Saa jännittää, jännittäminen voimavarana

Jännittäminen osana elämää

Jännittäjä ei ole saanut rakkautta

Minna Martin: Saa jännittää, jännittäminen voimavarana, Kirjapaja 2017

Minna Martin on psykologi ja psykoterapeutti, josta tuli jännittäjien ohjaaja sattumalta. Häntä pyydettiin töihin jännittäjien parissa ja hän tuumi ”miksikäs ei”, vaikka alasta ei ollut paljonkaan tietoa. No, kohtaaminen jännittäjien kanssa ja heidän elämäntilanteidensa kuuleminen teki psykoterapeutista vähitellen jännittäjien auttajan.

Kirjassa puututaan jännitystyyppeihin, kuten esiintymis-jännitykseen ja sosiaaliseen jännitykseen. Perustana on kuitenkin tieto, että jännitys on opittava ottamaan osana elämää ja siitä on otettava haltuun myös hyödyt.

Jännittämisen syitä on monia. Niinpä lapsuuden ihmissuhdeympäristö tai rakkauden puute kodissa projisoituvat myöhemmällä iällä jännittämiseksi erilaisissa arkipäivän haasteissa tai vaikkapa esiintymistä vaativissa tilanteissa.

Kirjan tekijä opettaa jännityksen kesyttämistä myös omin avuin. Ihmisen on uskallettava innostua. Harjoittelun avulla voi päästä eroon jännitystä tuovista käyttäytymismalleista. Esim. rauhallinen hengitys ja itsensä rentouttaminen voi olla hyvä vinkki. Kun asettaa pieniä tavotteita, voi päätyä selkävoittoon jännittämisestä.

Rauhoittumistakin on harjoiteltava. Esiintymistilanteissa on tärkeää rentoutua ennen lavalle astumista, mutta joku esiintyjä sanoo, että tietty jännitys on hyväkin esiintyjälle, nimittäin silloin tulee skarpattua paremmin kuin muuten. Eräs tapa on kirjoittaa muistiin jännitystä aiheuttavia tilanteita ja ottaa niistä opiksi. Kirja on hyvä ja hyödyllinen, sisältää jopa harjoituksia jännityksestä pääsemiseen. Itse pitäisin jännitystä psykofyysisenä reaktiona, johon on totuteltava.

Se, miten toinen ( esimerkiksi vanhempani) suhtautuu minuun, millaisen tilan hän minulle antaa ja miten tulkitsen omaa kokemustani hänen kanssaan, vaikuttaa siihen, miten opin suhtautumaan itseeni – ja miten kehittyvän itsekokemuksen varassa opin suhtautumaan muihin.”…

Jouko Varonen

 

 

Erämaailma 2017-2018

Turska-apajilta hirvenkaatoon

Eräjuttuja miesten makuun

Erämaailma 2017-2018, toim. Minna Klapuri, Karisto 2017

Erästely on siitä kivaa puuhaa, että samalla saa kosketuksen luonnon ihmeisiin ja roppakaupalla kuntoa. Kun kiipeilee Norjan vuonojen jyrkillä rantalouhoilla tai raahaa hirveä metsän pimennoissa, niin siinä aikuisen miehenkin kunto on koetuksella.

Eräjutut ovat sitten asia erikseen. Niitä kirjoitellaan vaikkapa työhuoneessa, kun syksyinen sadekuuro rapisee akkunaan. Joku kuvaa ”yksi yhteen” eräkokemuksensa ja toinen tekee jutusta vähän henkilökohtaisemman, ehkä sisällyttää kertomukseen henkilökemiaa tai huumoria.

Hyvän eräjutun aineksia ovat tietysti aidot kokemukset, mutta kunnon jutunkertoja lisää ”lipan alta” vähän jännitettä ja hauskuuttakin tarinointiin. Niinpä jutussa voivat vilahdella myös muiden kertomat kokemukset mausteena joskin oma asiantuntemus luo todentuntua juttuun.

Tämänkertaisessa Erämaailmassa on mukana vanhoja eräkonkareita ja nuoria tulokkaita. Lieneekö liian aikaista puhua sukupolvenvaihdoksesta. Usein nimittäin, kuten Kettusen isän ja pojan jutuissa on mukana sekä isovanhempia että kolmatta polvea. Matti Kettunen luottaa tällä kertaa asiakerrontaan Joensuun koskikalastuksen vaiheista. Timo Kettusen eräreissulla on mukana useampaa sukupolvea ja meno on tietysti ihan reipasta.

