ja Veikko Hakulisen urotekoja naapurin radiosta Pekka Tiilikaisen selostamina. Olympialaiset muovasivat nuoren pojan identiteettiä.

Kirja tarjoaa kivoja ”tietoiskuja” olympiamitaleiden tiimoilta ja kertomuksia on elävöitetty arkistolainauksilla ja lehtitiedoilla.

Suomalaiset ovat olympiahistoriansa aikana napanneet 146 olympiavoittoa, joten kirjassa riittää aihepiirejä riittävästi. Itse uppouduin opukseen moneksi tunniksi ja totesin, että kirjan tekijä on tehnyt hienoa työtä. Toki samalta tekijältä on ilmestynyt aiemminkin kirjoja Suomen olympiahistoriasta, mutta ei näin kattavaa kartoitusta. Erityisesti viehätyin kilpailuselostuksista, joissa on paikoin todellista urheilun huumaa, vaikka ne olisivat lyhyitäkin juttuja. Ja mikä tärkeintä, Suomi voittaa.

Jouko Varonen

Kiinteistön hoito

Lipunnostosta nurmikon leikkuuseen

Seikkaperäinen opas kiinteistönhoidosta

Kiinteistönhoidon käsikirja, Kiinteistöalan kustannus Oy 2016

Kiinteistönhoidon käsikirja kuuluu oppikirjamateriaaleihin. Kyseessä on jo 10 uudistettu painos, jonka kirjoittajakaarti on mittava. Johdannosta vastaa Annika Jaatinen. Kiinteistönhoitajan työsuhdeasioihin perehdyttää Keijo Kaivanto.

Kiinteistön yleishoidosta ja valvonnasta kertoo Ari Kortelampi, joka puuttuu myös palveluiden tuottamiseen. Sähkön käytöstä esitelmöi Tatu Käpymäki. LVI- asioista vastaa edellisen lisäksi Harri Fränti. Kiinteistön turvallisuuteen ja toimintakuntoon perehdyttää Karim Peltonen. Jorma Suomäki kirjoittaa kiinteistöautomaatiosta, ja korjaustöistä Jari Hännikäinen.

Ulkoalueiden hoidosta kertovat Sami Vepsäläinen ja Outi Tuomivaara. Leena Väyrysen osa-alue on siivous.

Tavallinen rivitaloasuja, kuten itse olen, ei todellakaan ymmärrä kaikkea kiinteistön hoitoon liittyvää. Sen jokainen tietää, että jääkelillä on oltava hiekkaa saatavilla ja mieluummin myös levitettynä kulkuväylille. Kesäisin on huolehdittava nurmikoiden kunnosta ja kun lunta tulee runsaasti on aihetta kutsua traktorimies hommiin. Myös remontit, joista aina tulee päänvaivaa yhtiökokouksissa, ovat tärkeitä. Joskus pienen remontin avulla estetään suuremmat vauriot. Oman rivitaloyhtiöni viimeisin hankinta oli lumiesteiden asennus katoille. Siinä otettiin huomioon myös turvallisuustekijät, jotka ovat tärkeitä kiinteistönhoidossa.

Tämä kirja antaa kattavat perustiedot kiinteistönhoitajan päivittäisistä työtehtävistä sekä kiinteistön järjestelmistä ja laitteista. Se vastaa Kiinteistöpalvelujen ammattitutkinnon ja perustutkinnon oppimäärää. Myös Kiinteistöpalvelujen erikoisammattitutkintoon siitä löytyy perustietoja.

Kirja kuuluu tietokirjoihin ja on varsin teoreettinen kokonaisuus. Kiinteistön huoltoon liittyvät kertomukset ja anekdootit, joita on varmaan paljon, löytyvät toivottavasti joskus toisentyyppisistä teoksista.

Jouko Varonen

Kiinteistöalan kustannuksen verkkokauppa www.kiinkust.fi toimittaa mieluusti lisätietoa näistä aihepiireistä.

