Surusta nousee laulu
Inka Nousiaisen aistimusvoimainen romaani
Inka Nousiainen: Mustarastas, WSOY Kustannus
Joskus mielessä häivähtää jotakin, joka saa ajatusketjun liikkeelle. Itse suljin veljeni, jota en koskaan nähnyt, kauaksi pois, unontuneelle hautausmaalle. Se laatta minulle jäi ja se valkoiseksi maalattu pieni puuristi. En saanut häneen yhteyttä. Kun luin Inka Nousiaisen kirjaa, veli alkoi personoitua, hauraasti, mutta jotenkin.
… ”Entä sitten hiljainen, kytevä suru, oliko huolia, joista kukaan meistä ei tiennyt?Olivatko ne isompia kuin me ymmärrettiin, olitko sä antanut vihjeitä, jotka jäivät huomaamatta? Oliko se pelkkää harhaa, että sulla oli kaikki hyvin ja sä odotit tulevaa?”…
Nuorten laivamatka päättyy traagisesti. Yksi heistä ei palannut. Jäi suruja, kaipausta, niitä suuria suruja jotka murtavat mielen ikuisesti. Etsittiin, mutta jäljelle jäi vain musta aukko, jonne sopi ihminen katoamaan, mutta katoamisen henkiset seuraukset ovat romaanin pituinen tuska. Enemmän. Ei tule hopeareunuksia pilviin. Jäljelle jäi vain ontto tyhjyys, jonne hän katosi.
No, pojat ovat poikia. Iskivät ruotsalaistytöt laivalta. Oliko siinä jotakin. Toiset olivat vahvempia. Mursivat hänen hauraan mielensä.
Nousiaisen romaanilla on totuuspohja. Näyttelijä Eeva Soinion monologi kipeästä aiheesta. Nousiainen etsii siihen varioivaa näkemystä, löytää hiuksenhienoja tuntemuksia, niin hienoja, että lukija tulee ymmälle. Voiko ihmisen sisin tuntea noin herkästi.
Muistan miten opettajana ollessani eräs oppilas toi minulle luettavaksi 17-vuotiaan serkkunsa kirjan Kivienkeli. Nousiaisen kieli koukutti jo silloin, loi minulle hahmon kirjailijasta, jolla on oma ääni. Unohdin nuoren Topelius-palkitun, mutta muistin kyllä, kun romaani Mustarastas tuli julkisuuteen.
Kaunis kirja, kuin mustarastaan laulu, jonka aina tunsin luontokuvausreissuilla keväällä, tai arvaamaton hiljainen liikehdintä, talvella, kun se tuli kelolle istumaan. Vietti koko leudon talven kanssani. Liikehti kuin suru, semmoinen hiljainen ja pehmeä, jota ei tarvitse pelätä, joka hoitaa.
Lehahtaa siihen ja on hetken aikaa.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