Pekka Reinikan todenmakuinen kertomus hirven mehtuusta kertoo paitsi onnistumisen elämyksistä, myös niistä reissuista jolloin vedetään vesiperä.

Tuomo Karsikas on kirjoituksessaan meritaimenen haussa. Ja onnistaahan saamamiehiä tietysti.

Pertti Ehrnrooth taas kertoo sudesta joka rakastuu koiraan. Eihän siinä auta kuin ampua ilmaan ja erottaa rakasteleva pari toisistaan.

U.Pekka Kinnunen kertoilee kokemuksia koiran ensikoulutuksesta erästelyyn ja metsässä liikkumiseen.

Kirja vaikuttaa takuuvarmalta erälukemistolta taas kerran. Jos mitä odotin enemmän, niin henkilökemiaa, huumoria ja mielikuvitusta. Joskus nimittäin erämies ei ole oikein jutunkertoja vaan kuvaa tarkasti kaadon ja saalistuksen vaiheet ja – that´s it.

Jouko Varonen

 

 

Aaro-orava, symppis tuttavuus

Aaro-oravan pelot

Arka orava oppii

Mélanie Watt ( suom. Riitta Oittinen):

Aaro, arka orava, Aaro-orava saa ystävän, Aaro-oravan syntymäpäivät, Aaro-orava ei saa unta, Aaro-orava uimarannalla, Kustannus Oy Pieni Karhu

Aaro-orava on sympaattinen pieni orava. Mutta hän tietää, että symppis-oravaakin vaanivat monet vaarat. Niitä ovat mm. tappahahämähäkit, myrkkymuratti, vihreät marsilaiset, tappajamehiläiset, pöpöt, hait, jne…

Uimarannalle orava varaa mukaansa paperia ja väriliidut, tikun, täytettävän uima-altaan, taskulampun, säkin kissanhiekkaa ja muovisen flamingon. Mutta itse tehty uimaranta alkaa pitkästyttää niin kuin myös samassa puussa viihtyminen. Niinpä pitää etsiä oikea uimaranta, ja siitä se vasta härdelli syntyy. Kas kun oikealla aurinkorannalla on ihmisiäkin.

Yöllä Aaro pelkää painajaisia ja herää tutkimaan lampulla millainen ympäristö on yöllä. Siellähän onkin puiden ja pensaiden takana hirviä, leijonia, supeja ja jos vaikka mitä, koko joukko nälkäisiä tunkeilijoita.

Syntymäpäiväjuhla vaatii valmistautumista ja vieraiden täytyy olla kelvollisia aralle oravalle. Mutta niinhän siinä käy, että juhlat karkaavat käsistä ja oravan on turvauduttava kikkaan, joka on hyvä, nimittäin kuolleeksi tekeytymiseen.

Lopulta Aaro-oravaa kuitenkin aina onnistaa ja elämä opettaa, että liika varovaisuuskin on pahasta, kuten myös ennakkoluulot muita kohtaan. Ystäväkin löytyy vaikeuksien kautta. Ja kas, Aaro huomaa osaavansa myös lentää.

Kirjasarja on pienelle lapselle juuri sopiva ja käsittelee elämäntilanteita ja antaa sosiaalista oppia, oikeaa suhtautumista muihin lapsiin ja eläimiin, sekä arjen tilanteisiin, kuten nukkumisvaikeuksiin ja pelkoihin. Todella herttainen tuttavuus tämä Aaro ja suosittelen sitä luettavaksi äidin tai isän kanssa kaikille leikki-ikäisille. Kouluikäiset eivät varmaan enää pidä näin lapsellisesta esitystavasta. Kohderyhmä lienee jossakin 3 – 5 vuoden tienoilla.

Jouko Varonen

 

 

 

Korkea-Ahon markkinat

´

Korkea-Ahon markkinat

Oli tullut se aika syyskesästä, että piti suunnistaa Korkea-Ahon syysmarkkinoille Lappeenrantaan. Matka Lappeenrannasta ei ollut kovin pitkä ja perillä sain kuulla, että Vennon bussi ajaa nonstoppina läheiseltä Ylämaan tieltä, tien varteen pysäköineitä markkinavieraita tapahtumapaikalle ja sieltä takaisin tien varteen.