Yksisarvisesta juovikkaaseen rubiiniin

Karl Barksin parhaita

Aku-viihdettä kaikille

Walt Disney: Aku Ankka yksisarvisen jäljillä, Sanoma Media Finland 2016

Carl Barks ( 1901-2000) kuuluu sarjakuvamaailman neroihin. Hän ei keksinyt Aku Ankkaa mutta keksi ankkojen asuinpaikan Ankkalinnan, Roope Ankan, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan, Milla Magian jne…

Tämänkertainen kooste alkaa nimitarinalla Yksisarvisen jäljillä. Roope Ankka omistaa kaiken muun lisäksi myös maailman suurimman eläintarhan. Mutta nyt Roopella on pulma, johon tarvitaan taas Akun apua, eikä tietysti ilman suurta rahatukkoa.

Olisi nimittäin matkustettava vuoristoisille seuduille jahtaamaan tarunomaista yksisarvista. Toki matkaan mahtuu monenmoista hankaluutta ja kuinka ollakaan, kun on suurista rahasummista kyse, on onnekas Hannu Hanhikin tietysti kiinnostunut asiasta.

Toisessa tarinassa, joka kietoutuu oudon punaisen hatun ympärille, joutuvat Mikki ja Hessu tekemisiin itsensä Mustan Pekan kanssa.

Yleensä Barks vie Akun veljenpoikineen mieluusti kaukaisille maille selvittämään mystisiä juttuja, joihin tietysti liittyy Roope Ankka, jolla on tapana sponsoroida Aku ja pojat mitä huimimpiin seikkailuihin.

Barks piirsi elämänsä aikana 6500 sivua sarjakuvia. Ja kun eläkevuodet koittivat, siirtyi mestari tekemään Ankka-aiheisia öljyvärimaalauksia, joista maksetaan nykyisin suuria summia, jos niitä lienee edes saatavissa.

Pidän Barksin sarjoissa siitä, että niissä on tietty positiivinen viritys ja se näkyy myös tarinoiden loppuhuipennuksissa. Kun nuorena poikana vaihdoin siskolta saamaani Ankka-vuosikertakirjaa Tex Willereihin ja Villi länsi-seikkailuvihkosiin, oli koulureppu usein täynnä kaikkea muuta kuin koulukirjoja. Mutta maalaispojan mielikuvitus tarvitsi virikkeekseen muutakin kuin ankarien opettajien karttakeppisulkeisia ja sota-ajan jälkeistä ankeaa kotioloa.

Jouko Varonen

Joulurunoja ystäville

Taas mieli on altis, joulun ihmeisiin

Runo kertoo enemmän

Hilaria Vesikivi: Joulurunot, Books on Demand GmbH, Helsinki

”…Kaikissa meissä

lapsi kurkottaa jouluun

toivoen huojennusta elämän ahdinkoon,

lämpöistä kynttilänliekkiä,

valoa pitkään pimeään,

lohdutusta.”…

Joulurunojen tekeminen kuuluu monelle joulun valmisteluun. Joskus sukulaiset saavat runolahjan, joskus oma puoliso runon laulun muodossa. Nuorempana istahdin itsekin jouluaattona pianon ääreen ja kohta olivat paperilla joululaulun sanat ja sävelet.

Hilaria Vesikivi on pitänyt tapanaan kirjoittaa joka joulu sukulaisilleen ja ystävilleen joulurunon. Niinpä niistä kertyi ainekset joulurunokirjaan.

Vesikivi maalailee harmaaparta pukin ja lapsien kirkkaat silmät, hyvän tahdon, valon, hiljaisuuden ja rauhan. Hänen runoissaan löydetään usein aikuisestakin se pieni lapsi, joka kurkottaa jouluun ja elämisen riemuun. Myös uskonnollinen eetos välittyy runoilijan teksteistä:

…”Anna meille tähditetty taivas,

taito nostaa katseemme korkeuksiin,

etsiä se tietty tähti,

löytää Seimen Lapsen läheisyys”…

Lahjarunot ovat tietysti kirjaksi koottuina hivenen toistoisia ja joulun stereotypiatkin tulevat esille kerta toisensa jälkeen. Lahjan saajalle runot ovat tietysti ainutkertaisia ja rakkaita. Niinpä Vesikiven runoista voi löytää myös tärkeitä sisältöjä. Usein ajattelen, että jos Joulun Tarinaan ei täysin jaksa uskoa, voi tietysti viettää joulun rakkauden ja ihmisläheisyyden juhlana. Tästä teemasta Joulun Lapsikin varmaan tahtoi meille muistuttaa.

Jouko Varonen