Heikki Turusen trilogian kakkososa
Ortodoksien kujanjuoksu
Heikki Turunen: Vinoristin kansa, WSOY 2017
”…Heidän suudellessaan Antti painoi Manjan itseään vasten ilmeisen tarkoituksella, että tämä tuntisi lantiossaan hänen valmiutensa, ja lemahti pumpulivaahtoiselle lämpimälle maidolle ja tupakalle ja hielle ja likaisille armeijan vaatteille ja nahkasaappaille ja aseöljylle ja lymyämiselle Karjalan korvessa ryssävihan sekainen kuoleman pelko mielessään.”…
Heikki Turusen trilogian ensimmäinen osa, Kuokka ja kannel, kertoi ortodoksien surullisista vaiheista ja vähemmällä ei päästä lukijaa tämä jatko-osakaan, joka kertoo paitsi sodasta, myös raastavasta rakkaudesta. Kirjan eräs juoniaihelma on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.
Turusen kuvaus on kuvastoltaan vahvaa ja todentaa sen, että laatokankarjalaisten evakkojen sijoittaminen uusille asuinsijoille sodanjälkeiseen Suomeen ei ollut niinkään suuri menestystarina, kuin on annettu ymmärtää. Erityisesti ortodoksikarjalaisten piirissä koettiin, että heitä vieroksuttiin, ryssiteltiin ja vihattiin. Turunen antaa jopa ymmärtää, että isännät halusivat käyttää Manjan kaltaisia evakkonaisia hyväkseen.
Turusen kielestä ja verevyydestä pidin jo Simpauttajan aikoihin. Hän on karjalaisen uudisraivaajakansan äänitorvi ja kanssakärsijä. Ei niin, ettei Turusen antiin mahtuisi romantiikkaa, huumoria ja runollisuutta. Vinoristin kansa on nimensä mukaisesti kertomus ortodoksievakkojen vaiheista, joista on usein vaiettu ja hymistelty mieluummin karjalaisten evakoitten onnistuneella sijoittamisella suomalaisten joukkoon.
Lueskelin kirjaa siinä mielessä, että saisin kuvan ortodoksien kärsimystiestä. Sen Heikki kuvaa todella taitavasti, välttelemättä arkoja aihelmia.
Kirja sijoittuu Turusen tuotannossa siihen laajaan osastoon, jossa kunnioitetaan sanoin ja kielikuvin karjalaista uudisraivaajasukupolvea. Mukaan on tullut myös ortodoksien kärsimystien kuvausta ja sodan kauhuja. Turunen on ansainnut mielestäni kirjoillaan myös palkintoja, vai pitänevätkö raadit niitä liian maanläheisinä ja kirveellä veistettyinä.
Jouko Varonen