Mikäpä siinä oli körötellessä bussikyydissä ja vielä kaiken lisäksi ilmaiseksi. Markkina-alueella huomio kiinnittyi aluksi alueen laidalla oleviin vanhoihin moottoripyöriin ja skoottereihin. Läheltä kantautui myös hanurin soitto. Seniorisoittajien lisäksi oli paikalla myös nuoren polven soittaja, jolle tietysti iloisesta soitosta kilautin kaksieurosen kuppiin. Pojalla oli mukana oma äiti tukijoukkona. Tuli vain mieleen, että Lappeenrannan seudulla on hanurinsoitossa vankat perinteet ja nuoretkin ovat innostuneet soittopelistä aina valtakunnalliseen menestykseen saakka.

Raimo Kapiainen myi kauniita spektroliittikoruja, joita ei saa kaupoista, koska ne ovat miehen omaa designiä. Piti ihan ostaa rintarossi kotiin viemisiksi.

Viipurinrinkelien myyjällä kävi kauppa ja hän kertoi opiskelevansa ammattikoulussa tietotekniikkalinjalla.

Hämäläisen tilan tuotteita oli myytävänä ja nuori isäntä oli joutunut muurinpohjalettuja paistamaan. Hämäläisen tilalla on myös eläimiä, joista oli näyttelypaikalla edustava otos. Lapset saivat tutustua poneihin ja aasiin, sekä siipikarjaan ja kaneihin. Paikalla oli myös ratsastusta nuorimmille.

Lapsille oli paljon puuhaa, mm. ongintaa. Karoliina-kynttilöiden myyntikin oli käynnissä ja Laitisen Riia esitteli uusia kynttilätyyppejä, kuten esim. kerroskynttilöitä. Karoliina-kynttilät ovat suosittuja Lappeenrannan seudulla ja koko maassa, koska ne ovat aitoa käsityötä ja todella upeita käytössä.

Lähdön aika koitti, kun markkinoille varattu ”satonen” oli käytetty. Vennon bussi odotti jo matkalaisia viedäkseen heidät oman auton luo tienvarteen. Vielä piti kuitenkin kuvata vanhoja traktoreita, jotka olivat suosittuja joskus -60 –  -70 – luvuilla.

 

Jouko Varonen

Neljä jaloa totuutta

Kärsimyksestä

Budhhalaisuuden perusteita

Lobsang Gyatso: Neljä jaloa totuutta, Biokustannus

Lobsang Gyatso oli itsensä Dalai Laman oppilaana. Opetus neljästä jalosta totuudesta perustuu loogiseen ajatteluun. Totuuksia ovat: 1. Totuus kärsimyksestä, 2. Totuus kärsimyksen syistä, 3. Totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja 4. Totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta.

Dalai Lama on tunnistanut vuonna 2006 Lobsang Gyatson nykyisen inkarnaation.

Kirja vaikuttaa monisyiseltä johdatukselta Buddhan oppeihin. Siitä voi löytää kuitenkin yleispäteviä eettisiä ohjeita, jotka sopivat vaikkapa länsimaisen kirkon ohjeistukseen. Niinpä Karman lait opettavat hyveellisiä toimia, kuten tappamisen lopettaminen, varastamisen lopettaminen, seksuaalisen väärinkäyttäytymisen lopettaminen, valehtelemisen lopettaminen, eripuraa aiheuttavan puheen lopettaminen, karkean kielenkäytön lopettaminen, joutavan juoruilun lopettaminen, toisia vahingoittavien ajatusten hylkääminen, väärien näkemysten hylkääminen, jne…

Tietämättömyys on harhaa, harhaa on mieli joka ei ole sopusoinnussa todellisuuden kanssa. Osa harhoista perustuu tietämättömyyteen, osa syntyy kiihtymyksestä ja vihasta. Pahoja harhoja ovat tietämättömyys syystä ja seurauksista, vastenmielisyys ja viha, ylpeys, harhainen epäily.

Lueskelin kirjaa etsien buddhalaisuuden viisauksista yhtymäkohtia länsimaiseen ajatteluun. Löysinkin niitä varsin paljon, joskin buddhalaisuuden syvimpään olemukseen vaadittaisiin varmaan paljon työtä ja erilaisiin lähteisiin tutustumista.

On hyvä,että tämäntyylisiä johdatuksia buddhalaisuuden perusteisiin julkaistaan. Kyseessä ei ole mikään pienen ryhmän ajatustapa, vaan miljoonien kunnioittama oppi. Toki täytyy sanoa, että tämäntyylinen suppea tiivistelmä ei ole omiaan vakuuttamaan lukijaa. Itselleni se varmisti ajattelua, että kaikilla uskonnoilla on oma eettinen perustansa, joka on yhtenevä.

