Kekkosroiskintaa
Lähihistoriaa Suomen presidenteistä
Martti Turtola: Luopumisen tuska, Tammi kustannus 2018
Tutustuin kirjaan, joka ratsastaa vanhalla kikalla, Kekkosen maineen mustaamisella. Urkkia pidetään Suomen pahimpana vihollisena ja demokratian pilaajana. Hänestä löydetään jos jonkinlaisia ikäviä näkökulmia. Jo kirjan kansi kielii kirjan tekijöiden huonosta eettisestä mausta.
Toki Turtola on kirjansa lukenut. Lähihistoria ja presidenttien vaiheet kuvataan ihan kivasti. Tulee vain mieleen, että montako kertaa nämä aihepiirit on kaluttu. Olisi pitänyt löytää jotakin uutta ja tärkeää kliseisen ja toistoisen esitystavan sijasta.
Yleensähän on niin, että kun entiset poliitikot julkaisevat kirjan, niin kekkosroiskinta, jos siihen on pienintäkään aihetta, jopa pienillä detaljeilla tai kirjan ulkoasun ja kannen avulla, on enemmän kuin tae siitä, että kirja menee vaikka keskinkertaisesti kaupaksi.
Luopumisen tuskaa ei käsitellä kirjassa juurikaan, paitsi Kekkosta tölvimällä. Kekkonenhan teki työnsä huolella. Idän kauppa kukoisti, joutavat tunarit pantiin ojennukseen, Kainuun köyhistäkin pidettiin huolta. Kekkosen jälkeiset presidentit ovat olleet lähinnä varjokuvia Urkkiin verrattuna.
Niinistössä näyttää kuitenkin nykyvinkkelistä katsoen olevan ainesta. Hänen kielensä on epäselvää, mutta kun kiertelee ja kaartelee, eikä ota selvää kantaa mihinkään, niin sekin on parempi kuin selkeä tunarointi aroilla asioilla. Ja Jenni Haukio on todella rauhallinen ja upea ilmestys kohtapuoliin vanhenevan pressan rinnalla vaikkapa valtiovierailuilla tai suurvaltojen johtajien tapaamisissa.
Niin, että mitäpä tästä kirjasta sanoisi? Vaikuttaa selkeästi subjektiiviselta kekkosvihan lietsonnalta. Urkin pitäisi antaa jo vähitellen olla rauhassa. Hän hoisi hommansa hyvin. Parempaa presidenttiä ei Suomelle ole löytynyt eikä löydy. Jos ihminen vanhenee, se on luonnollista, eikä irvailun aihe. Luultavasti rahanahneet korpit eivät koskaan lopu kekkoshaaskalta.
Jouko Varonen
