Mainio elämänkerta Huovisesta
Sotkamon sanataiteilija
Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies, Into-kustannus 2018
Eero Marttiselta, Veikko Huovisen ystävältä, olen viimeksi lukenut luotauksia Kalle Päätalon elämään. Toki hän on kirjoittanut myös kirjat Ilmari Kiannosta ja Mikko Niskasesta, vain nämä kolme mainitakseni.
Parhaimmillaan Marttinen on Huovisen lapsuutta ja nuoruutta käsittelevissä osastoissa, joissa Veikon hersyvän humoristinen verbalistiikka ja kainuulainen kielenkäyttö sekoittuvat jopa niin, että ei tiedä mikä on Marttisen kieltä, mikä taas Huovisen omaa tekstiä aina lapsuuden kouluaineista lähtien.
Kirja laajenee myös kulttuurikeskusteluksi jossa mm. Veikon sodanvastaisuus saa sanallisen muodon. Tietysti puututaan kirjailijan räväkkään nousuun kansakunnan kaapin päälle, kun metsäalan opiskelija kirjoitti Helsingissä, opiskeluvuosinaan, teoksen Konsta Pykkäsestä, maaseudun miehestä. Konstan ajatukset kulkivat omia ratojaan. Hän ajatteli joskus varsin älykkäästikin, ainakin etelän maistereiden mielestä. Toki Konstasta on tehty elokuvaversioita, joissa painotetaan hänen rooliaan psyykensä puolesta sairaana, ahdistuneena ja syrjittynä.
Pidin kirjan yleisilmeestä, vaikka voisin yhtyä Huovisen mielipiteeseen, että etelän kriitikoiden harjoittama karsinointi jonninjoutaviin ismeihin on turhaa löpinää. Sitä on kirjassa reilut puolet ja Marttisen ääni häviää olemattomiin. Huovinen oli kansanmies ja Sotkamosta muodostui hänen paratiisinsa, jossa hän sai elää ja hengittää vapaasti.
Kysyin nuorelta kirjastonhoitajatytöltä, että tunnetko semmoista kirjailijaa kuin Veikko Huovinen. Ei sanonut tuntevansa ja näytti närkästyneeltä, kun sitä vanhat ukot kaikkea kyselevät. Siitäpä tuli mieleeni, että Huovinen on vanhanhenevan ikäpolven guru, jonka taistelut niin kirjailijana kuin perhe-elämässä eivät liikuta 2000 – luvun nörttikansaa. Oletettavasti Huovisella ( 1927 – 2009) olisi herkullista sanottavaa myös nyky-Suomesta, mutta aika aikaansa kutakin. Nykynuoret juoksentelevat kaupungin kaduilla etsimässä kännykkäolioita, diggaavat epäselvästi puhuvia rap-artisteja, eivät suomalaisiin klassikkoihin puutu, ja niin on tietysti hyvä.
Ikäväkseni totean, että kunnon älyllisiä suomalaisia humoristeja, jotka koskettaisivat lukijaa, ei ole löytynyt vuosiin kustantajien listoilta. Homma on menossa tuonne tappamiseen, räiskimiseen, erotiikkaan, ryyppäämiseen ja helppoon nyyrikkiromantiikkaan päin.
Jouko Varonen