Kuukausi: tammikuu 2019

Taikajuoma kadoksissa?

Goscinnyn ja Uderzon upeimpia

R.Goscinny / A. Uderzo: Asterix Britanniassa, Egmont-kustannus

Sehän on vanha totuus, että Obelix-pullukka, joka on pienenä pudonnut taikajuomapataan, ei tule pitkään toimeen ilman roomalaisia. On niin kiva vääntää heiltä nenä niskan puolelle ja kurittaa oikein isän kädestä.

Hommahan on siis se, että pieni gallialaiskylä taistelee aina voitokkaasti roomalaisten ylivoimaa vastaan, eikä ainoastaan taistele vaan huvittelee roomalaisten kurittamisella. Varsinkin Obelix on aivan koukussa roomalaisiin, siis yhtä paljon kuin villisikapaisteihin.

Kyllä pikkuruisessa Asterixissakin on ytyä,  varsinkin kun saa siemaista tietäjä Akvavitixin ihmejuomaa, jonka avulla yksi gallialainen, olkoon iso tai pieni, vastaa ainakin sataa tai tuhatta roomalaista, miten kulloinkin tarve vaatii.

Nyt vain on niin, että Obelix alkaa pitkästyä, kun roomalaisia ei ole ollut aikoihin maisemissa. Olisi niin kiva taas vähän huvitella. Mutta kummia kuuluu. Roomalaiset ovat hyökkäämässä Britanniaan. – Mitäpä jos? Lamppu leimahtaa yhtä aikaa Asterixin ja Obelixin päässä. Onhan sitä britannialaisia auteltava.

Hauskaa on luvassa, varsinkin kun tuliaiksi tarkoitettu taikajuomatynnyri katoaa. Ei kai se vain joudu roomalaisten haltuun? Eipä kai.

Mitä siis? Nerokkaan tekijäparin huumori on niin kivaa, että se saa virnuilemaan paatuneimmankin tosikon. Itse olin jo lukemassa albumia kolmanteen kertaan ihan vuoden 1971 malliin, kun kuului vaimon kutsu pullakahville.

Toki mieleen hiipii, että gallialaiset-roomalaiset – vastapari voi jo jostakin tuntua toistoiselta. Mutta tietysti näitä nerokkaita oivalluksia moni lukeekin juuri sen vuoksi. Toki nyanssejakin löytyy ja hyväntahtoista virnuilua ihmisten heikkouksille. Pahikset saavat turpiin, vaikka heillä on ylivoima ja kierot ajatukset. Niinhän se on, että tavallisille arkitallaajille tekee höpöä kun mahtavat taotaan maan rakoon.

Jouko Varonen

 

 

 

Uusi kertojakyky

Eräjuttuja pohjoisesta

Janne Simonpoika Utrianen: Pyhävaara, Karisto Kustannus

Pohjoisen eränkävijä ja esikoiskirjailija tekee todella maistuvia eräjuttuja. Tummia ovat usein pohjoisen tunnot ja huumoria kaivattaisiin lisää. Joskus on tunnelma kuin omilla Lapin ja Norjan eräreissuillani. Sen verran aihepiiriä tunnen, että monet tapahtumapaikat ovat tuttuja. Mutta minähän en ollut ympärivuotinen asuja, vaan etelän lantalainen. Menin lappiin vain kauneimman kesän ja syksyn aikaan. Luontokuvaus on Utriaisen jutuissa aitoa, eikä lipan alta huiskaistua. Lisäksi mukana on asukkaitten kipupisteitä ja elämän raadollisuutta. Joskus sentään nautitaan myös erästelyn huippuhetkistä, jos on myös pientä kärhämää rajavartijoiden kanssa.

… ”Hirviemä on noussut jaloilleen ja vasan seuratessa ylittänyt ojan. Eläimet suuntaavat takakintut vilkkuen suon vastarannalle metsänrajaan. Taivaalla pilvet ovat repeilleet ja sinistä taivasta pilkistää niiden raoista. Kommo nousee jäseniään ojennellen ja heilauttaa kättä tutuille rajavartijoille alarinteessä. Lahtinen ja Janatuinen eivät vastaa tervehdykseen.”….

Mitä siis? Utriainen on aito eräkertoja, jonka seurassa viihtyy. Hän asuu saamelaisen vaimonsa ja neljän tyttärensä kanssa luontaiselinkeinotilalla. Myös Jäämeren kalastus ja Inarinjärven apajat ovat hänelle tuttuja. Eräoppaan hommia on miehellä lisäksi ansioluettelossaan.

