Tuomas Kyrö kelteisillään
Traumojen vitutus häviää vain huumorilla
Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras, WSOY 2020
No no, ja voi halavattu Tuomas.
Päästelee kaikki elämänsä kohtuuttomuudet kuin ei olisi ikinä kuullut miten seurapiireissä pitää näytellä. Kas kun on syntyessään saanut Tuomas-syndrooman jota on kestettävä läpi vaelluksen, aina kapaloista makkaranpaistoon itsensä alakerran ukon tulilla. No hanko on ainakin hänellä kieltämättä hyvä. Siihen voi laittaa parikin HK:n sinistä.
Niin se lienee, niin kuin Kyrö antaa oivaltaa. Keisarin uudet vaatteet ja valkoiset valheet jos jättää jo nuorukaisna naulaan, käy niin kuin eteisen nurkkaan hylätylle koulurepulle. Kaikki semmoista rääpälettä potkivat ja retuuttavat, kunnes viimeinenkin rehellisyyden kipinä on tapettu.
Kyllä minä tiedän. Ortodoksisen pappissuvun vävy. Häissä jo teki mieli huudahtaa velipojalle, että elä vittu kolkuttele sillä kruunulla takaraivoon. Mutta pokka piti, liekö hyvä vain huono juttu.
Mutta mitä minä nyt tässä. Mennäänpä asiaan. Kyllä Kyröstä auttava vekehuovinen sukeutuu, kunhan saa vähän jännettä juttuihinsa. Kolumni on tietysti hyvä juttu ja kolumnimainen kirjoittelu. Niistä minä tykkään kuin hullu puurosta. Kymmenvuotiaana läjäsin kaikki maakuntalehdet uunin päälle ja taittelin niistä esille pakinasivut. Isähän siellä uunin päällä jo urvotti. Tuumi savotasta tultuaan, että nyt myrkkäsi sivut. Pitää makoilla viikko. Se oli Topin tapa taistella työuupumusta vastaan. Savotoissakin semmoinen voi tulla.
Peijoona. Taas harhauduin aiheesta. Mutta niin se vain on. Kyrön jokainen sana on nannaa ja toivottavasti tavoittaa suomalaiset jörrikät sadoin tuhansin. Nimittäin moni ei uskalla olla elämässään suora. Semmoiset aarteet leimataan hulluiksi.
Arvokas tyyppi, kertakaikkiaan tämä Kyrö.
Voi halavattu.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
