Verbaalisti valmista
Huumori kuin huovis-veikolla
Antti Salo: Uuslöyttymaankoira ja muita novelleja, Lector Kustannus 2019
Sehän on uusi humoristi tullut Suomenmaahan.
Kauan sitä on etsitty ja kauan petytty. Ei ole löytynyt Veikko Huovisen, Arto Paasilinnan sekä Kätkäläisen tekijän työn jatkajaa. Kätkäläinenkin taisi olla kopio Havukka-Ahon ajattelijasta samoin kuin nämä mielensäpahoittajat.
Nyt se on tässä. Tämä Antti Salo, maisterismies ja papin elkeitä kaihtamaton. Johan proosa taas puree ja mukana kirkasta voimannuttavaa huumoria, kuten huovisveikolla parhaimmillaan.
Niin se tulee talitintinkin elämä analysoitua ihan jälilleen ja vaikuttaapa siltä, että siinä linnunrääpäleessä on paljon suomalaista sisupussia, joka nousee vaikeuksien keskeltä kuin feeniks-lintu ja alkaa taas katsella tyttöjä, laittaa linnokkaat naisenpuolet sukua jatkamaan.
Ihan teki rinnan vasemmalla puolella hyvää tämä Salon proosa. Viimeksi niin on tapahtunut kun luin Veikon Lyhyet erikoiset. Ihme on, jos kirjailija ei nouse näillä jutuilla kirjalliseen plaaniin ja Suomen, kenties ulkomaiden kartalle.
Että mitä. Mielestäni kivaa ja analyyttista proosaa. Salolla tuntuu olevan aihelmia niin paljon, että alimmat happanevat. Siitä vain painokoneet jauhamaan. Tietysti vielä voisi vähän tiivistää ja jäntevöittää, ettei tulisi lukijalle pienenkään haukotuksen paikkaa.
Näin se Antti Salon proosa soljuu:
” Pihassa puuhasteli pikkulintu, josta ei tiedetty, oliko se sieppo vai peippo vai mitä näitä oli. Hyttysiä söi ja piti pesää liiterin takana, ja etenkin pari viime päivää se oli koko ajan lennellyt pihassa, istui milloin mihinkin kyttäämään, kottikärryn kahvalle, kukkalootan reunaan, tähysteli ja kohta pyrähti…”
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
