Professorin juhlapuhe
Mielenkiintoinen elämänkerta
Cristovao Tezza: Professori, suom. Tarja Härkönen, Aviador-kustannus 2018
Proffa alkaa valmistella juhlapuhetta. Hänet kuulemma palkitaan merkittävällä huomionosoituksella, vai oliko tieto vain unta. Puheen valmistelu, jota kestää lähes kolmesataasivuisen, tiivisti ladotun kirjan verran, on tietysti se tavallinen tarina, jos niin voi sanoa. Profalla nimittäin oli traumaattinen lapsuus ja proosallinen avioliitto lapsineen. Sitten on vielä salaperäinen ranskatar, jota proffa muistelee lämmöllä ja intohimolla.
Muistuivat mieleen omat opiskeluajat. Proffat ovat aina olleet samanlaisia. He kellistivät nuoria opiskelijatyttöjä ja ajautuivat vaikeuksiin. Tezzaa mainitaan brasialaisen nykykirjallisuuden kärkinimeksi.
Lieneekö kyseessa kirjailija Tezzan ( s. 1952) omaelämänkerrallinen juhlapuhe. Kas kun kirjailija itse on toiminut kirjailijan työnsä ohessa myös kirjallisuuden proffana ja tietysti niissä piireissä analysoidaan kirjallisuuden lisäksi myös monia muita asioita. Tezza lienee ollut melkoinen guru yliopistoympyröissä.
Kirjan teksti on toisaalta vähän nukuttavaa proffakieltä, jota ei jaksanut lukea kuin pienen palan kerrallaan. Pitkiä väsyttäviä lauseita, puuduttavia jaksottomia sivuja. En tietysti voi väittää mitään kyseenalaista kirjailijan tyylistä tai verbalistiikasta, itselleni se vain ei sopinut. Symbolikieli on niin yksityistä ja analyysi vain harvoille avautuvaa, että se peittää joskus alleen jäntevyyden juonenkulusta. Toki mukana häivähtää erotiikkaa ja muitakin mausteita varovasti käytettynä:
”Heliseu pudisti päätään, ikään kuin hän tuolla lapsen eleellä olisi saanut ravistelluksi muistonsa ja paetuksi haluaan, puistatuksen nostaessa hänen alastoman ihonsa kananlihalle, mutta aivan kuin Theréze olisi palannut hänen luokseen, koskettanut häntä ja istunut hänen syliinsä…ja hän istui siinä liikkumatta silmät suljettuina, voi Luoja, voi muistojen hurmaa.”
Jouko Varonen
