Venäjä vailla tulevaisuutta, Docendo Kustannus

Pata kattilaa soimaa…

Putinin ajan kritiikkiä taas kerran

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta, Docendo 2018

Kirjan tekijä lähtee tekemään tietokirjaansa romaanin nimikkeellä. Kirja on tottakai palkittu Yhdysvalloissa moneen kertaan, onhan sen tekijä Venäjältä pois muuttanut, katkeroitunut henkilö, joka lataa täyslaidallisen Putinin niskaan.

Yleensä kun nykyisin katsoo television uutisantia, niin huomaa, että uutiskatsausten koostajilla on kahtalainen vaikeus: Kumpaa haukkuisi enemmän Trumpia vai Putinia. Se alkaa jo vähitellen haukottaa.

Gessen tuumii, että kommunismin synnyttämä venäläinen ihmislaji ”homo sovieticus”, joka rakasti auktoriteetteja ja pelkäsi asettua vastavirtaan oli jo katoamassa kun ns. vapauden aika koitti 1980-luvulla. Mutta kohtapa oltiin samassa jamassa uudelleen, kun länsimaisen paratiisin toteuttaminen Venäjällä epäonnistui surkeasti.

Kun lueskelin yliopistossa venäläisen kirjallisuuden approbatur-opintoja, tuli eteen venäläinen arkkityyppi, oblomovilainen ihminen, laiskanpulskea ja kantaaottamaton kansalainen. Ehkä se ei ollut arkuutta tai pelkoa, paremminkin laiskuutta ja mukavuudenrakkautta. Ei pidä lähteä syyhyttä sotaan, oblomovilaiset ihmiset sanoivat ja heitä oli paljon. Niinpä itänaapurin kansa on oppinut tykkäämään auktoriteeteista, etenkin kun he rakentavat itsestään fyysistäkin sankaria kuvilla tiikerillä ratsastavasta ja jääkiekkokentällä maaleja laukovasta isähahmosta.

No, mitalilla on toinenkin puoli. Joskus yksinvaltias tarvitsee kovia otteita. Kekkonenkin kirjoitti myllykirjeen, kun hänen naisasioitaan alettiin repostella lehdissä. Ja kas vain, kohta putosi taas yksi päätoimittaja pallilta.

Että mitä? Kirja vaikutti ns. ”tutulta jutulta”. Jos johtajan, olipa Trump tai Putin, on pyrittävä pitämään kansansa koossa, on joskus jyrähdettävä, joskus käytettävä vieläkin kovempia otteita.

En sulje yliampumisia pois yhtä paljon idän kuin lännen nykyjohtajilta. Tämä kirja kuitenkin vaikutti liian subjektiiviselta kannanotolta maailmanpolitiikkaan. Neuvostokritiikillä on kysyntää kirjallisuuden parissa. Muistuu mieleen vaikkapa Sofi Oksanen, jonka noste taisi loppua yhtä aikaa neuvosteemojen ehtymisen kanssa.

Jouko Varonen