Jouko Varonen

 

Toisen kanssa, tarinoita kolmiodraamoista

Kun parisuhde ei tyydytä

Kertomuksia syrjähypyistä

Sanna Raita-aho/Tuija Sorjanen: Toisen kanssa, tarinoita kolmiodraamoista, Into-kustannus 2017

– Hän petti minua toistuvasti ja koko kaksikymmenvuotisen suhteemme ajan.

– Kierin lattialla, itkin ja ajattelin, että olen huono.

– Emme voineet kuvitella, että me olisimme sellaisia: pettäjiä, valehtelijoita ja parisuhteen ongelmista vaikenevia.

– Olimme molemmat paskoja.

– Yksi viikonloppu mursi uskoni elämään, hyvyyteen ja parisuhteeseen.

– Sikäli selvisin kuivin jaloin, että nenäni on vielä ehjä.

Kirjan tekijät ovat taustaltaan toimittajia. He luulivat, että on vaikea saada ihmiset kertomaan parisuhteidensa huonoista puolista, mutta materiaalia kertyikin vaikka useampaan kirjaan. Kas kun yksi kolmesta parisuhteessa olevasta/olleesta on haksahtanut ulkopuolisiin suhteisiin, joten ”asiantuntijoita” Suomessa riittää. Tietysti kirjan eräänä pontimena on tirkistelytyyli, kun kertomukset ovat elävästä elämästä ( tosin muutettu tunnistamattomiksi). Asiantuntija-analyysia olisi voinut ripotella juttujen väliin mausteeksi enemmänkin.

Juhan vaimo oli voimakasluonteinen ihminen, joka ei antanut miehelleen tarpeeksi ”liekanarua”. Niinpä Juha päätyi monelle tuttuun ratkaisuun, otti rakastajattaren, että saisi eron.

Emmalla taas oli ihannemies, mutta Emma halusi auttaa henkilöä, jolla oli kaksi sukupuolta. Suhteesta kehittyi rakkaussuhde, joka perustui Emman hoivaamisviettiin. Se Emmaa vähän suututti, kun hänen miehensä otti asian aivan tyynesti, kuten eronkin. Ehkä mies oli kasvanut eroon Emmasta jo yhteisen elämän aikana.

Kati oli salasuhteessa pitkään avioliittonsa aikana, mutta mies ei ollut tästä erityisen kiinnostunut. Sehän tietysti satuttaa naista. Niinpä Kati halusikin jättää rakastajan ja jatkaa elämää entisen miehen kanssa yhtä kokemusta rikkaampana.

Lueskelin kirjaa ja totesin, että nykynuorilla on kipukynnys herkempi kuin 50-luvulla tai sitä ennen syntyneillä. Ennen käsitettiin, että avioliitto on pyhä ja toisen tukena pitää olla myötä- ja vastamäessä hamaan kuolemaan. Joskus se oli tietysti kärsimysten tie.

Jouko Varonen

 

 

 

Minotauroksen labyrintti, Kuninkaan ritari

Toiminnallisia kirjoja

Suurille sankareille

Minotauroksen labyrintti, Lasten Keskus 2017 Kuninkaan ritari, Lasten Keskus 2017

Kuninkaan ritarin on pidettävä isäntänsä elossa. Siihen tarvitaan olveluutta ja nopealiikkeisyyttä. Labyrintin sokkeloissa taas on monia vaaroja, muun muassa myyttinen ja pelottava ihmishärkä. Osallistujan pitäisi löytää tarunhohtoinen kultainen talja.

Sotilaat päästävät sinut pälkähästä, ja sinä kerrot heille suunnitelmastasi löytää kultainen talja. Miesten mielestä moinen yritys vaatii suurta urhoollisuutta, ja siksi saat heiltä mukaasi spartalaisen miekan.”…

Kirjat vaikuttavat taitoltaan vähän sekavilta, mutta samaa tyyliä niissä haeskellaan, kuin lasten videopeleissä. Itse tarvitsisin kirjaan syventyäkseni ehyttä lukukokemusta. Pelin ja kirjan yhdistäminen tuntuu vähän vieraalta. Toisaalta kirjojen on osallistuttava ”taisteluun” lasten ostovoimasta siinä missä tietokonepelit vievät mielenkiinnon suvereenisti.

