Mies ja vaikea sairaus
Eturauhassyöpäkroonikko tilittää
Hannu Tavio: Elämää eturauhassyövän kanssa, Docendo Kustannus, 2019
”Avoimen tiedonkulun aikana tulisikin pitää mielessä, että eturauhassyöpää ei hoideta potilasoppailla, vaan tutkijoiden alati kehittyvillä tiedoilla sekä erikoislääkärien taidoilla. ”
Hannu Tavio tarjoaa kirjassaan näkökulmia elämään eturauhassyövän kanssa. Aiempi kirja, Kutsumaton kumppani ( Kirjapaja), sattui itselleni juuri sopivaan aikaan. Lueskelin sen useaan kertaan. Tavio nimittäin osaa hienovireisyyden, mitä tulee asian kokonaisvaltaiseen lähestymiseen.
Sellaisen lähestymistavan hallitsevat oman kokemukseni mukaan myös syöpälääkärit, hoitajat ja muu henkilökunta. Itselleni semmoinen riittää vallan hyvin. En ole, toisin kuin Tavio, pilkuntarkan tiedon etsijä. Toisaalta Tavio osaa yhdistää taudin kulkuun myös psyykkisen huollon merkityksen niin kotipiirissä kuin vertaistukiryhmissä.
Taviosta tuli taudin myötä myös Eturauhassyöpäyhdistyksen ( PROPO) vetäjä. Siis kysymyksessä on mies, joka on tehnyt potilastyötä tosi ansiokkaasti.
Itse luotan lääkäreihin. Kuolemanpelkoa en ole tuntenut. Jos on aika lähteä, niin ei sille mitään voi. Ehkä lapsuuteni maalla, antoi terveen tavan suhtautua myös asian tähän puoleen. Jokaista päivää pidän lahjana ja se jos mikä avaa uusia ulottuvuuksia elämään. Toki olen pitänyt huolta terveydestäni. Lienee niin, että terveet elämäntavat ja kuntoilu auttavat asiassa.
Itse pudotin painoni ihannelukemiin, sadastaneljästä kilosta seitsemäänkymmeneenkolmeen. Ei tuo niin kummoinen juttu ollut. Tarvittiin vain hivenen itsekuria. Pari-kolme vuotta siihen meni. Luotan lääkäreihin. Jätän mieluusti asian hoitamisen spesialistien huomaan. Teen sen minkä itse pystyn. Ei ole ollut traumoja tai stressiä.
Tavio on toisaalta tottunut auttelemaan syöpäpotilaita. Miestä viedään näissäkin piireissä kuin litran mittaa.
Mutta kirjaan. Tavio osaa asiansa. Toki kirjassa on paljon tyhjäkäyntiä ja toistoisuutta. Se suotakoon, kun taudin kulku on jokaisella yksityinen asia, eikä pilkunvarmaa tietoa voi kukaan tarjoilla. Mukavana pidin tässäkin kirjassa tiettyä herkkyyttä ja myös papan roolin tuomia aaltopituuksia. Toki yhdistelmä, pienet lapset ja eturauhassyövän faktat, tuntuu vähän oudolta. Itse olen pitänyt lapsenlapset kokonaan ulkopuolella koko tästä ongelmakentästä.
Eikä asia loppujen lopuksi ole edes ongelma maalaislapsuuden kokeneelle. Siellä opittiin elämään ja kuolemaan eleettömästi. Mitä sitä joutavaa spekuloimaan. Sen puolen hoitavat ystävälliset pro-miehet, jopa huumorilla. Elämää täytyy elää niin kauan kuin sitä riittää.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen