Tyylikästä kuvakieltä
Mestarin sarjakuvaa
Boucq/Jodorowsky: Bouncer, Osa 5 – susinaaraiden saalis
Eipä päästä helpolla perussovinnaista lukijaa tämä maineikkaan Jodorowskyn albumi. Verta, suolenpätkiä ja paljon vielä inhottavampaa.
Homman nimi on sellainen, että intiaanien viimeisten asuinalueiden raiskaajat saavat ansionsa mukaan, kun Bouncer ystävineen pistää tuulemaan. Vahinko vain että Bouncerille rakas nainen, joka tykkää väkivaltaisesta rakastelusta, on päättänyt tappaa Bouncerin intiaani-isän, kun taas Bouncer suojelee rakasta isäänsä kuin silmäterää, mutta on silti lätkässä tappajanaiseen ja myös toiseen vähemmän brutaaliin tapaukseen.
Siinäpä sitä on jutun juurta tällaiselle albumille, jota joku voi vaikka pitää korkeakulturellina taiteena. Itse, niinkuin sanoin, en paljon arvosta väkivaltaviihdettä, oikeammin en pätkän vertaa. Väkivaltaa tulvii nykyisin joka tuutista ja vaikka monet fanit vannovat Jodorowskyn nimeen, sanoisin että jokainen väkivaltaa levittävä julkaisu olisi nyky-yhteiskunnassa laitettava kirjaroviolle kirkon eteen.
On tietysti semmoinenkin käsite kuin väkivallan kauneus. Itse olin Hemingway-fani nuorena ja yritin änkyttää että hänen tekstinsä ei ole rumaa, vaan välittää väkivallan kauneutta, joka on eri asia kuin väkivalta.
Jos käsittelen albumia muuten kuin väkivallan kannalta, niin se etenee vähin ja vaikuttavin tekstein kuin konsanaan Aki Kaurismäen filmit. Kuvakieli on myös lähtöisin mestarin kynästä. Helppolukuisuus on etu tälle koosteelle. Vaikuttava kokemus on kerrassaan tämä albumi, jossa kosto on suloista ja paha saa palkkansa. Asetelma on tietysti tuttu. Viimeinen intiaani kostaa leegiolle herroja, jotka rakensivat kaupunkeja ja rautateitä intiaanien asuinmaille. Samaa maata on hänen poikansa Bouncer. Rakkausjuonnekin on albumissa melkoinen. Toinen naisista tykkää rajusta rakkaudesta ja toinen on sovinnaisempaa sorttia. Jodorowskyn ystävät ovat taas saaneet teoksen, joka ”hipoo neroutta”.
Jouko Varonen