Kyllä! Ihmiset uskovat, että noidat pitävät kissoja, rupikonnia ja muita pieniä eläimiä, koska eläinten kehossa piileksii pahoja henkiä. Sinä et sellaiseen hömpötykseen usko, joten pyydät poikaa näyttämään sinulle tien apteekkarin luo.”…

Kukapa tietää vaikka lapset innostuisivat ”kirjallisesta” videopelistä, vaikka liikkuva kuva kyllä voittaa yleensä suvereenisti ja näppäinten painaminen on lapsista hauskempaa kuin kirjan lukeminen.

Muistan lapsuudestani Sakari Topeliuksen tarinan ”Välskärin kertomuksia”. Siinä seikkailtiin Ruotsi-Suomen joukkojen mukana taisteluissa ja kentällä oli myös itse kuningas Kustaa II Aadolf. Taistelut olivat tuimia ja kuninkaan sormus nousi tärkeäksi esineeksi. Minulle ei tullut mieleenkään, että itse osallistuisin taisteluihin.

Luulen, että kirjallisesti ”orientoituneet” lapset tykkäävät myös tämän tyylisistä toiminnallisista lastenkirjoista.

Jouko Varonen

 

 

 

Voittajien varjot

Eriarvoisuudesta ja vähän muustakin

Asta Leppä analysoi yhteiskuntaamme

Asta Leppä: Voittajien varjot, Elämää eriarvoisten tasavallassa, Kirjapaja 2017

Asta Leppä on minulle uusi tuttavuus. Hän on vapaa toimittaja, joka on viime aikoina kirjoittanut eriarvoisuudesta ja huono- osaisuudesta. Lepän rikkaasti assosioiva teksti nykäiseen lukijan mukaansa tuntemaan pahaa oloa tai myötähäpeää, kun puhutaan yhteiskuntamme luusereista, leipäjonolaisista, yksiössään kamppailevista työttömistä tai  kauluskäyhälistöstä.

Joka kerta kun käyn Helsingissä, kurkkua kuristaa kävellessäni romanikerjäläisten ohi, jotka kököttävät kadunkulmissa ja ravistelevat aika-ajoin pahvista kolikkomukiaan. Erityisen pahalta tuntuu, kun vihmoo ja tuulee, ja kun itse yritän vain saada asiani hoidetuksi, jossa pääsisin äkkiä takaisin bussin lämpöön – takaisin omaan pikku kuplaani.”

Pidin Lepän tekstistä. Hän on taitava sanankäyttäjä ja hänen tekstinsä vilisee anekdootteja jopa omasta yksinhuoltajan elämästään. Toisaalta Leppä on vähäosaisten puolella ja miettii sitä, miten yhteiskunta puristaa työttömät ahtaalle palavereilla, keskusteluilla, velvotteilla ja ties millä lomakehysterialla. Työpaikat jakelevat avoimet paikat toisilleen ja niitä tuskin suodaan työttömälle työnhakijalle.

Leppä puhuu myös mm. nopeudesta ja tuumii, että yhteiskuntamme on rakentunut kiivaan rytmin yhteiskunnaksi, jossa ihmisellä on tarjolla kosolti jopa nopeaa ruokaa ja jotkut eivät ehdi työltään edes tarpeilleen, vaan tehokkuuden nimissä vessakäynnit on korvattava vaipoilla. Näin on esim. siipikarjan käsittelyssä, jossa vessareissut eivät ole luvallisia. Kas kun liukuhihnalla menee satoja siivekkäitä tunnissa käsiteltäväksi ja yksien käsien poistuminen hihnan äärestä merkitsiti katastrofia.

Leppä puhuu myös minästä, rakkaudesta, sukupuolista, seksistä, leipäjonoista, mammonasta, materiasta, jne… Kerrankin otin käteeni kirjan, jota en halunnut laskea pois, vaan ”tuhrasin” kauniin kesäisen elokuun päivän tutustuessani Lepän yhteiskuntakriittisiin analyyseihin. Todella nasevaa ja ylivertaista sanankäyttöä, joka joskus tietysti sortuu verbaaliin hengästykseenkin.

Jouko Varonen

 

 

Alitajuntasi mahtava voima

Anna alitajunnan ohjata

Ajattele elämääsi laatua

Tom Lundberg & Juhani Töytäri: Alitajuntasi mahtava voima, Näin ajattelet elämäsi hyväksi, Työkirja, Positiivarit-kustannus

Positiivarit tunnetaan positiivisen elämäntavan välittäjänä meille arjen puurtajille. Juhani Töytärin ideasta on tullut instituutio, joka jakaa sekä ilmaismateriaalia, että kirjoja ja tuotteita. Tom Lundbergilta ja Juhani Töytäriltä on ilmestynyt useita teoksia, joissa he jakavat tietoa henkisestä hyvinvoinnista, joka heijastuu myös fyysisiin ominaisuuksiin.

