Perhomiehet ovat erimiehiä
Ykkösluokan näyttelijät kalavesillä
Kari Hietalahti/Tommi Korpela: Perhokalastuksen jäljillä, Tammi Kustannus 2020
”…Taimenetkin ovat yksilöitä. Jotkut tulevat rauhallisesti ja jotkut pistävät ilmashow´n pystyyn heti, kun tarttuvat. Hyvä väsytystekniikka on talutus, silloin pidetään jatkuvaa painetta vavan ja kalan välillä. Yleensä silloin kala tulee rauhallisesti kohti”…
Siellähän ne televisiosta ja elokuvista tutut ja näyttelijät kokeilevat elää luonnon ehdoilla. Perhokalastus on kuulemma muotoutunut heille tärkeämmäksi elämässä kuin konsanaan leipätyö, joka tuo rahaa ikkunoista ja ovista, niin sanoakseni.
No, enpä tuota ollenkaan ihmettele. Lappi ja Norjan kalavedet ne kiskaisivat minutkin aikanaan mukaansa. Nyt niitä reissuja voin selata ulkoisten kovalevyjen Lappi – hakusanoista. Löytyy taimensaaliita, meritaimenta, seitä, siikaa, harjusta ja mikä se oli se, jolla oli vaaleanpunainen maha. No enpä tuota arvokalaa enää muista. Tai muistan sittenkin. Rautujahan ne komistukset olivat.
Kovia olivat juromaan kivien välissä tunturijärvien isot taimenet. Mitä lähemmäs meni päävirtaa purolla, sitä suuremmiksi ja ahneemmiksi muuttuivat tammukat. Sieltä suvannon ylle kaartuvien vaivaiskoivujen alta opin ottamaan keltamahaisia purotaimenia ja virtapaikan jälkeen tuli aina uusi tammukkapoukama.
Mutta asiaan. Kirja on todella innostava ja koukuttava elämys. Runsaasta hivenen levottomastakin kuvituksesta olin mielissäni. Lappi näkyy tehneen hyvää julkkisnäyttelijöille. Luonto opettanut vaatimattomuutta ja erämaan lakeja. Senkin huomaan kuvista ja teksteistä. Ammattimiehiltäkin ovat keränneet oppia kirjaan ja tietysti myös juttuja. Lieneekö kuvausryhmäkin ollut pojilla haittoina.
Itseni opetti nuorukaisena taimenen ottoon vääräleuka Asko Kaikusalo, joka oli sopulintutkijana ja oppaana Kilpisjärvellä. Muistan hänen isot kumisaappaansa, kun porskutteli taimenten perässä. Mankalle oli ottanut vesipisaroiden tippumista Norjan jääluolissa. Olipa mahtavat kai´ut siellä.
Kiva kirja. Oikein herkkupala Lapin kalavesien koukuttamille. Sinne pitäisi lähteä, mutta jos lämmittäisi saunan ja katselisi ulkoiselta vaikka kuvia 70 – luvun tienoon suurelta sopulivuodelta.
Silloin Kilpisjärven rannassa oli puolen metrin kerros yli yrittäneitä sopuleita. Linja-auton eteenkin asettuivat kiroilemaan kuin Euroopan omistajat. Ja tunnoton linibussi teki tietysti ylvästelijästä pitsan alta aikayksikön. Näitä pitsoja riitti Neljän tuulen tiellä tuhansittain. Teltan pohjan alle tunkivat myös sadattelemaan. Semmoista vaellusta ei ole sittemmin ollut.
Kirjahan on täyttä rautaa. Olivatpa Lapissa vaikka Martina Aitolehti ja Sofia Belorf kumppaneineen tekemässä juttua, niin Lapin tunnot sieltä pönkeilisivät herkullisesti esiin. Mutta viimemainituille saattaisi jytkyitikan rokotus pyllynposkeen olla se viimeinen niitti. Saattaisi julkkistyttöjen vaelluksesta tulla kaksi reissua yhdellä kertaa, ensimmäinen ja viimeinen.
Mutta voi halavattu minua. Kaunis kiitos kuitenkin kirjantekijöille. Ihan oli makoisa teos. Tietysti vähän hengästykseen asti monipuolinen ja kirjava, mutta ihan täyttä timanttia Lapissa sekoilleelle.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