Tervehdin aina ilolla tällaisia kertojia, joiden seurassa viihtyy. Kyllä sen aistii, kukan on sataprosenttisesti juttujensa takana, eikä pelleile lipan alta. Joskus tietysti olisi kaivannut kevennystä tummahkoksi käyvään teemastoon, mutta sellaista se elämä vain on pohjoisen palkisissa. Pidän Utriaista jo esikoisensa perusteella kärkipään eräkertojana. Kerronta on helppolukuista ja lähestyy novellitehoja. Tällaista sen pitää erästelijöille olla. Ihan tuli mieleen lukaista uudelleen A.E. Järvisen juttuja, jos niitä on vielä kirjastosta saatavilla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

 

Nuoret, uskonto – ja murha

Jukka Behm kirjoittaa tärkeästä aiheesta

Jukka Behm: Eikä yksikään, joka häneen uskoo, Tammi Kustannus

” Nuorteniltaan osallistuneet olivat valuneet hiljalleen yläkerrasta pihalle ja kerääntyneet pieniin piireihin.Yhdessä niistä keskusteltiin pakastimeen kätkeytyneestä saatanasta, joka olikin osoittautunut Jumalaksi. Kuulin kuinka puheena olivat kodinkoneet ja se voiko Jumala käyttää niitä välineinään ollessaan yhteydessä omiensa kanssa.”…

Jukka Behmin ( s. 1973) esikoisromaani DR. Mumbai voitti Bonnierin ja Tammen Pohjoismaisen romaanikilpailun vuonna 2007. Kirja käännettiin oitis ruotsiksi ja norjaksi. Muita teoksia ovat Tammen kustantamat Matkoilla , v. 2009,  ja Lahjoja Norsujumalalle, v. 2013 .

Harvakseen julkaiseva kirjailija näyttää satsaavan laatuun. Niinpä tämäkin teos on kiehtovaa kuvausta nuorten uskovaisten ajatusmaailmasta.

Kun olin Joutsenon kesässä vetämässä kirjoittajakurssia, tuumivat nuoret tytöt, että he ovat lukeneet paljon Raamattua. Tuumin heille, että hyvä ja huono, jos liian tarkkaan perehtyy esim. Vanhan Testamentin kertomuksiin, voi tietysti saada kosketuksen raamatulliseen kerrontataiteeseen, mutta pikkuinen pää voi mennä sekaisin moisia lukiessa. Niinpä kehotin ottamaan ensiksi aiheet vaikka omasta elämästä ja kokemuskentästä.

Kyllä Behm on osaava tekstintekijä. Tässäkin hommassa autoritäärinen uskonnollinen johtajuus eskaloituu jopa murhaan. Siinä sitten nahjusmainen päähenkilö selvittelee omaa sisintään ja syyllisyyden paineita.

Bonnierin palkinto tietysti asettaa paineita kirjailijalle. Aina ei voi onnistua nappiin, mutta kun kirjailija on kannuksensa ansainnut pohjoismaisella tasolla, niin kohderyhmiä ja kysyntää alkaa löytyä. Tämäkin kirja on hyvä mm. aikuistuville nuorille, joille uskonnollisten piirien paineet alkavat tuntua ahdistavilta. Vahinko vain, että piireistä tai ahdistavista muistoista eroon pääseminen on joskus aika hankalaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Tärkeää lääkettä vastoinkäymisiin

Luonto auttaa vaikeuksissa

Soili Poijula: Resilienssi, Muutosten kohtaamisen taito, Kirjapaja

– Luonnon läheisyys elinympäristössä vähentää sairastuvuutta ja lisää onnellisuutta.

– Terve persoonallisuus on suhteellisen vakaa ajasta ja paikasta riippumatta.

– Perheen tärkein tavoite ja tarkoitus on lasten myönteisen kehityksen ja sopeutumisen takaaminen.

– Vaikka stressi hetkellisesti heikentää hyvinvointia, pitkällä aikavälillä siitä seuraava henkinen kasvu ja voimaantumisen kokemus voivat parantaa sitä.

Soili Poijula, kirjan kirjoittaja, on psykologi, psykoterapeutti ja tutkija. Hän on kirjoittanut useita kriisiin, suruun ja traumaan liittyviä teoksia.

