Tieteen opetuksesta
Väitöskirja lähteenä
Jenni Vartiainen: Mistä syntyy tuulen voima?, PS-kustannus 2018
Jenni Vartiainen toimii tutkijana Helsingin Yliopistossa ja on väitellyt alle kouluikäisten leikillisestä luonnontiedekasvatuksesta. Hän on ollut mukana käsikirjoittamassa ja näyttelemässä Pikku Kakkosen tiedeaiheisessa lastenohjelmassa.
Tämä kirja vaikuttaa kieleltään vieraalta lasten kasvatuksen kenttätyöhön. Itse muistan opettaneeni tuulen voimaa teettämällä lapsilla leijoja, joita sitten kaikkien iloksi lennätettiin. Biologiaa opetin yleensä luontoretkillä. Sammalista ja jäkälistä keräsimme nimikoidun taulun luokan seinälle ja pintajännitettä opeteltiin luokan lavuaarissa. Kalojen anatomiaa opettelimme itse pilkkimistämme ahvenista. Luokka-akvaario toimi opettajan omalla rahoituksella.
Vartiainen on tietysti tieteen asiantuntija, mutta kirjaa ei auta lapsenmieliseksi kansikuva, jossa susihukka puhaltaa possujen talon nurin ( tuulen voima). Nyt tarvittaisiin lapsenomaisia esimerkkejä eikä hienoja ilmaisuja. Kirjoittaja sanookin hyödyntäneensä kirjassa väitöskirjaansa lasten tiedekasvatuksesta.
” Lapset tavallisesti pitävät valtavasti tiedetempuista, ja ne toimivatkin hyvin, jos tavoitteena on vangita lapsen hetkellinen kiinnostus. Tempuissa kuitenkin piilee myös vaara: jos lapsille esittelee tieteen jatkuvasti temppujen kautta, lapsi alkaa odottaa aina vain parempaa ja parempaa temppua. Jos temppujen taustalla olevia tieteellisiä ilmiöitä ei avata, ei lapsen ymmärrys niistä kehity.”
Olen tiettyyn rajaan asti samaa mieltä kirjailijan kanssa. Oma näkemykseni oli opettajana, että luontoretkillä opittiin kaikkein parhaiten esim. luonnonilmiöitä ja biologian ihmeitä. Pelkkä yliopistofraseologia ei sovi missään mielessä esim. esikouluikäisille tai alkuopetukseen. Yläasteella voidaan sitten mennä jo laboratorioon tieteen ihmeitä opettelemaan. Kaikki aikanaan, sanoisin. Annetaanpa lasten olla hetken lapsia ennenkuin heistä tulee kapulakielisiä proffia!
Jouko Varonen