Makeita juoruja ja paljastuksia
Vankilalla uhkailivat ressukkaa
Tuula Nieminen: Juorutoimittajan päiväkirjasta, Tammi 2020
Puoluesihteeri erosi paritusepäilyjen vuoksi. Ilkka Kanerva tekstitteli puutarhanhoidoista. Katri-Helena ja Päiviö Pyysalo lauloivat Kotkan ruusua. Linda Lampeniuksen äiti oli nähnyt tyttärensä vain kuvissa. Jere Karalahden olinpaikkaa ei taas tiedetty. Juhlimassa jossakin Kreikassa. Sauli Niinistö tuli Cocinaan ja toimittaja oivalsi, että Iisa olisi sopiva pari miesparalle. Paakkasen puku oli tangolta eikä maksanut kuin 2800 euroa. Jumalauta. Sillä ei saisi edes nappeja Gallianon haute couture – pukuun.
Mitäs sitä tietäisi tavallinen 100 neliön rivaripäädyn eläjä maailman menosta, jos ei olisi näitä uskaliaita juorutoimittajia. Kun juorutoimittaja saa tökättyä nokkansa semmoiseen pihviin josta lehden myynti lisääntyy 90% niin jopa on odotettavissa palkankorotuksia. Kun taas toimittajaressukka erehtyy pistämään liian jäykkää tekstiä, ei kiertele, kaartele, tai salaa, niin siitäpä syntyykin äläkkä ja pomo uhkailee YT:llä. Kas kun oma palli jo huojuu.
Kekkonen se hoiteli nämä juorutoimittajat omalla tavallaan. Pisti myllykirjeen päätoimittajalle, joka pikimmiten sanoi ottavansa vastuun niistä tabeslioor-jutuista ja eroavansa, muuttavansa vinkuintiaan riisinviljelijäksi.
Minulle on aina sattunut naapurustossa kivoja ”uutistoimistoja”. Niille pitää olla mielin kielin, ettei juoru satu omaan nilkkaan. Valtakunnan suurimman juoruviikkolehdenkin tilasin sen takia, että näen aina torstaina, miten huonosti muilla menee, miten jätkä nousee katuojasta seuraavan illan tähtijuontajaksi hyväntekeväisyysohjelmaan. Siinä omat mokat muuttuvat hyttysen pieruiksi.
Mutta asiaan. Kun kirja on nimetty juorutoimittajan päiväkirjaksi, niin kyllä visat vinkuvat. Tuula Nieminen kuitenkin tietää, että päiväkirjaa on käsiteltävä raskaalla kädellä, että se on julkaisukelpoinen. Ihan kiva ja elämäniloinen on Nieminen ollut. Pistänyt nokkansa joka paikkaan ja hieraissut jutun, jolla ei saa lakimiestä asialle.
Tykkäsin Niemisestä persoonana. Elämä pitää ottaa kevyesti, naureskella, juoruilla, tehdä muita iloiseksi, ottaa chardonnayta pitkästä lasista. Julma ei saa olla ja ilkeä. Sitä on tässäkin teoksessa varottu. Nieminen opettaa mielestäni elämäniloista tapaa suhtautua arkeen. Toki semmoisessa saattaa tulla pippaloiden jälkeen vähän haikea olo, jopa halavatunmoinen kankainen ja morkkis.
Elämähän on vain kabaree.
Niin se on. Kertakaikkiaan.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen