Eeva Litmasen sukutarina
Elämänkertaa ja dokumentteja
Eeva Litmanen: Surun suitsima suku, Like-kustannus 2018
Muistuipa mieleen kun opiskelin opettajaksi Joensuussa, joskus 60 – 70 – lukujen vaihteessa. Olin niin pihkassa nuoreen näyttelijättäreen Eevaan, että kävin katsomassa jokaisen esityksen, jossa hän näytteli. Suunnittelin jo vieväni kukkia Eevalle esityksen jälkeen, mutta arkana maalaispoikana en tohtinut. Eevan tietä näyttelijänä olen seurannut tarkasti siitä lähtien näihin päiviin asti.
Nyt kun kriitikkona ja nuortenkirjailijana tartuin tähän kirjaan, huomasin, että Litmasen suvun tarina on todella vaikuttava ja surua täynnä. Isäkin oli tappelupukari, joka istui vankilassa sovittamassa rötöksiään ja lapset jäivät yksin, kun sodan kurimuksista oli selvitty. Isä toki säilyi sodassa ehjänä, mikäli henkisiä vammoja ei oteta lukuun. Niinpä hän jätti perheensä ja perusti uuden parisuhteen.
Mietin jonkin aikaa sitä, että onko surun aiheuttaminen ja ryyppääminen geeneissä, vai onko se sodan traumojen mukanaan tuomaa vaivaa. Ehkä sekä-että.
Litmasen kirja on hyvä dokumentti- ja muistelmateos. Lueskelin sitä saunaillan päätteeksi, joskaan kaikkia oikeuden istuntojen ja kuulustelujen asiakirjoja en aina jaksanut tarkkaan tutkia.
Ehkä isälle oli tehty vääryyttä kun hän sai kakkua viisi vuotta kahdesta vaarallisesta puukotuksesta. Olisiko mukana ollut itsepuolustuksen mahdollistavaa spekulointia?
Eeva on verevä näyttelijä vieläkin. Hän on luonut uraa elokuvissa, teatterissa ja televisiossa puolen vuosisadan ajan. Ehkä elämänvaiheiden tuoma karisma ja peräänantamattomuus näkyy kehonkielenä ja pilkkeenä, josta ei voi olla pitämättä.
Pidin kirjasta. Siinä oli annos viime vuosisadan murhenäytelmää sotineen ja raskaine kohtaloineen. Teoksen antia ryydittää myös suomalainen sisu ja sukurakkaus. Taipua saa, muttei taittua!
Jouko Varonen