Poijulan kirja on todella parantava ja lukijaystävällinen. Oletetettavasti työkokemus on tiivistynyt moniksi tärkeiksi havainnoiksi. Niinpä äkillinen menetys, esim. läheisen ystävän kuoleminen voi laukaista akuutin surun, joka irrottaa surevan meneillään olevasta elämästä ja keskittää huomion kuolleeseen läheiseen. Kuukausien aikana menetykseen sopeudutaan ja aikanaan useimmat ovat jälleen läsnä omassa elämässään, vaikkakaan ei samalla tavalla kuin ennen menetystä.

Kirjan tekijä puuttuu myös pitkäikäisyyden reseptiin. Siihen kuuluvat mm. kova työnteko, kiintymysside perheeseen ja uskontoon, optimismi, rakastamisen tarve, sisukkuus ja hyväksyminen.

Luin teosta todella mielenkiinnolla, etenkin kun se on kansantajuinen ja tarjoaa monia tärkeitä näkökulmia, joita ei ole edes tullut ajatelleeksi. Suosittelen tätä tärkeää kirjaa niin sosiaalialan opiskelijoille kuin jokaiseen kotiin. Kirjoittaja avaa aarrearkkunsa kaikkien luettavaksi todella upealla ilmaisulla ja kansantajuisuudella.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Maagisen duon tarina

Simon-vetoinen homma

Tenho Immonen: Meidän laulumme, Simon & Garfunkelin tarina, Jalava Kustannus, 2019

Simon ja Art hurmasivat tyttöjä jo kouluaikoina  saumattomasti yhteensopivilla äänillää. Simonin ääni oli tavanomaisempi, mutta Artin sitäkin romanttisempi ja ilmaisuvoimaisempi. Osittain vanhempien toiveista kaverukset kuitenkin halusivat pallotella yliopisto-opintojen ja lauluharrastusten välillä. Molemmat suorittivat korkean yliopistotutkinnon Art matemaatikkona, Paul lakialalla.

Sulosointuisen duon uralla on kolme ylitse muiden: The Sound Of Silence, Mrs Robinson ja Bridge Over Troubled Water. Kansa villiintyi ja levytuottajien suu oli messingillä. Levymyyjien kassakoneet kilkattivat, tai useimmiten kahisivat. Jointit kärysivät tuohon aikaan sekä laulajilla, että kuulijoilla. Kuulu duokin teki lauluja usein marin ja kovienkin voimalla. Onneksi vahvemmat eivät kiinnostaneet pitkään.

Avioelämä näytti sekä ruusuisen että proosallisen puolensa. Vaimoja vaihdettiin, joku teki henkilökohtaisen ratkaisunkin. Sekös antoi aiheita uusiin lauluihin, kuten myös J.F. Kennedyn tragedia ja vaikkapa köyhien ja vanhusten ala-arvoinen asema yhteiskunnassa.

Sukkuloitiin Britannian ja Yhdysvaltojen väliä. Tuli soolobuumeja, kaverusten välirikkoja, uusia esiintymisiä, nousuja ja laskuja. Paul, hallitsi laulujen teon ja laulamisen. Artin runollinen ja persoonallinen ääni riitti tärkeäksi osaksi maagisen parin menestystarinaa.

Mitä siis? Kirja on upeasti kirjotettu. Se antaa oivaltaa, että menestystarina ei tule itsestään. Tarvitaan vuosien työ ja taival, ennenkuin kaikki natsaa.

Arvelin, että normaalipituisen kirjan antia olisi voinut vähän tiivistää ja menestyksiä hehkuttaa ja käsitellä enemmän. Kas, kun kirja usein painottuu Paul Simonin uran ja levytysten vaiheisiin. Piti aivan kuunnella nämä kaverusten em. laulut ja vähän harvinaisempiakin livenä nykyajan sammosta, tabletista.

Ja tietysti kun alkuun pääsin laitoin 200 – levyisen juke-boksini toistamaan samat korkeista sterokaapeistani, joissa äänet pääsivät oikeuksiinsa.

Hyvä kirja. Herätti nostalgioita. Paulin ja Artin kohtalona olivat perhe-elämän, soolourien ja taiteellisten näkemysten tuomat eriävät vivahteet. Ystäväkateuttakin lienee ollut ilmassa. Art tuumi, että hommassa oli 98% Paulia ja 2% häntä itseään.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jaliskentän elmot

Super Mac ja Pulla tositoimissa

Buster, Super Mac 1977-1978, Pulla 1981, Egmont kustannus

Super-Mac on melkoinen velho jaliskentällä. Hänet on otettu jalkapallon pariin lammaspaimenen virasta, Ulko-Hebridien saarelta. Niinpä hän ei tiedä elämästä oman saarensa ulkopuolella juuri mitään. Paljon on opittavaa, mutta potku, se on kohdallaan ja kansa ulvoo.

