Voi herranjestas tuota Ropposta
Sanovat että huumori dekkarissa on kauhun korkein aste
Markku Ropponen: Kuhala ja kuuma kultahippu, Tammi Kustannus 2021
” Vietiin saatana toissa yönä vitriinistä kahdeksankymmentä grammainen. …. Lanttilehto ja sen entinen vaimo on tapettu. Siitä on somessa ja joka puolella. Niin että minä halusin vain omani, enkä muuta. En ole tahrannut käsiäni vereen, mutta aion taistella, että saan kultahipun itselleni. Minulta ei varasteta.”…
Lanttilehto on maakunnallinen kuuluisuus. Muistissa on hänen sahalla soittamansa oodi Pillulle. Muutenkin on Lanttilehto monilahjakkuus, jopa kultahippujen etsijänä ja ryyppymiehenä onnenttaren suosikki.
Mutta ilkesivät viedä hänen taidenäyttelystään vitriinillä suojatun kultahipun. Ei kai se ex – natku vain olisi sotkeutunut hommaan.
Siinäpä sitä on Kuhalalle soppa. Mutta kun etumaksu asian selvittämisestä on lyöty kouraan, niin on edettävä päivä kerrallaan vaikka alkaisi tulla suorasäärisiä vastaan moisen isomuksen tiimoilta.
Sanovat, että kun kerran tarttuu Ropposen dekkariin, niin sitten tulee himo etsiä kaikki muutkin hänen julkaisemansa. Miehellähän on niin maan perusteellinen huumorin lahja. Toisaalta sanovat, että jos murhajutut yhdistää huumoriin, niin dekkari on tosi miesten kamaa.
Jokohan liittyisi ropposjonoon, kun tuntui niin makoisalta kuitenkin hänen jutustelunsa. Se lienee taivahan lahja, kun löytää vitsintynkää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Voipa joku haudanvakavien juonikatakombien diggari peräti närkästyä ja nostella kulmakarvojaan moisesta genren halveksunnasta.
Pikkutunneillehan tuo vierähti Ropposen seurassa. Vihjaisisin kirjailijalle, että kriitikon rentulla on aina kolmensadan euron konjakkipullo avaamattomana hänenlaisilleen lahjakkuuksille, joiden seurassa ei vilkuilla kelloon ja suljetaan puhelin jos se alkaa laulaa hoosiannaa taskussa kerta toisensa jälkeen.
Mitä tulee kirjan juoneen, niin eipä aikaakaan, kun voi hyvänen aika.
Helevata
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
