Tärkeä kirja futisjunnuille
Ruokavinkeistä henkilökuviin
Johanna Harkkila/Ari Virtanen: Matkani futaajaksi, Juniorijalkapalloilijan kirja, Tammi Kustannus 2020
” Näkyvin ja tuntuvin osa jalkapalloharrastusta on harjoittelu. Kävitpä harjoituksissa sitten kerran tai viisi kertaa viikossa, on tärkeää että se tuntuu mukavalta.” …
Niinhän se usein on, että jalisjunnujen vanhemmille tulee ”Suomi tutuksi” kun turnausvaiheeseen ehditään. Mutta siihen on pitkä matka ja vanhemmille olisi kultainen sääntö, että laitetaanpa jäitä hattuun, ei karjuta kirosanoja kentän laidalla, ei kyykytetä lasta, suhtaudutaan pieteetillä tähän suosittuun harrastukseen.
Kaikista ei tulee littilitmasia tai teemupukkeja, kaikille eivät ovet pidemmälle aukene. Mutta on muistettava että liikunnan ilo ja sosiaalinen kanssakäyminen toisten nuorten kanssa voi jo olla lapsesta tärkeää ja ihanaa. Siis eipä runnota liikaa ja kovistella tuomareita tai valmentajia, vaikka lapsi joutuisi vilttiin tärkeässä pelissä.
Tämä kirja on todella upea tietokooste jalisjunnuille ja heidän huoltajilleen. Eritoten esille nousevat haastattelut. Niistä lukija voi saada vinkkiä miten toimitaan oikein ja mikä on tärkeää.
Lukas Hradecky tuumii aloittaneensa jalkapallon 7 – vuotiaana. Myös maahanmuuttajan näkökulmaa avataan. Kun tuli mestaruus Turun nappulaliigassa kymmenvuotiaana, annettiin palkinnoksi lasten shamppanjaa. Vanhemmat tukivat ja kyyditsivät treeneihin.
Tie johti Saksan bundesliigaan ja Suomen maajoukkueen ykkösmaalivahdiksi, kuten asian harrastajat tietävät. Monta kertaa tarvittiin ymmärtämystä vanhemmilta, kun piti herätä treeneihin tai huolehtia koululäksyistä.
Lapsi voi samaistua kirjaa lukiessaan huippupelaajien muisteluihin, samoin kuin useisiin haastatteluihin, jotka ovat kirjan suola.
Tykkäsin. Futisnuorelle kirja voi olla myös avain lukemisen maailmaan. Lukemisharrastus kun olisi syytä muistaa, eikä saisi heittää koulureppua nurkkaan, kun pitää lähteä harkkoihin. Ja mikä tärkeää, naisnäkökulma on kirjassa vahvasti mukana.
Tietysti pitäisi vieläkin enemmän korostaa sitä, että joskus haaveet ja todellisuus eivät ikävä kyllä käy yksiin. Se pitäisi myös dominoivien vanhempien muistaa. Rakastaminen ja lapsen onnellisuus nouskoot etusijalle.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
