Jokaisen äidin painajainen
Ray Stevensin tutkimuksia
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä, Gummerus 2017
Jenna Gray kokee jokaisen äidin pahimman painajaisen. Hänen viisivuotias lapsensa kuolee liikenteessä ja autoilija, joka tuhotyön teki, pakenee paikalta. Tällaisessa tilanteessa äiti kokee, että hänen on otettava etäisyyttä tapahtumiin ja muuttaa Walesin rannikolle tekemään surutyötä pienessä mökissä ja viipyillen rannoilla, joskus piirrellen piirroksia rantahiekkaan.
Rikostarkastaja Ray Stevens on myös monen murheen tuttu. Hänen perheasiansa ovat huonolla tolalla, mutta hän on päättänyt ottaa selvän pojan yliajajasta. Hyvässä kirjassa on tietysti käänteitä. Tässäkin romaanissa, jota on myyty satoja tuhansia, vaikka kysymys on esikoiskirjasta, niitä arvaamattomia käänteitä on useampia. Lukijalle nämä käänteet tietysti tuovat ylläreitä ja kriitikot tietysti ylistävät esikoiskirjailijan poikkeuksellisia neroutta.
Itse lueskelin kirjaa auringossa rannalla lojuen ja totesin, että Mackintoshin kieli on sujuvaa ja joskus jopa helppoa. Itse kyllä pidän siitä, että rikoskirja ei mene vaikeaksi spekuloinniksi ja siinä suhteessa kirjailija pitää ohjat käsissään. Mikäpä siinä, selkä karrelle palaneena läksin rantahietikolta yhtä kokemusta rikkaampana. Yhdyn tietysti yhteiseen hymistelyyn siitä, että kirja on taitavasti tehty ja juonenkäänteiltään jopa mestarillinen. Silti tuli ikävä vähän kotosuomalaista perusdekkaria, joissa on viime aikoina siirrytty mattiyrjänäjoensuulaiseen supisuomalaiseen tyyliin ottaa rikokset sosiaalisina asioina ja rikoksen tekijäkin enemmän myös oman onnettoman todellisuutensa uhrina. Toki tämän kirjan tekijä puuttuu myös poliisimiehen perhe-elämään. Siinä auttaa Mackintoshin tausta poliisina, joka antaa osviittaa siitä, mitä voi työongelmien kotiin tuominen pahimmillaan aiheuttaa.
Että mitä? Hyvä kirja ja sopivaa kesälukemista niille, jotka ovat liikaa kiinnyttyneet stereotyyppisiin poliiseihin tai antisankareihin, jotka viettävät enemmän aikaa kupposten ja tyttösten parissa kuin selvitellessään rikoksia.
Jouko Varonen
