Petja Lähteen taitavaa proosaa
Veljesten matka Hailuotoon ja muistoihin
Petja Lähde: Ilon kaava, Karisto kustannus 2018
Muistuivat mieleen Petja Lähteen proosaa lukiessa kokemukseni kirjoittajakouluttajana. Siellä viilattiin repliikkejä ja poistettiin tekstistä kaikki ylimääräinen. Tekstin piti olla tuoretta, vailla kuluneita ilmauksia ja tietysti piti käyttää uudissanoja ja uutta kuvastoa. Kun tekstiä on vähän, tai repliikit ovat pieniä, niiden sisältö avartuu lukijoiden mielessä aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Tämän taidon Petja Lähdekin osaa. Mutta mutta, kun kirjoittaa romaania, niin runollisen proosan säännöt ovat vähän toiset. Joskus ylenmääräinen tehokkuuden haeskelu nimittäin alkaa väsyttämään. Olen Hemingwayni, dialogin mestarin, lukenut. Petjalla on vielä paljon opittavaa, vaikka kirja on laadukasta luettavaa.
– Mikä temppu oli?
– Yritin jedivoimalla seinän läpi.
– Miten kävi?
– Törmäsin seinään.
– Pahus. Sattuiko?
– Ei. Voima oli kanssani.
Romaanikirjailijan pitäisi, niin kuin neuvoin aikuisoppilaitani, saada tekstiinsä lihaa luiden päälle. Joskus laveampi proosa on nimittäin tarpeen.
Kaksi veljestä, toinen kuolemansairas, lähtevät pohjoiseen etsimään isäänsä Hailuodosta. Hailuoto on Perämeren saari, jonne ei ole tieyhteyttä. Näitä kertomuksia nostalgiamatkoista pohjoiseen olen kyllä lukenut ennenkin ja katsonut elokuvista.
Aina niissä on oma vetovoimansa. Tätä kirjaa kun lueskelin, löysin jopa aforistista ilmaisua, niin typistettyjä ovat repliikit ja kirjan kieli joskus. Kirja on hyvää materiaalia vaikkapa kirjoituspiiriin, jossa opetellaan tehokasta ja typistettyä ilmaisua. Vahinko vain, että typistäessä saattaa tulla se virhe, että koko jutun teho kärsii. Haukotteluksi meni minunltakin lopuksi.
Jouko Varonen
( SARV:n jäsen)