Joskus maalivahti menee pallon mukana verkkoon, kun Mac oikein tällää. Toki kentällä on pahiksia, jotka yrittävät eliminoida lammaspaimen-keskushyökkääjän, mutta Mac täräyttää heidät nurmikon sisään. Mitäs siitä, jos tulee ulosajo, mutta kun seuraava peli koittaa, niin taas maalataan, vaikka ukkoja häärisi ympärillä kokonainen kentällinen. Joskus omatkin saavat opetusta luonnonlapselta, joka ei siedä kieroilua sen paremmin pelaajilta kuin valmentajiltakaan.

Muistui Super-Mackin seikkailuja lukiessa mieleen suomalainen versio yleisurheilun puolelta, kirjailija Juhani Peltosen lanseeraama Elmo, joka voitti kisan kuin kisan ylivoimaiseen tyyliin. Tällainen esitystapa miellyttää tietysti urheilun ystäviä, jotka tykkäävät supersankareista. Mac on vielä vähemmän kulturelli, opettelee suuren maailman metkuja samalla ja herranketkut kuulevat kunniansa. Luonnonlapsi-teema on sarjakuvien herkullisinta antia.

Pulla, joka on siviilissä lääkärinhommissa, tuo taas jaliskentälle toisenlaisen hahmon. Siinä missä Super Mac on lihaskimppu, on Pulla melkoinen läskivuori. Mutta hän on myös lääkärinä älykkäämpi ja hoitelee vaikka pelikenttien vaivat suit sait.

Herkullisia sarjiksia viime vuosisadan puolelta. Buster oli jalisnuorten suosikkilehti ja lanseerasi esille jalkapallokenttien supersankareita, jotka karrikoivat myös lajin todellisia kipupisteitä.

Siinähän se ilta vierähti viihteen parissa. Väliin jäivät television surulliset ja maailman hätää peilaavat uutiset. Tekopirteät viihdeohjelmat ja politiikan ainainen vaalipeli. Busterin jutut kun sentään ovat selkeää puhetta, niin jalismaailman herkkuhetkistä, kuin kulissien takaisesta pelistä. Kun luonnonlapsi Super Mac täräytti asiat kohdilleen nyrkillä, tai superpotkulla, hänestä tuli suoria toimia rakastavan nuorison suosikki.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Upea Esko Rahkonen

Laulajalgendan parhaita

Esko Rahkonen, Viivy vielä hetki, 2 CD, Valitut Palat 2019

Kuuntelin Rahkosta saunan lämpiämistä odotellessa ja taisi kiuas jo kihistä kuumuuttaan, kun huomasin, että onhan stereosoittimessani myös Pause-näppäin. Hyvä mielihän siinä tuli saunojalle, niin kuin miljoonille suomalaisille rahkos-faneille tuhansilla lavoilla sekä levyvoittimien ja radioiden ääressä. Rahkosen valtakaudella oli maassamme vielä lavakulttuurikin voimissaan. Mielestäni hyvän iskelmälaulajan tekee jäljittelemätön äänenkäyttö ja fraseeraus. Näillä mausteilla, yhdistettynä tunnistettavaan ja miellyttävään persoonaan tehtiin jo Unto Monosenkin aikoihin lavatähtiä ja levymestyksiä. Taisivatpa baareissa jukebokseissakin kulua rahkos-napit puhki.

Rahkosen seurassa on moni ilta jatkunut hyvissä ja romanttisissa merkeissä, jättäen jälkeensä ikikuistoisia elämyksiä. Hyvällä iskelmälaulajalla on aina joku hitti tukenaan, semmoinen laulu, joka on kertaheitolla kesyttänyt kansan. Kun kansa alkaa rakastaa laulajaa, siitä ei tule loppua. Keikkataival jatkuu ja jatkuu hamaan eläkeikään saakka. Rahkosella tuo biisi oli Niin syvä kuin meri.

Keikkataival oli raskas. Jopa niin, että avioliitto jäi lyhyeksi. Perintöprinssi jäi kuitenkin muistoksi. Kuningas alkoholiin ei Esko sortunut, kuten monet aikansa menestyslaulajat. Pohoisen poika otti vain varovasti, hyvässä seurassa.

