Huisin tärkeä kirja – kertakaikkiaan
Muistisairaat kertovat
Liisa Seppänen: Muistisairaan maailma, Otava Kustannus, 2020
Sitähän sattuu, että unohtelee jotakin jonnekin ja tarvii muistilappuja. Jopa lääkärit tuumivat, että jos seisot keskellä huonetta etkä tiedä minkä takia ja mitä varten, niin eipä hätää. Se on vain normaalia vanhuuteen liittyvää.
No, tämä kirja nousee uudelle levelille. Turha on sanoa, että muistisairaat eivät pystyisi analysoimaan omaa tilannettaan.
Hui hai, heidän aivonsa toimivat vain eri tavalla kuin ns. normaalien ihmisten. Onpa kirjan tekijä voinut haastatella heitä oman sairautensa tiimoilta ja avamaan tietopankin ihan asian ytimestä.
Tutisin innosta kun luin tätä kirjaa. Kokemus oli niin erilainen ja uusi. Kas kun voivottelijoita, leimaajia ja vähättelijöitä riittää. Totuus on, että jos muistihäiriöiselle pystytään turvaamaan elämä omassa kodissa mahdollisimman kauan, hän on onnellinen ja tuntee turvallisuutta läheisen ihmisen kanssa.
Muistisairaudessa on kolme vaihetta. Ensimmäinen on lohdullinen ja sairastuneen elämä jotakuinkin normaalia. Etenkin jos hänelle tarjotaan läheisyyttä, kuntoilua, luontoa, rakkautta, terveellistä ruokaa, sosiaalisia kontakteja, huolenpitoa, huumoria ja aviopuolison antamaa hoivaa.
Toinen vaihe on jo monimutkaisempi. Muistisairas kun alkaa manipuloida hoitureita ja lääkäreitä, sekä sukulaisia, niin että nämä lopulta olettavat, että mitään erilaista ei olekaan. Omaishoitajaa jopa syytellään, jos tämä alkaa väläytellä totuutta. Joskus omaishoitajan todellisuus tehdään todella helvetilliseksi. Suku on pahin, pätee todella henkilöön, joka yrittää taata puolisolleen kivan olon kotona. Jopa muistisairas itse unohtaa että hänen hoitajansa tekee tärkeää työtä ja hankaloittaa tilannetta.
Että mitä. Hyvä, etten sanoisi todella ihmeellinen kirja. Eivät muistisairaat näy mitään vihanneksia olevan. Eläviä ja ajattelevia ihmisiä. Joskus terveempiä kuin terveet. Mutta. Kolmas vaihe on jo harmaata ja pimenevää todellisuutta. Syksyn lehdet tippuvat yksi kerrallaan ja lopulta jää jäljelle vain musta ranka kuvaannollisesta puusta. Siinä vaiheessa ei ole sanoja, mutta kosketus ja hellyys puhuu viimeiseen asti.
Itkin itkin.
Itkin niin halavatusti.
Mutta itkeminen on luovuttamista. Pitää olla vahva näissä geimeissä. Ei jumalauta. Pyyhin silmäni ja pesen. Ei näy itkun jälkiä. Menen keittelemään pullakahvia vaimolle. Hän tykkää korvapuusteista, jopa minun tekemistä coctailpullista. Liikutan hellästi poskesta ja kysyn:
– Oliko se elokuva kiva vai possukkalasta.
– Oli upea, sanoo vaimo. Silmät säteilevät. Hymy on entinen.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen