Jukka Itkosen runomaailmat
”Minne moinen kiire johtaa?”
Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa, runoja, Kirjapaja 2018
Luontorunojen ja lastenrunojen genreen asettaisin nämä Jukka Itkosen riimittelyt. Kriitikkona sanoisin, että tarvittaisiin lisää paradoksia ja analyysia. Joskus tulee Itkosta lukiessa mieleen toinen luonnonrunoilija Jenni Haukio.
Itkonen kertoo leikkipuiston lapsista ja mummoista, mustan yön täysikuusta, kissasta ruohikolla, siitä miten joulun jälkeen joulukuusi on pelkkä neulasmuusi, pihan variksesta mustapäisestä, siitä miten aurinko luo säteen heinäsirkkaan, miten kaupunkikaniini pomppii kujalla, jne…
Tunnen Jukka Itkosen paremmin lastenrunoilijana ja lapsille sopivilta tuntuvat nämäkin hauskat runot. Mutta Itkosella ( s.1951) on ollut monia virkoja luovalla taipaleellan. Hän on kirjailija, runoilija, sanoittaja ja muusikko. Itkosen kirjallinen tuotanto sisältää kaikkea kuunnelmista ja käännöksistä novelleihin ja runoihin. Itkosella on ansioluettelossaan myös Finlandia Junior-palkintoehdokkuus. Musiikintekijänä ja laulutekstien kirjoittajana hänellä on monen tähtilaulajan lauluja tilillään ja Itkosen musiikkinäytelmä Astoria esitettiin vuonna 2003 Lahden kaupunginteatterissa. Oma sooloalbumi, Joko teitä on rakastettu, ilmestyi vuonna 2007.
Että mitä? Minulle jäi tälläkin kertaa se tuntuma, että Itkosen riimit eivät oikein toimi. Kirjoittajakouluttajana olen löytänyt paljon napakampia riimejä, jotka vievät runoa eteenpäin. Näyttää vähän siltä, että Itkonen antaa riimien kuljetella runojen sisältöä, eivätkä ne tuo yllätyksiä tai jäntevyyttä kokonaisuuteen, saati sitten syvyyttä.
” Leikit on leikitty,/ ilta jo joutui/ lattialla on lelu/ Talo on hiljainen,/ katu on tyhjä,/ vaiennut liikenteen melu./ Hän nukahti tuoliin, / väsähti siihen./ Mitähän mielessä liikkuu?/ Hän keräilee tähtiä taskuunsa/ keinussa keinuu ja kiikkuu.”
Vakavasti otettavaksi runokokoelmaksi tätä Itkosen työtä on vaikea kuvitella, tai sitten kriitikkopaha ei enää ymmärrä tosi runouden päälle mitään.
Jouko Varonen