Arjen kultaa
Kiittelen ihmisiäni
Laura Salama: Kiitoskirjeitä, Reuna-kustannus, 2018
Laura Salama näyttää kirjoituksistaan päätellen olevan toimittaja ja kirjoittaja. Hänen tehtävänään on mm. istua seminaareissa, kuunnella näyttelyn esittelijää, joka ei ole kunnolla perehtynyt aiheeseensa, tehdä muistiinpanoja ja juttuja.
Niinhän se on, että arki-ihmisissä on meillä monta tärkeää henkilöä, jotka valaisevat matkaa, ainakin kappaleen verran, joskus pidempäänkin, kuten aviomies ja perhe, isä, äiti, mummi ja pappa.
Vuodet tietysti kultaavat muistot, mutta näyttää siltä, että Salama on kokenut ihmisten taholta pelkkää hyvää. Joskus tietysti särmäisempi esitystapa toisi jäntevyyttä ja säröä tekstiin. Siinä se taito punnittaisiin, kun kirjoittaisi kiitoskirjeen todella ilkeälle ihmiselle.
Koiralleenkin voi kiitosta jakaa, tottakai: ” Muutettuasi yhdeksänvuotiaana omakotitalosta kerrostaloon opit vielä uusille koiratavoille; olemaan haukkumatta jokaista rapusta kuuluvaa kolausta ja aamulehden tipahtamista postiluukusta.”
Teksti on sujuvaa ja lukijaystävällistä lyhyine ajoineen. Silti jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin hymistelyä. Ei jokaisen elämä kuitenkaan tarjoa pelkkää kiitoksen aihetta. Mutta, kuten kirjan nimi sanoo, se on kiitoskirja, ja muuta ei sovi toivoa. Positiivinen lähestymistapa on vielä tärkeää nykyaikana, kun televisiokin pukkaa katsottavaksi, jopa uutisissa, pelkkää murhetta.
Joskus kirjailija pistää terveiset Isä Jumalalle: ” Sinäkin, Isä Jumala, olit pellolla, hiljaa hyräiltynä virtenä, Niilon päiväunen vartijana. … Mielestäni kyse oli turvahyrinästä ja sadusta, joksi kuvittelen uskon sinuun olevan, Isä Jumala, silloinkin kun se on pienen ihmisen ikiomaa, ilman suuria saleja ja suuria kirkkoherroja. Toisinaan muuten sekoitan sinut joulupukkiin, jonka satua ja hyvää hyrinää odotan joulun alla yhä.”
Kivan kirjan on Laura Salama tehnyt. Se antaa positiivista pilkettä arjen puuhiin ja on verbaalistikin aito, joskin liian sovinnainen, kliseinen ja ohut.
Jouko Varonen
