Kekkosesta kepeisiin naisiin
Nupissa vislaa ja vinksahtaa
Anekdootteja Remun elämästä
Markku Salo: Remu, Johnny Kniga 2016
Lueskelin Remun kirjaa hajanaisesti, mutta aina sattui eteen joku mielenkiintoinen juttu tai huvittava anekdootti. Niinpä päätin, mettä luen tämän kirjan tähän tapaan.
Kahden päivän luku-urakan jälkeen olin jo saanut oivan annosen Remu-tyyliä ja hänen elämänsä kirjavia sattumuksia.
Toki Remu myös tykittää muusikkokavereistaan ja vaikka valtakunnan johdosta. Välillä fanitytöt pakkautuvat samaan sänkyyn ja reippaana poikana Remu tietysti tekee sen, mitä häneltä odotetaan. Joskus skoudet nappaavat miehen miettimään tekosiaan, mutta aina Remu putoaa jaloilleen.
Joskus Remun teksti on niin huvittavaa, että siitä löytää juuri sen artistin josta on tullut suomen kansan lempilapsi:
…” Mua huvitta joskus semmonen juttu kun jotkut ihmiset laittaa ittellensä nenärenkaan. Eiks ne tajua sitä asiaa että jos ne menee vähänkin väärälle kujalle ja joku täppää siitä kiinni, se kävelet kiltisti sen perässä niinkun härkiäkin kuljetetaan. Sulla ei oo mitään saumaa, se voi tehdä sulle ihan mitä vaan kun se pitää siitä renkaasta.”…
Toki Remu ruotii tutut ja vähemmän tutut musiikin tekijät retvakkaan tyyliinsä. Myö sairaalakeikka ja sinnikäs taistelu terveiden kirjoihin käydään läpi.
Joskus Remun ihailijat tulevat vaikkapa nakkikioskilla tekemään ehdotuksia muutoksiksi laulujen tyylilajiin. Eräskin tavallinen tallaaja tuumi, että Remun pitäisi tehdä slaavilaistyylistä musiikkia ja kun Remu kotona alkoi miettiä asiaa, niin tulihan se slaavilaistyylinen hittibiisi tehtyä.
Kirja on kivaa, anekdoottityyppistä luettavaa. Tietysti pitää totutella Remun slangiin, joka on siirretty kirjan sivuille yksi yhteen tai joskus vähän mukaillen.
Taiteilija Remu Aaltonen on ansainnut oman ”kokovartalomonumentin” ja tämä kirja sopii hyvin sellaiseksi.
Joskus tietysti Remun ajatuksenlentoon väsähtää tai uupuu, mutta pääosin jutut kantavat hyvin ja vaikka ovatkin usein pieniä pätkiä ”elävästä elämästä” kuvastelevat hyvin kohteen tyyliä, joskus itseironisellakin silattuna.
Jouko Varonen