Että mitä? Kun tulin saunomasta kunnon vastomisen jälkeen, laitoin toisen levyn soimaan. Siinäpä vajosin onnellisena unten maille ennen paria viimeistä biisiä.

Rahkonen oli kansan syvien rivien suosikki. Hänellä ei ollut skandaaleja elämässään eikä kapakkarevittelyjä, joista lehdet olisivat saaneen jutunjuurta. Jo onnistunut levykansi kertoo erään oleellisen puolen: iloisuuden, myönteisyyden, vaatimattomuuden ja persoonallisuuden, joiden avulla noustaan suurten joukkoon. Tietysti tarvitaan myös loistokas ääni ja monta muuta asiaa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Runollisesti Räikkösestä

Tuokiokuvia Jäämiehen elämästä

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, Siltala Kustannus, 2018

Kari Hotakainen ei ole elämänkerturi. Hän on runoilija ja taiteilija. Kimi Räikkösestä tehty kirja on aito juuri sen takia, että se ei ole tavallinen elämänkerta. Eikä nuori mies, elämänsä parhaita vuosia elävä, toki tarvitse  mitään monumentteja.

Hotakainen viivähtää nauhoittimen kanssa Räikkösen luona ja tavoittaa myös kodin tunnelmia. Kimi rakastaa selkeästi oloa kotonaan. Vähäpuheinen mies muuttuu puheliaaksi ja leikkisäksi perheenisäksi.

Rahaa on rankasti ja tietysti sitä on jaeltu myös yökerhoihin ja kosteisiin bileisiin. Joku tarjoilijakin koki formulatähden käytöksen vähemmän kunnioittavaksi ja siitäpä lehdistö nosti oitis kohun.

Kimin vaiheet. Lapsena ja nuorena hänellä oli lukihäiriö ja puhe viivästyi kolmivuotiaaksi asti. Homma ei kuitenkaan ollut millään lailla lääketieteellisesti akuuttia. Taisi puhe jäädä vain kaasujalan alle ja that´s it.

Kiinnostuin Hotakaisen tavasta lähestyä formulatähden todellisuutta. Toisaalta runollisuudessa tulee maneerien vaara. Hotakainen rakastaa luetteloita, joita suomalaiset kärkikirjaijat joskus viljelevät. Vaikka luettelot sisältävät luovuutta, ne joskus toistuessaan alkavat väsyttää.

Itse tyyli sinällään on manerisoitunutta. Välillä tuli ihan ikävä wanhan tyylin elämänkertoja, jotka sisältävät paljon kivoja anekdoootteja ja vähemmän kulturellia kerrontataidetta.

Kirja on mainio. En nyt nostaisi sitä aivan Hotakaisen kärkikirjojen rinnalle. Hotakainen on toki vahvasti palkittu ja käännetty kirjailija. Mutta mielestäni ei lähde tv:n ruudussa näkyvä hotakainen, joka pistää puolikeveitä sukkeluuksia ja on niin gurua niin gurua. Kirjaa lukiessa löydän Hotakaisen melkeinpä selkeämpänä kuin Räikkösen.

Kimi jää tämänkin lukukokemuksen jälkeen tuntemattomaksi. Eihän sitä voi kaikille hotakaisille sisintään levitellä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

´

Vanha kunnon Tex Willer

Intiaanien kullasta asekauppaan

Tex Willer, Flagstaffin suuri vehkeily, Egmont Kustannus

Muistuipa mieleen Willeriä lukiessa kouluajat maalaiskoulussa. Silloin Texejä tuli postissa vain johtajaopettajan pojille. Minulle tuli Aku Ankka. Vaihtokauppa tietysti rehotti välitunneilla. Texit olivat miehisten poikien lukemistoja, Akut vähän lällyjä poikien mielestä, vaikka raisuja seikkailuja oli Akullakin Roope Ankan hommissa.

Tämä jämäkkä Tex Willer – paketti sitältää kaksi Willerin efektiivistä tarinaa: Flagstaffin suuri vehkeily ja Mies ilman menneisyyttä. Ensinmainitussa kertomuksessa on tietysti ajan hengen mukaan kyse intiaanireservaattiin kohdistuneesta vainosta intiaanien kultien vuoksi. Tex jopa lavastetaan murhamieheksi ja hän joutuu pakkotyölaitokseen. Sillä aikaa Kit Willer puolustaa navajoja kieroa intiaaniasiamiestä ja armeijaa vastaan.

