Lukaisinpa kivan kirjan
Taloyhtiön puheenjohtajan kommelluksia
Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä, Karisto 2018
Niinhän se menee, siis surkuhupaisasti, kerrostaloelämä kaupungissa. Päähenkilö kirjassa on poikamies Paul, ainakin siihen asti, kun tutustuu äitivanhansa iloksi johonkin naisenpuoleen, tällä kertaa parantamisen salatieteisiin erikoistuneeseen terapeuttiin, joka tarpeentullen järjestää vaikka spiritistisiä terapiatapaamisia ihan tuosta noin, vasemmalla kädellä. Pian istunto Paulin kanssa päätyy naisen kiljuvaan orgasmiin ja Paulin hämmennykseen taloyhtiön pedanttina puheenjohtajana. Paul ei tiedä onko sitä luvallista kiljua keskellä yötä rakkauden puuhissa tai käydä lorisuttamassa suihkussa rakkauden jäljet pois reisiltä. Mutta Veronika sanoo päättäväisesti, että kyllä se on luvallista. Ja siihen on uskominen Paulinkin, joka on vielä onnellisen tietämätön rakastelusession seurauksista Veronican masussa.
Nauraa hekottelin kirjan humoristisille käänteille ja kornille analyysille aikani, kunnes aloin löytää rivien välistä itseni ja tulin paljon surullisemmaksi.
Ihan kiva humoristi on tämä nuortenkirjoistaan Topelius-palkittu Jukka-Pekka Palviainen. Huumori muistuttaa saman kustantajan nuorisokirjailijan, Kalle Veirton tyyliä. Kustantamolla on siis leivissään kaksi suhteellisen kivaa humoristia, ihan yhtiön penaalin terävimpiä kyniä. Jospa vaikka yrittävät nousta verbaalisti köyhän humoristiemme joukon kärkikaartiin.
Tämänkaltainen ironinen huumorianalyysi napsahtaa usein kohteeseensa yhtä kipeästi kuin entisen pojan ritsan kivi räkätinpojan paljaaseen paikkaan. Niinpä joku voi pahoittaa mielensä ja tuumia, että enhän minä ainakaan tuollainen ole. Mutta kun keisarin uudet vaatteet kuoritaan itsekunkin päältä, niin totuushan sieltä löytyy ja ollaan yhtä kelteisillään kuin Paul monialaterapeutti Veronikan hellässä hoidossa.
Että mitä? Kivan kirjan on Palviainen kirjoittanut. Joskus näyttää että huumori kukkii moneen suuntaan ja paljastelee naurettavuuksia vaikkapa ihmisten parinvalinnasta tai kerrostaloelämästä. Totisia hanurinsoittajia olemme me kaikki, kun humoristin värilasien läpi katsellaan. Huumori on itsekullekin annettu elämän rikastuttajaksi ja itsekritiikin paikaksi.
Jouko Varonen