Raskas tie inkeriläisillä
Kun myö oltiin sipirijassa
Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille, isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen, Gummerus Kustannus 2020
Minulla oli kovin musikaalinen inkeriläinen opettaja. Piti kurin rautaisella otteella. Pojankoltiaiset eivät saaneet hänen tunneillaan riehastella. Laulamisesta hän tykkäsi ja musiikista. Pisti minutkin sonoriäänineen laulamaan luokan näteimmän tytön kanssa duettoa kevätjuhlassa. No myöhän laulettiin hempukan kanssa, vaikka mie olin paremmin se teppo ja hymistelin taustalla.
Olen kuullut, että sillä opella on jo ikää. Sata vuotta on ollut kevyttä kauraa. Jäämereltä vankileirien kautta Suomeen osaillut. Kirjankin julkaisi vaiheistaan.
Olen tavannut useita inkeriläisvanhuksia. He ovat todella innokkaita jutustelijoita. Siinä tulevat esille elämäntaipaleelta sipirijat ja vankileirit. Mutta huumori karehtii pappojen ja mummojen suupielissä. Miulla taas kosteaa pyrkii silmänurkkiin.
Tämmöisistä asioista käsillä oleva teoreettismakuinen kirjakin kertoo. Inkerinsuomalaisia pidettiin Suomeen tultuaan jotenkin outoina ja kummeksuttavina. Helpolla ei heille suotu sanan sanaa. Nyt on tilanne toisin. Puheliaat vanhukset elävät kuin kala vedessä vilkkaiden lappeenrantalaisten parissa.
Tämän kirjan päähenkilöt ovat Lea Pakkanen ja Santeri, hänen isänsä. Kun kohdattiin suomalaiset, huomattiin, että paras olla liikoja levittelemättä omaa henkilöhistoriaansa, joka näytti olevan tabu.
Teos perustuu sukututkimuksiin, autenttisiin kertomuksiin ja kirjoittajien omiin, joskus karmaiseviinkin muistoihin. Siihen kannattaa uhrata aikaansa. Se kertoo joskus arkistopölyisestikin inkerinsuomalaisten kohtaloista:
…” Vaikka inkerinsuomalaisen yhteisön tuhoaminen ei olisikaan ollut lähtökohtaisesti neuvostohallinnon toiminnan motiivi, se toiminnan lopputulos käytännössä kuitenkin oli. Ja vaikka etninen suomalaisuus ei ollut ainoa peruste vainoon, käytännössä inkeriläisten neuvostopassien etnisyyssarakkeelle merkitty suomalaisuus varmisti viimeistään sodan aikana vähintään karkotuksen.”…
Kirja, vaikka olisi voinut olla kansanomaisempi ja populaarimpi, on kuitenkin tärkeä esitys vaietun kansanosamme kärsimyksistä.
Olisihan sitä pitänyt kirjan tekijöiden ottaa mukaan vähän ”suakkunoita” itsensä inkeriläismummujen ja pappojen suusta. Heidän kanssaan olen itsekin itkenyt ja virnuillut. Reppanat ovat säilyttäneet huumorinsa kohtalon kolhimina. Kaupan kassalla jono kasvaa, kun he innostuvat oikein tykittämään historioitaan.
Toinen kassa ilmoittaa hymähdellen, että tänne mahtuu myös.
Halavatun halavattu, kost jumal.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen