Koronavuoden kuulumisia
Taattua Mazzarellan jutustelua
Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn, Tammi Kustannus 2021
…”Olen alusta pitäen ajatellut, että tahtoisin kuolla ensin, L. vierelläni, käsi hänen kädessään, mutta tajuan toiveeni itsekkyyden. L. on jo istunut yhden vaimon kuolinvuoteen vierellä, joten olisi vain oikein jos minä istuisin hänen.”…
…”Euroopassa murheenkryynejä eivät ole pelkästään Unkari ja Puola, vaan jossakin mielessä myös Boris Johnsonin Britannia ja nykyään jopa oma maamme, missä Perussuomalaiset on jo etukäteen päättänyt vastustaa eduskunnassa sitä, että valtakunnansyyttäjälle annettaisiin lupa syyttää kansanedustaja Juha Mäenpäätä epäillystä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kun hän eduskunnassa vertasi maahanmuuttajia vieraslajeihin.”…
No no Merete. Persut ovat ”kansan ääni”. Mitäpä sanot siitä, että kansan ääni vaiennetaan, kun heitä sorsitaan jopa ylimmän johdon taholta ja pistetään kylmän viileästi suurin puolue sivuun yhden tohtorismiehen huonon ”pärstäkertoimen” takia.
Itse Mazzarella mainitsee, että hänen tekstinsä nähdään joskus ns. ”salonkisivistyksenä” ja ”joutavana rupatteluna”. Mitäpä tuohon sanoisi kriitikonrenttu. Mie sanoisin siihen, että olen arvostanut Mazzarellaa älykkönä ja luen mieluusti hänen tekstejään. Sopisi kuitenkin jättää politikointi niille, jotka mieluusti kääntelevät ja vääntelevät asioita ihan palkan edestä ja hoitavat siinä sivussa Suomen rutiiniasioita.
Nyt on kyseessä vuoden pituinen päiväkirjamainen jutusteluteos, jossa sopii olla vähän lepsumpi. Käsitellyksi tulee tietysti rokotusjärjestys, sekä vanhempien ja riskiryhmien etuoikeus piikitykseen.
Parisuhde herra L.: n kanssa on kivaa luettavaa kahvinkeittoineen ja seestyneen läheisyyden lämmön osoituksineen. Lapsista ja lapsenlapsista sekä suvusta pukataan tarinaa noin yleisessä mielessä, kun he ovat niin tärkeitä.
Itse olen onnellinen että lapset pärjäävät, vaikka ei tule joulukorttia vastineeksi vaimon valtavasta lahjapaketista, eikä äitienpäivätervehdystä kiitokseksi menneistä vuosista. Ilon aihe on minulle, että alkavat ja 40 – 50 vuotiaina päästä eroon rintaruokinnasta eikä ole enää sitä ainaista passaamista.
Oli hieno kokemus lukea älykkään ihmisen visioita aikamme ilmiöistä. Niinpä kun laskin kirjan käsistäni, napsahti mieleen tietynlainen haikeus. Tämmöistäkö se elämä on. Turhaanko täällä touhotamme, kun emme löydä elämän todellisia arvoja ennenkuin varttuneella iällä, jos sittenkään.
Halavattu, en paremmin sano, tai jos sanoisin vain peijoona, kun puhun salonkikelpoisen ihmisen teoksesta.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
