Pitää olla unelmia
Leo-Pekka taisteli huipulle
Harri Laiho ja Juha Luotola: Leo-Pekka Tähti, Tammi Kustannus, 2020
Jokaisen odottavan äidin painajainen kävi todeksi. Kuvissa on jotakin häikkää. Vakavailmeinen lääkäri ounasteli kampurajalkoja tai jotain sentapaista, mutta pian jalat olivat vedossa ja siitä jo näki selvästi, että vauvalla on paljonkin vaikeuksia.
No edettiin muutama vuosi ja huomattiin, että eipä ollut vesipäätä tai muuta tosi pahaa. Leolla oli vain alaraajahalvaus, jota ei voitu parantaa, vaikka lekuri valoi toivoa tuumimalla, että eipä hätää, vielä hän kävelee.
Tuli aika, että kirjan päähenkilö sai ensimmäisen vammaisurheiluun tarkoitetun kiitäjän. Sitä ennen hän oli kiinnostunut myös pyörätuolikoripallosta. Pojalla oli posiitiivinen maailmankatsomus ja unelmia.
Ja yleensä unelmista tulee totta, kun uskoo niiden toteutuvan. Ihminen on semmoinen, että usein jokainen teko tai valinta tähtää siihen unelmaan, kunnes se on totta. Niinpä Leokin seisoi kohta bodiumilla ja tietysti keskipaikalla. Tai oikeastaan siitä tuli hänelle arvokisojen rutiinia, ja mieluummin juuri siitä keskimmäisestä pallista muita korkeammalla.
Kirjahan on teemaltaan semmoinen annos elämänuskoa, että se pitäisi jokaisen sohvannurkkaan masentuneena ketistyneen lukea. Nykyaikana tarvitaan suomalaista sisua. Sitä Leolla oli.
Pidin kirjasta sen selkeän annin vuoksi. Kannessa muhoileva urheilijasuuruus ei ole tietääkseenkään siitä, että hän jäi jotain paitsi elämän kortteja jaettaessa.
Hyvä kirja, kertakaikkiaan. Moni luovuttaa jo pienistä vaikeuksista. Vaipuu mitättömyydeksi. Ei ei ei, sanoisi Tähti.
Hän käskisi ottamaan itseään niskasta kiinni ja voittamaan vaikeudet. Kaljakorin, ainoan kaverin, sijaan pitäis hankkia vaikka kahvakuulat kirpputorilta ja alkaa hoitaa fyysistä kuntoaan. Mahdollisuuksia on paljon. Ei pidä valita apatiaa, vaikka valoa ei aina näkyisi tunnelissa.
Mitä sitä muuta kuin hattu päästä kunnioituksesta.
Helevata.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
