Aika velikultia
Kun Väinö uhkasi kioskin kaataa
Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija, romaani Väinö Linnasta, WSOY 2020
Sehän oli sitä aikaa, kun Väinö Linna alkoi saada merkittiviä tunnustuksia ja sitä mitä köyhä kansa rahaksi nimittää. Taisi olla jo aamupuoli yöstä, kun kirjailijamestari ilmestyi kioskille ja uhosi. ”Nyt kaaran koko tönön, perkule, jollen saa heti nakkejani.” Näin olen kuullut kerrottavan. Seteleitä kuulemma pursusi ressukalla joka taskusta.
Kova oli miehen tie. Kova on ollut monen muunkin. Mutta ilman kovaahan ei olisi elämää, niinkuin entinen kosiomies tuumi kun sai rukkaset tanssilavalla.
Kova oli myös Väinön ja Lauri Viidan otatus Tampereen ”herruudesta”. Sitä piti vain näyttää tiettyä roolia, kun oltiin julkisuuden henkilöitä. Mutta kerrotaan, että kahden kesken he olivat ihan sopuisia, Late ja Väiski, luulisin. Kuppi maistui ja hervoton läppä lensi.
Karo Hämäläinen ( s. 1976) pistää fiktiota kuin entinen torikauppias, siis sutjakkaasti. Arvokirja on todella upea lukukokemus ja niinpä itsenikin unijukka tavoitti hiekkoineen vasta aamuviideltä. Mitäs tässä. Eläkeläisen sopii jatkaa unia sitten, kun on ensin keittänyt aamupuuron siipalleen mustikoiden kera. Keräsimme niitä ahneuksissamme 170 litraa. Mitähän minä, lällykarjalainen, taas sekoilen unipäissäni.
On se kumma tuo kirjojen maailma. Sitä mies muuttuu vaikka Väinö Linnaksi tai Sammalsuon Kaukoksi hetkessä, jos näitä kahta kansansuosikkia voi sijoittaa edes samaan lukukappaleeseen. No Väinöpä kirjoitti itsensä pois tehtaan pölyistä. Saman tempun on tehnyt moni muukin työläiskirjailija.
Tuntematon sai herratkin nostamaan hatun päästään, vaikka pohjoiskarjalainen isäni, täyden viiden vuoden jermu, tuumi tultuaan maamiesseuran talolta Väinön sotaelokuvan jälkeen, että ei se tuommoista pelleilyä ollut, saatana. Odotin rapulla. Eivät laskeneet minua sisälle isän kanssa. Olin tietysti katsonut pimennysverhon repeämästä miten pommikoneet jyristivät kohti. Halavattu.
Karo Hämäläinen tarjoaa lukijan eteen maailman, johon jokainen nuorukainen toivottavasti tutustuu. Itsekin tunnen olevani taas se nuori ja sensitiivinen poika, jota kohtalo potki ja on potkinut suoraan päänuppiin kovalla mononrantilla ja jolle ymmärtävä kirjastonhoitaja laittoi uutuuksia tiskin alle.
Höpötin taas joutavuuksia. Saateri. Elämä on kovalla kädellä opettanut kiroilemaankin siististi. Karo on tehnyt hyvän kirjan, vaikka fiktion lento vaihtuukin pian lähes normielämänkerraksi, niinsanoakseni. Mutta makeita anekdootteja löytyy kuin sattumia Suomen armeijan hernekeitosta. Laatuteoksen teossa ovat olleet vänkäreinä myös äänitteet joilla Linna juttelee.
Excellent ++ arvelematta Karolle opuksesta.
Peijoona, en paremmin sano.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
