Ortodoksien kärsimystie jatkuu
Päätösosa Turusen ortodoksitrilogialle
Heikki Turunen: Nenkoset, WSOY Kustannus, 2018
Heikki Turunen antaa ortodoksitrilogiassaan ymmärtää, että ortodoksien kärsimystie jatkuu Suomessa, samaan tapaan kuin sodan traumat kokeneiden isien henkinen perintö, sukupolvesta toiseen. Eikä se perintö ole kadehdittava. Se on viheliäinen perintö.
Eihän se Hekki ole yltänyt samoihin tuloksiin Simpauttajan kanssa milloinkaan, ei kirjallisesti eikä myynnillisesti. Mutta Turunen on sinnikäs Pohjois-Karjalaisen raivaajasukupolven ja uudelleenrakentajien monumenttitaiteilija. Turusen kirjalliset näytöt ovat nyt saaneet uuden kohteen. Turunen kuulemma kouluaikoina räkytti ortodokseja ryssiksi ja koki kirjailijana olevansa jotain velkaa heille.
Ortodoksityttö Manja on trilogian henkilögalleriassa Hovilan Antin kanssa kokoava voima, mitä tulee henkilöjännitteisiin. Rakkauttahan se on, mutta rakkautta koetellaan.
Pidän pohjois-karjalaisena Heikki Turusen tyylistä. Muistan Turusen näppäränä toimittajana sanomalehti Karjalan Maassa. Taisi Turusesta kuitenkin tulla yhden kirjan mies, mitä tulee megasuosioon. Mutta hänestä on tullut kulttihenkilö partoineen ja rehevine mielipiteineen. Sitä rehevyyttä on tässäkin Nenkoset-kirjassa, jota voisi myös mainita uuvuttavaksi lukukokemukseksi.
Turusen etuihin kuuluu myös luonnonkuvaus ja ihmiskuvaus. Myös räikeä rivous pilkistää Nenkosissa esille tuon tuostakin. Bordelliakin kuvataan melkoisen rasvaisin sanakääntein.
Turunen on saanut trilogiansa kunnialla loppuun ja sehän on tietysti kirjallinen kunnianosoitus ortodokseille, joista ei ole kaunokirjallisuutta liiemmälti julkaistu. Turusen käyrä näyttää kirjailijana kuitenkin laskevalta. Yhä enemmän hänen tekstissään on silkkoa seassa niin kuin vanha kansa sanoo.
Tykkään kuitenkin Turusesta sekä suorapuheisena persoonana että julkisuuden henkilönä. Nenkosia pitäisin vähän väkisin väännettynä koontina ortodoksitrilogian kahdelle ensimmäiselle ja paremmalle osalle.
Jouko Varonen
