Pohjoisen kärsimystarina
Hauru on vahva kertoja
Hanna Hauru: Jääkansi, Like kustannus 2017
Hanna Haurua lukiessa tulevat mieleen pohjoisen kirjailijat ja taiteilijat aina Timo K. Mukasta ja Rosa Liksomista Kalervo Palsaan, vain tärkeimpiä mainitakseni. Kun luin Liksomin novelleja meän kielellä, tunsin todella kauhun ja pelon, jota ihmiset joutuivat kokemaan. Palsa on omalla kuvataiteellaan kuvittanut samaa kurimusta.
Mutta Haurua lukiessa aistii saman, kuin vaikkapa Hemingwayn novelleja lukiessa, pahan ja kuoleman kauneuden, jota Haurun teksti henkii ja joka nostaa hänen proosansa edellä mainittujen pohjoisen inhorealistien ja taiteilijoiden tunnustusta saaneeseen joukkoon, eikä vähäarvoisimpana.
Tyttö on kymmenen ikäinen, kun rintamalta tulee suruviesti. Mutta samaan aikaan suruviestin kanssa tulee perheeseen uusi ”isä” jonka tyttö nimeää Pahaksi. Mies on henkisesti heikoilla eikä hänestä ole kunnon isäksi. Toki hän panee alulle uuden lapsen, joka sekin on tyttö, kertojan suureksi iloksi. Lopulta Pahan tie johtaa mielisairaalaan, jonne tyttökin pääsee vartuttuaan hoitajaksi.
Pidin Haurun lyhytajoisesta proosasta. Se henkii sitä elämää, jota sodan jälkeen elettiin maaseudulla, taloissa, joista ei kumu kuulunut naapuriin. Kaikki saivat elää tavoillaan. Naapuria kunnioitettiin, vaikka isäntä olisi ollut täysi hullu.
Ehkä juuri oma todellisuuteni sodasta tulleen henkisesti sairaan isän kanssa eläessä teki kirjan lukemisesta vaikuttavan ja viiltävän kokemuksen. Tulin ajatelleeksi, että Hauru voisi valita Liksomin tien, eli siirtyä pidempään proosaan ja kasvattaa näistä kirjasista suuremman kokonaisuuden. Tietysti siinä kärsisi sanomisen terävyys ja lukukokemuksesta voisi tulla väsyttävämpi. Tämä lyhytproosa alkoi elää minun mielessäni ja koin kaikki lapsuuden kauheudet sen mukana, mutta myös tietynlaisen puhdistautumisen.
Jouko Varonen