Toisessa tarinassa Tex jahtaa aseiden salakauppiasta. Kit Willer haavoittuu yhteydenotossa ja menettää muistinsa. Hän ajautuu muistinsa menettäneenä uteintiaanien pariin. Pian Kit on jo niin voimissaan, että rakastuu kauniiseen uteintiaanityttöön Kuunkukkaan.

Mitä siis? Mestarillista työtä kuvittajilta ja tekstittäjiltä. Claudio Nizzi ja Claudio Villa ( Mies ilman menneisyyttä) ovat friikeille enemmän kuin tuttuja. Claudio Villan taide on syvälle tunteisiin porautuvaa. Ihmisten ilmeet ja eleet kertovat kuvissa enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjan nimitarinan taide on Gianluigi Bonellin ja Erio Nicolón käsilaa.

Näitä juttuja vanha tex-fiikki lueskeli viikkokauden. Paketti on turvallisesti lähes 800-sivuinen, joten siinä riitti taide-elämyksiä.

En tykkää erityisesti veren roiskeesta, kuolevien tuijotuksista, tappamisesta, nyrkkitappeluista, kieroilusta ja intiaanien sorsimisesta. Minulle siitä tulee aina paranoidinen olo ja ahdistus. Mutta sellaista elämä vain on. Aina ei ole tarjolla helppoja idyllejä. Texien huikea mustavalkopiirrosjälki on kuitenkin niin koukuttavaa, että heti kun olin tiiliskiven ahminut, aloitin uudelleen tutkia kuvakieltä.

Jouko Varonen SARV:n jäsen

 

 

 

 

Tarkkuuslajien esittelyä

Mainio kirja Urheilu- sarjassa

Annukka Kolehmainen, Tuula Nuikka, Jaana Palanterä, Aivo Blum: Urheilu, Tarkkuuslajit, Lector – kustannus 2018

Tarkkuuslajit ovat kiinnostaneet itseäni aina lapsuudesta asti. Niihin kuuluivat myös tämänkin kirjan esittelemät: Leipien heitto, mölkky, jousiammunta, ammunta, tikan heitto, veitsenheitto, petankki minigolf, keilailu, biljardi, curling, jne…

Lapsena usein keksittiin omia versioita tarkkuuslajeista, kun pro – välineistön hankkimiseen ei riittänyt pennosia. Toki ammuttiin ilmakiväärillä ja pienoiskiväärillä tauluun vielä omien lastenikin kanssa. Puukkoa piti opetella heittämään seinään terä edellä, niin että se jäi sojottamaan pystyyn.

Leipien heitto oli veden ääressä eläville lapsille tärkeä ja rakas harrastus. Piti vain valita litteä kivi, niin johan leipiä riitti. Tämä kirja toki antaa tarkemmatkin ohjeet em. lajista Kirja on sanalla sanoen upea. Ansiokas kuvitus ja tiedottavat tekstit antavat oivaltaa, että asialla on mainio tiimi.

Näissä Urheilu-sarjan kirjoissa nautin erityisesti selkeästä taitosta ja esitystavasta. Kuvituksesta myös excellent +.

Harvinaisempiakin lajeja kirjassa esitellään. Venäläisperäinen Gorodgi on sekoitus kyykästä ja keilailusta. Pelin idea on hajottaa heittokepillä viidestä palikasta rakennetut 15 erilaista asetelmaa, eli kylää ja saada palikat ulos pelialueelta mahdollisimman vähillä heitoilla.

Shuffleboardissa pelaajat käyttävät keppejä, joiden avulla liu´utetaan painotettuja kiekkoja kapealla kentällä. Kiekot tulee saada jäämään merkatulle pistealueelle. Cornholessa pelaajat heittävät herneillä täytettyjä pusseja kiilamaisella korokkeella olevaan reikään.

Upea kirja, joka esittelee kaikki tärkeimmät tarkkuuslajit. Kirjan lukijan tämä teos varmaankin stimuloi harrastamaan paitsi ammuntaa, jousiammuntaa ja golfia, myös muita lajeja.

Mikä parasta, monia lajeja voi harrastaa varioiden myös kotioloissa. Luovat lapset ovat velhoja keksimään uusia tarkkuuslajeja.

Kun olin Saharassa opetin paikallisia lapsia tekemään kivistä seitoja ( kivet asetetaan päälletysten) ja heittämään kivitorneja nurin kivillä. Lapset ottivat mieluusti vinkkini vastaan, kun autiomaassa ei ollut paljon muita leluja kuin kivet. Nauru raikui ja hymyt olivat herkässä.

Jouko Varonen

SARV:n kriitikko