Tässä kirjassa tarjotaan työkirjaluonteisesti mahdollisuuksia oman minän ja elämänmuutosten suhteen:

– On ymmärrettävä ajatusten ja hyvinvoinnin väliset yhteydet. – Olisi pyrittävä ajattelun avulla lisäämään mielenrauhaa ja tyyneyttä. – Olisi pyrittävä rakentavaan ajatteluun ja positiivisuuteen ja näiden avulla saamaan elämästä parempi ja rikkaampi.

Ihmisiä on maassamme kasvatettu itsekuriin ja tahdonvoimaan. Mottona on ollut: ”Voimallinen tahto vie miehen vaikka läpi harmaan kiven.” Tarvittaisiin kuitenkin luovuutta ja mielikuvitusta. Mielikuvitusta voi harjoittaa samalla tavalla kuin lihaskuntoa. Ennen pitkää ihminen huomaa, että elämään voi keksiä uusia luovia ja positiivisia ideoita.

Kirjan tekijä kertoo omasta riippuvuudestaan tupakointiin. Irtautuminen ei ollut ollenkaan helppoa ja vaati henkisiä voimavaroja. Hän päätyi kirjoittamaan kirjan: Kuinka parannan itseni suggestiolla. Näillä opeilla riippuvuuden ote heltisi.

On tietysti jo ennenkin todettu mm. se seikka, että riippuvuuksistakin pääsee mm. kirjanpidon avulla. Kun kirjaa päivittäiset positiiviset impulssit ja niiden aiheuttajat ja alkaa suosimaan niitä arjessaan, on jo oikealla tiellä.

Kirjan tekijät ovat positiivisuuden ja myönteisen ajattelun guruja, joiden oppeja olen tottunut noudattamaan. Tämäkin teos kannattaa lukea huolella, muistiinpanoja tehden.

Jouko Varonen

 

 

George Michael 1963 – 2016

Wham ja George Michael

Aikakautensa idoli

Emily Herbert: George Michael 1963 – 2016, Elämänkerta, Minerva 2017

Tieto George Michaelin kuolemasta oli hänen faneilleen kuin piiskan sivallus. Michaelin poikaystävä löysi tähden asunnostaan. Maailman lehdistön kiinnostus nousi heti huippuunsa. Tiedettiin Michaelin keuhkosairaudet, jotka joutuivat yli kolmenkymmenen kannabissätkän polttamisestä päivässä. Mutta taustalla oli myös heroiinin liikakäyttöä ja muita huumeita, sekä stressaava elämäntapa.

Michaelin isä muutti Kreikasta Englantiin parempien työmahdollisuuksien perään. Ravintoloitsijalle Englanti olikin parempi ympäristö kuin köyhä Kreikka. Mies tapasi Pohjois- Lontoossa tulevan vaimonsa Lesley Angold Harrisonin ja pian perustettiin perhe. Aluksi elämä oli köyhää, mutta isä sinnitteli ravintolapäälliköksi ja taloudellinen tilanne alkoi parantua.

Kirja kertoo George Michaelin vaiheet aina lapsuudesta asti, puuttuu Wham-yhtyeen perustamiseen ja merkittävään maailmanmaineeseen, Kiinan valloitukseen musiikin avulla, soolouran avautumiseen ja Whamin hajoamiseen. Myös Michaelin elämän loppuvaiheita kartoitetaan. Laulaja oli homoseksualisti, mutta sanoi pystyvänsä suhteeseen myös naisten kanssa.

Michael oli protestilaulaja ja rakastettu ihminen: Yksi sukupolvensa suurimmista laulaja-lauluntekijöistä lähestyi uransa päätöstä hitaasti, mutta vääjäämättömästi. George Michael oli saavuttanut kaiken sen, mistä oli haaveillut kauan sitten, pyöreänä, silmälasipäisenä poikana – mainetta, mammonaa, arvostusta. … ”

Pidin kirjan tyylistä kartoittaa maailmantähden elämää. Elämänkertakirjoissa on usein se haitta, että niitä siloitellaan liikaa ja esille nostetaan vain päähenkilön maineteot. Tämä kirja on poikkeus siinä suhteessa ja valottaa myös mitalin toista puolta. Toisaalta se tarjoaa myös populaareja tirkistelymahdollisuuksia.

Jouko Varonen